10 osumaa on löytynyt haulle 0

Veronican päiväkirja

---

Itsenäinen treeni oli asia josta omalla osalla nautin, mutta toisaalta en siitä hirveästi pitänyt. Olin päättänyt suunnata kentälle Maxin kanssa viikonlopun kunniaksi, sillä ruuna ei osallistunut tunneille parina päivänä. Olin päättänyt aiemmin samana päivänä googlata erilaisia ratsastustehtäviä ja suunnitella itsenäisen tuntini huolella laadun takaamiseksi. Olin hyväksynyt perjantain valmennuksen jälkeen sen, että asioihin olisi hankittava uusi lähestymistapa. Normaalisti olin huolettomasti menossa, keksin spontaanisti tehtäviä ja suutuin epäonnistuessa. En ikinä, en iki maailmassa ollut kokeillut suunnitella ihan kunnolla asioita ennen satulaan kapuamista. Ilmeisesti kaikki vaivannäkö ennen tallille saapumista oli kannattanut: sain kasattua ajatukseni, sain keskityttyä tekemiseen. Ohjat tuntumalle. Max tuntui havahtuneen, mutta silti sain potkia sitä liikkeelle. Tuttu kaava: ruuna oli alkuun tosi hitaasti syttyvä, hankala ratsastaa pohkeelle herkäksi, mutta useasti napakalla ratsastuksella tilanne korjaantui helposti. Nyt ei ollut Cassandraa Jinxyn kanssa kirittämässä menoa, vaan koko iso kenttä oli keskenään käytössämme.

Ohjat kerättyäni aloin ratsastamaan Maxia kuulolle siirtymillä. Aina satunnaisesti tein pitkiä pysähdyksiä - välillä lyhyempiä - ja vaihtelin reilusti käynnin nopeutta hitaasta nopeaksi. Kokosin Maxia välillä reilusti, joskus annoin sen mennä pidempänä eteen. Jes, hienoa, ajattelin Maxin lähdettyä napakasti liikkeelle yhdestä terävästä käskystä. Uskalsin nostaa ravin. Alkuun se oli hidasta, sain tehdä hommia ettei budjonnyi ruuna rikkoisi saman tien käyntiin. Ratsastus kannatti, meno parani hetki hetkeltä parempaan suuntaan. Maiskuttelua jouduin käyttämään hyödyksi kulmia ratsastaessa, mitkä muuten sujuivat hyvin.

“Hyvinhän se näyttää menevän!” aidalle jostakin ilmestynyt Julle huuteli valkoiseen puuhun nojaten. Hän seurasi katseellaan menoamme. Miten ihmeessä Max ei ollut huomannut Jullen ilmestymistä paikalle?
“No, paremmin mitä aiemmin”, huikkasin kevennellessäni ruunan isoissa askelissa.
“Eiku oikeesti, tosi siistiä ratsastusta. Nyt vähän varmuutta lisää tyttö hyvä”, Julle sanoi ja oli sävynsä perusteella mitä ilmeisimminkin tosissaan sanojensa suhteen. Ilme oli tuima.
“Ai. No, kai voisin yrittää. Näytänkö muka siltä että itken itseni yön pimeinä tunteina uneen epäonnistumisen varjolla?” huudahdin kentän toiselta pitkältä sivulta Jullelle kun käänsi Maxia suurelle ympyrälle.
“No etkö sit tee niin?” Julle kyseenalaisti sanojani.
“Taisin jäädä kiinni”, vastasin ja irvistin jättäen samalla kysymysmerkiksi validin totuuden. Valmistauduin vaihtamaan ravissa suuntaa vasempaan kierrokseen.
“Ei saa olla niin kovin itsekriittinen. Meilläkin menee Donnan kanssa ihan kohtuullisesti - voisi mennä paremmin -, mutta en silti vajoa ihan pohjamutiin. Elämänasenne kohdalleen”, Julle kannusti kentän laidalla. Naurahdin, mutta tuskin se epätoivoinen äännähdys kantautui hänen korviinsa asti.
“Olitko menossa ratsastamaan Hoon?” kysyin.
“Minttu liikuttaa sen illalla kentällä. Treenaan Donnalla”, Julle selitti.
“Vau, Julle jonkun puokin selässä, raksi seinään”, sanoin, vinkkasin silmää, vaihdoin kevennyksen.
“Ai pitääkö alkaa harkitsemaan hevosostoksia? Eiks Hoo eleganttina riitä?” Julle kysyi, pudistelin päätäni.
“Ei siinä ole vikaa, eikä Millissä! Erilaisuus on rikkaus, eikö?”

Julle jatkoi hetken rupattelun ja kannustuksen jälkeen matkaansa talliin ja itse treenasin avoja ja taivutuksia Maxin kanssa kisoja varten. Ne olivat sujuneet vähän sinne päin aiemmassa treenissä - ja kisassa -, eli treeni ei ollut pahitteeksi. Loppukäyntejen aikana taputtelin ruunaa kaulalle ja päivittelin somea, lähinnä yritin etsiä tietoa miten muilla treeni oli sujunut kisoja varten. Olisiko kolmasKIN osakilpailu ihan yksi farssi? Missä se nyt edes oli, Hopea- siis Hopiarinteessä? Hyvin mielin lopetin. En saanut salapoliisina kaivettua tietoa muiden treeneistä. Näin kuitenkin Jullen Donnan selässä. Se riitti siihen, että sain muuta ajateltavaa omasta mielestäni ei niin onnistuneesta kisarupeamasta.

Veronican päiväkirja

---

Ai miten niin olin taas kerran yllättänyt itseni repimästä kynsinauhoja sosiaalitiloissa? Kaapin tuijottaminen sai jälleen riittää. Sillä samalla sekunnilla kun ovi lennähti auki ja sisään saapui sinihiuksinen Minttu löin itse kaapin oven kiinni. Ja sitä seuraavalla sekunnilla tajusin, etten ollut kaapista ottanut kypärää mitä olin hakemassa.
“Heippa”, Minttu tervehti ja suuntasi virtaviivaisesti hakemaan hanasta vettä hiuksiin mätsäävään kahvikuppiin, minkä kyljessä komeili sarjakuvista tuttu Polle Poni. Minttu kohotti kulmiaan hanan suljettuaan.
“Oot menossa valmennukseen?”
“Joo, oon menossa joo”, vastasin Mintulle ja päästin täydet keuhkoni tyhjiksi. “Toivottavasti vaa menee paremmin, koska nää edelliset kisat ja valmennukset on ollut jotain ihan järkyttävää, oikeesti”.

Maxin tarhasta hakiessa saatoin todeta, etten osannut päätellä millaisella tuulella se oli. Selkeästi meno oli vähän rauhallisempaa mitä aikaisemmin osakilpailuissa kotitallilla Lehtovaarassa, mutta ei kuitenkaan liian hidas tai rauhallinen. Se sai epäröimään monesti lyhyellä kävelymatkalla talliin. Ei voinut kuin toivoa parasta ja pelätä pahinta. Usean vuoden aikana oli vain joutunut myöntämään, että pelkkä ajattelu ei useasti kantanut pitkälle.

Samassa valmennuksessa olivat myös Henkka ja Mer, jotka varustivat omat hevosensa yksityishevosten puolella. Yksi ulkopuolinen ratsukko oli myös osallistumassa valmennukseen. Hampaita kiristellen harjasin Maxia reippailla vedoilla pölyharjalla. Onneksi valmentajana oli harvinaisen tuttu Karoliina, hän osaisi auttaa tarpeen vaatiessa. Karo tiesi myös aikaisemman huonon menestyksen ratsastuksen saralla, sillä olin informoinut häntä tuohtuneesti useampaankin otteeseen. En osannut aina käsitellä pettymystä parhaalla mahdollisella tavalla. Max pärskähti ja havahdutti siihen, että olin jynssännyt puhdasta kaulaa lyhyen harjan alta turhan kauan aikaa. Just niin.
“Sori”, pahoittelin, Max ei piitannut, jatkoin harjaamista. Kaviot, jouhien selvitys, varusteet niskaan, omat saappaat jalkaan ja kypärä päähän. Kannukset mukana menossa, check. Hanskat toppaliivin taskussa, löytyy. Raippa…. tarviiko? Otetaan, check. Kurotin ohjat hevosen pään yli ja rapsutin ruunaa harjan rajasta.
“Sovitaanko että tänään sujuisi vähän paremmin? Oot kuulolla, et riehu, yritän pysyä selässä. Diili? Saat vaikka kaksi porkkanaa jos homma rullaa kunnolla…”, ehdottelin hevoselle mikä loi suuntaani merkitsevän katseen. Saatoin kuvitella sen, mutta mieleni ainakin rauhoittui hieman. Siellä vilisi ajatuksia siihen malliin, että pieni rauhoittuminen ei tehnyt pahaa.

Maneesissa otin itseäni niskasta kiinni, huikkasin maneesin katsomossa valmennusta seuranneen Mintun roikkumaan toiseen jalustimeen kun nousin Maxin selkään. Inari ja Zaida olivat ratsujensa kanssa kävelemässä loppukäyntejä. Heillä oli rullannut aika hyvin kilpailuissa. Zaida oli ainakin saanut Fossen kanssa yhden voiton, eikä Inarikaan ollut tainnut useampaa kertaa poistua kisapaikalta tyhjin käsin. Kiitin Minttua, annoin Maxille pohkeilla pyynnön lähteä etenemään käynnissä ja annoin ohjaa. Pidin kuitenkin varani, enkä antanut hevosen mennä ihan omaa vauhtiaan. Hieman itsesuojeluvaistoa.

Veronican päiväkirja

---

Tie Tähtiin toinen osakilpailu käytiin kotitallillani Lehtovaaran Ratsutilalla. Se tarkoitti sitä, että herätyskello ei todellakaan huutanut epäinhimilliseen aikaan korvani juuressa. Saatoin nousta ylös suhteellisen rauhassa ja hyvin levänneenä, eikä kisapaikallekaan matkaan mennyt juurikaan hirveämmin aikaa. Paikallehan saavuin Cassandralta ruinatulla kyydillä. Aamu ei muutenkaan alkanut kovinkaan normaalisti, sillä Riri hyppyytti meitä läjäpäin autoon, jolloin ajoimme auttamaan Seppeleestä tullutta kisaajaa hädässä. Niin ne hevosihmisetkin osaavat joskus pitää yhtä, mikä oli tuulessa ja tuiveessa lämmittävä ajatus. Pohdin omaa järjen juoksua vastaavien ajatusten jälkeen kun istuimme jälleen tiiviisti autossa, minä pitkine jalkoineni myös takapenkillä Mintun ja Iiriksen välissä.

Aika oli kulunut yhtenä välähdyksenä kun jo seisoinkin varustetun kilparatsun, Maxin, vieressä sen karsinassa. Tapahtumia sai pyöritellä hetkisen mielessä, ennen kuin olin valmiina takki niskassa kävelemässä ulkokentälle Ellen mukanani. Satulan toisella puolella roikkui Ellen, jolloin saatoin hyvässä tasapainossa ponnistaa Maxin mielettömän mukavaan koulusatulaan kentällä. Keräsin ohjat saman tien käsiini, sillä Max toljotti muita verkkaamassa olevia ratsukoita sieraimet mustan aukon kokoisina - tietty myös puhisten ja puhkuen.
“Max on aika pirtsakka”, Ellen kommentoi, nyökkäsin.
“Sitä se on ollut pikin viime viikkoa. En olisi toivonut, että sama meno jatkuu nyt”, jouduin nielaisemaan pahaenteisesti hevosta rauhoitellessani. Ellen taputti Maxin kaulaa, toivotti onnea ja siirtyi pois kentän reunalta omiin hommiin. Lähdin verkkaamaan ruunaa ensin vain kävellen, vilkuillen samalla muiden ratsukoiden - kanssakilpailijoiden - menoa. Mer näytti saaneen Dinon pidettyä aika kivassa kunnossa. Ruuna oli aika kepeän näköinen ja yhteistyö näytti pelittäneen. Henkka ratsasti Maten kanssa toistaiseksi vielä käynnissä. Peikko ja Nelli ravasivat toisessa päädyssä, ja suomijuntilla näytti olleen menovaihde kytketty päälle. Minttu taivutteli Vallua, sekä vastakkaisella puolella kenttää oli se sama suuri, tummanruunikko ori, jonka muistin ensimmäisestä osakilpailusta sekä Auburnin kouluvalmennuksesta edelliseltä viikolta.

Hetken kävelyn jälkeen patistin Maxin raviin. Sille ruunan oma normaali velttous oli ihan vieras käsite, ja Max päätti selkeästi vetää kierrokset ohi kulkeneesta Matesta. Rautias kouluruuna sinkaisi järkyttävään raviin, nosti laukan kolmeksi askeleeksi, hyppäsi yllättäen oikealle, ja sen seurauksena taisin korkata tippumissaldon hoitohevoseni selästä. Onneksi tipuin alas ohjista vaistomaisesti kiinni pitäen, eikä tärähdys tuntunut oikeastaan kuin häntäluussa.
“Ai helvetti…”, jupisin kömpiessäni ylös katseiden alaisena. Max puhisi jälleen ja steppasi, mikä pakotti minut nousemaan normaalia ripeämmin ylös kyetäkseni pitämään ruunan ohjista napakamman otteen. Verkkaa valvomassa ollut Karo kyseli onko kaikki ok, johon vähän pettyneesti vastasin päätäni nyökyttelemällä. Koko viikko oli sujunut aivan surkeasti, eikä tippuminen nostattanut itsetuntoani sitten yhtään. Max ei edes näyttänyt siltä, että se olisi ollut pahoillaan. Karon avustuksella ponnistin takaisin satulaan hammasta purren, sekä kokeilin nostaa uudestaan ravin. Sujui paremmin. Max oli ihan kohtalaisen rauhallinen. Ehkä se kuitenkin hieman katui tekojaan. Toivottavasti.

****

Kontikenttäetu tuntui kaukaiselta käsitteeltä. Max oli koko kisaradan ollut nihkeä, sekä tippumisen jäljiltä olin pidätellyt sitä hieman liikaa. Laukka jäi tällöin liian pakatuksi ja tahdittomaksi, minkä vuoksi pisteet karisivat alas sen askellajin osalta. Suorituksen loputtua taputin Maxia kaulalle - sehän oli suorittanut ihan hyvin, itse en niinkään. Maneesin ulkopuolella jalkauduin ratsun selästä kun Cassandra oli tullut paikalle - hän oli ennättänyt jättää Cassun karsinaan odottelemaan esteluokkien verkkaa.
“Ei onnistunut, ei sitten yhtään”, puuskahdin ja hiljaa ollessani sain purra yhä hammasta.
“Ei meilläkään Cassun kanssa mennyt yhtä hyvin mitä viimeeksi, mutta ei ihan surkeestikaan”, Cass sanoi, “ei se rata pahalta teillä näyttänyt. Usko pois.”

Lopulta ratamme riitti sijalle seitsemän, ensimmäinen ei sijoittunut. Verkan tippuminen jäi kalvamaan mieltä. Hitto kun ei edes selässä pysy. Kotikenttäetu ei ollut toteutunut kohdallamme, ei sitten yhtään.

Veronican päiväkirja

---

Viikko ensimmäisestä osakilpailusta. Koulutunti, jolle olin tuttuun tapaan osallistunut aiemmin viikolla oli sujunut hyvin. Nyt sunnuntaina kun tunteja ei ollut, olin päässyt treenaamaan pitkästä aikaa ihan itsenäisesti Maxin kanssa. Jottei aivan yksin tarvinnut olla, oli Cassandra hypännyt matkaan mukaan suuren puoliveriruunansa Jinxyn kanssa. Olimme yhdessä tuumin varustaneet sunnuntaisena aamuna hevoset kondikseen ja hyvän ilman kunniaksi päättäneet mennä kentälle ratsastamaan. Linnut visersivät ja vesivanat valuivat katon räystäiltä, puhumattakaan sulavan lumen alta pilkottavasta nurmesta. Pidin keväästä, ainakin aika ajoin, joten ulkona poikkeuksellisessa lämmössä kelpasi mennä. Max oli jo kentälle kävellessä kolme kertaa virkeämpi mitä maneesissa vääntäessä, että aavistin kevään tuovan mukanaan edes reippaampaa treenitahtia.
“Mitä meinasit Maxin kanssa tehdä?”
“Varmaan treenataan radasta tiettyjä juttuja tai jumppaillaan. Varmaan pitää yrittää siirtymisiä, niitä on radan loppuosassa kumminkin mukana”.

Kentälle päästyämme Max muuttui ihan veltoksi kuin märkä rätti. Puuskaisin kerättyäni ohjat tuntumalle kun vastassa oli edestä niin raskas hevonen, että pelkäsin sen muuttuneen stereotypiseksi suomehevoseksi. Jinxy sen sijaa toisella puolella kenttää näytti olleen elämänsä kunnossa hypellessään menemään, milloin katsomoa kummastellen tai lyhyen sivun koivumetsää vieroksuen. Cassandra yritti pitää yllä positiivisen asenteen elämään irvistellen niin kutsuttua hammashymyä erittäin, erittäin kireänä.

Lähdin Maxin kanssa ratsastamaan tempoa uralla. Yritin saada ruunaan vain jotakin otetta, ainakin vauhtia, sillä sen matelemisesta ei tulisi pidemmällä kaavalla yhtikäs mitään. Sain kokeilla ääniapuja, pohkeita, tuuppasin jopa istunnalla jos se olisi kannustanut ilmeisen rentoa kaveria liikkeelle. Mitäpä turhaan. Max näytti päättäneen, että nyt todella oltiin sunnuntaikävelyllä. Eihän se ollut tehny kuluneella viikolla edes montaa tuntia? Jo nyt on kumma, pohdin kouluratsuni selkään lysähtäen. Kokeillaan sitten ravia. Pohkeet. Nousee? Ei noussut. Uusi yritys. No niin. Nyt se ravaa. Keventäessäni lennokkaassa ravissa sain muistaa koko ajan tehdä töitä ravin ylläpitämiseksi. Olisipa edessä ollut tamma. Max olisi ollut varmasti kymmenesti skarpimpi mitä tutun ruunikon kanssa vääntäessä koulua kentällä. Oliko tämä kuitenkin hieman väärä ajattelumalli?

Jumppailtuani ravissa aloin toteuttamaan päivän agendaa, eli siirtymiä. Käynti-ravi-käynti siirtymät olivat ihan kohtalainen tehtävä aloittaa treeni, sillä nekin kasvattivat harmaita hiuksia blondiin tukkaan aivan ennätyksellisen nopeasti. Luultavasti yksittäisten harmaiden hiusten nyppiminenkin olisi ollut vähemmän tuskaisaa mitä vetelän hevosen ratsastaminen. Nyt olisi tarvittu Karoliina Aho kentän laidalle lätkimään kymmentä ohjetta samaan aikaan sisäitettäväksi. Harmi vain, ettei kyseinen tummaverikkö tainnut olla edes kymmenen kilometrin säteellä juuri sillä samaisella hetkellä. Hitto, harvoin toivoi tiukkapipoa kentän laidalle valvomaan. Nyt piti olla tosi kyseessä!

Laukka. Laukka nyt olikin sitten ihan päinvastainen show mitä kaksi hitaampaa askellajia. Ensimmäisellä nostolla Max oikein räjähti maamiinan lailla ja sinkosi ihan hervottomaan laukkaan. Jalat kauhoen se vain painoi eteenpäin puhumattakaan siitä, että se olisi ollut yhtään kuulolla. Rystyset sinisinä tein pidätteitä, yritin upota satulaan Karon sanojen mukaan perunasäkin lailla, mutta arvatkaa kiinnostiko uljasta ratsuani yritykset hidastaa vauhtia? No ei. Ja hitot. Siinä se painoi menemään siihen tahtiin, että jopa Cassandra sai kääntää meitä kummasti tuijottaneen Jinxyn pois tieltä. Kolme kierrosta myöhemmin alkoi tuntuma suuhun palaamaan ja hevonen hidastamaan vauhtiaan.
“Heeei, sehän laukkaa kivasti”, Cass naureskeli Jinxyn selästä. Hymyilin. Oikeastaan irvistin.
“Just joo”, totesin. Sitten se oli taas menoa, mutta onnekseni menoa kesti kymmenen askelta. Keskityin ihan vain rauhalliseen laukkaan. Se muuten onnistui. Maxin pehmeä ja pyörivä laukka oli ihan mielettömän kiva kun pääsimme yhteisymmärrykseen vauhdin suhteen. Taputin ruunaa kaulalle ja hidastin ravin kautta käyntiin. Muutama laukkasiirtymä, hillitympi laukkasiirtymä, sitten sama toiseen suuntaan. Lisää siirtymiä. Taas siirtymiä. Vielä vähän siirtymiä.

Nyt jos siirtymät eivät onnistu kilpailuissa, en tiedä mitä teen. Kai siinä vaiheessa pitää kyseenalaistaa omaa ratsastamista. Vihasin nolata itseäni vieraiden ihmisten edessä. Emmekö me olekin ne koulutaiturit, vai olemmeko sittenkään?

Veronican päiväkirja

---

Hallavan kisat olivat takana. Tallille matka oli ollut suhteellisen pitkä, mutta olin tyytyväinen sijoituksestamme Maxin kanssa. Lienikö siinä debyttimme ulkopuolisissa kisoissa?

Tiistai, kaksi päivää kisojen jälkeen, ja saavuin taas tuttuun tapaan tallille auton pihaan parkkiin ajellen. Olin päättänyt pitää maanantain tallivapaata, jotta kerkesin hengähtää hetken. Oikeastaan taisin olla lukemassa pääsykokeisiin, sillä sunnuntaina oli mennyt tien päällä niin luvattoman paljon aikaa, että siinä menetti useita tunteja kirjojen parista. Haukotellen löin auton oven kiinni, vilkaisin melko tyhjältä näyttänyttä parkkipaikkaa, ja suuntasin maleksivat askeleeni kohti tallirakennusta kauempana.

Oli ilahduttavaa huomata, että Julle ja Minttu olivat tallituvassa istumassa pöydän ääressä. Osa tallilaisista oli aivan varmasti koulussa, joten päivät olivat arkena astetta hiljaisempia verrattuna iltapäiviin. Tervehdin tyttöjä, heitin mukana kulkeneen kassin sohvalle ja heittäydyin istumaan sen samaisen pöydän ääreen kavereideni tykö.
“No, mitkä fiilikset sunnuntailta?” kyselin. Emme olleet Jullen ja Mintun kanssa kerenneet kunnolla vaihtaa ajatuksia kisasuorituksistamme, sillä menimme koko matkan eri kyydeillä.
“Väsynyt”, Julle vastasi. Hän oli istunut auton ratissa ilmeisesti ihan riittämiin sunnuntain aikana. Ilme oli ainakin väsynyt, eikä nainen ollut päässyt silmäpusseistaan eroon edes kahdentoista tunnin maratoninukkumisella, niin Julle vakuutteli tehneensä heti kotiin päästyään.
“Ihan hyvä. Nelossija esteillä ei ollut huono suoritus”, Minttu taas sanoi, “mutta toivottavasti Vallu yllättäisi nyt kotikisoissa. Olisihan se aika siistiä”.
“Donna taas oli ihan järkyttävä kouluosuudessa. Onneksi vauhti riitti myös esteradalle, missä siitä oli selkeästi enemmän apua kuin kouluosuudessa. Tuomarit eivät tainneet arvostaa niitä ylimääräisiä loikkia, joita tuskin laukanvaihdoiksi saattoi kutsua”, Julle sepitti ja siemaisi käsiensä välissä olleesta sinisestä kahvikupista mustaa kahvia. Donna oli tosiaan ollut harvinaisen lennokas Hallavan kentällä liidellessään omassa sarjassaan. Jullen irvistyksestä oli saanut päätellä, ettei ratsastaminen ollut ihan lasten leikkiä.
“Joo, Max oli kanssa aika pirteä. Ulkokausi kai saa kovemmankin pään pehmenemään”, kommentoin oman ratsuni suoritusta, mitä olin kerennyt eilisen aikana kelailla useampaan otteeseen päässäni alusta loppuun asti.
“Esteillä Zaida, Inari, Dee ja Minea ratsastivat ihan mielettömän hyvin! Tai siis, ihan kamalasti en tiedä esteratsastuksesta kuten varmasti tiedätte, mutta etenkin Fosse oli aivan tykki”, heitin kommentin ilmoille kännykän kaivettuani hupparin taskusta. Takki oli jäänyt pois jo pieni hetki sitten.
“No joo, Dana nyt muutenkin taisi olla kuin ihmisen mieli. Eihän Inarin kanssa niillä hullummin mennyt koulupuolellakaan, vaikka team CC taisi yllättää ihan olan takaa”, Minttu naureskeli viitaten CC temillään Cassandraan ja lehmänkirjavaan tupsujalkaan, Cassuun. “Kamppaillaan kyllä helppo A luokissa kovassa sarjassa, sitä ei voi kiistää”, Minttu lisäsi. Nyökkäilin ilmaisseeni olleeni samaa mieltä asiasta, minkä jälkeen totesin, että kai Max olisi harjailtava läpi. Minttu ja Julle hyvästelivät käden heilautuksella ja sinkosin ulos sosiaalitiloista.

Tarhoilla käyskenteli rautias luottoratsuni Max sen tarhakaverin, liinaharjaisen suomenhevosori Peikon kanssa. Peikko mulkoili loimi niskassa suuntaani kun saavuin paikalle. Se ei hievahtanutkaan vaikka Max köpötteli luokseni. Se oli vislauksesta ehkä oppinut tulemaan vastaan kun saavuin portille. Ehkä ruuna tiesi, etten piitannut saappaiden tai muiden kenkien likaamisesta märällä säällä ihan hirveästi.
“Heippa hei kaveri”, tervehdin ruunaa ja rapsutin sen otsaa.
“Lähetääs siistiytymään. Et kuule tiedäkään, mitä kaikkea meillä on edessä tulevalla ja seuraavalla viikolla. Lähdetään taas vähän tien päälle”, naureskelin ruunalle. Se ei varmasti tiennytkään, mitä kaikkea Tie Tähtiin kisat pitivät sisällään. Paljon, paljon matkoja, valmennuksia, kisoja ja uusia ratsukoita. Max pärskähti.

Mer'in päiväkirja

@deeann @veronica @cassandra @julie @tessa / #dino #max #TieTähtiin2020

Kello oli jotain 6 aamulla, kun Mer heräsi herätyskellonsa pirinään. Herätyskello ei saanut vielä tänään päättää päiviään pojan muistaessa loputkin osakilpailut, joihin heräämiseen tarvittaisiin kelloa. Eipä kulunut aikaakaan kun tuo oli käynyt suihkussa, pessyt hampaansa ja pukenut kisavaatteet joiden päälle vedettiin mustat kollarit ja yllättäen musta huppari. Mer lähti Lehtikseen napaten mukaansa vielä kassit joihin oli laittanut kisoja edeltävänä päivänä kaiken tarpeellisen mitä kotona oli ollut esim pesussa kuten suojat, satulahuovan ja romaanin, niin koulu- kuin estepuolen jalustimet olivat saaneet kunnon puhdistuksen, ja koko asunto haisi nyt hevoselle. Mukana olivat myös kaiken maailman tarpeelliset tavarat ja omansa oli tuolla urheilukassissa, jonka laittoi johonkin Dinon tavaroiden joukkoon.


Vain noin 30 min kuluttua herätyksestä Mer`in musta auto kaarsi ensimmäisten joukossa tallin pihaan. Dino oli tallissa talliloimi päällään, ja pojan ei niin onneksi se oli nukkunut ihan miten sattuu karsinassa ja sen sykeröt olivat auenneet. Mer talutti hevosen pesariin, kun tallissa taisi olla pojan lisäksi Julie Reiskan kanssa. Mer purki, ja letitti uudelleen lähes jokaisen sykerön jonka Dino oli onnistunut avaamaan. Sykeröiden ollessa valmiit alkoi talliin saapua muitakin aika väsyneen näköisiä ja oloisia kisaajia, jotka alkoivat harjailla kisaratsujaan. Kohta oltiin jo lastaamassa hevosia, ja Dino oli päässyt samaan rekkaan Deeanin, Julien, Veronican, Tessan ja Cassandran ratsujen kanssa. Ruuna käveli reippaasti ja innokkaana rekkaan Mer`in perässä ja jäi tyytyväisenä seisomaan ja syömään heiniä.
Mer oli saanut tehtäväkseen laittaa myös Veronican ratsu Max rekkaan tytön ollessa itse myöhässä. Veronica sai ainoastaan pahan katseen Mer´iltä joka oli juuri saanut omansa rekkaan ihan asiallisesti.


Pian karavaani lähti matkaan, ja Mer oli päässyt / joutunut samaan rekkaan jo edellä mainittujen Veronican, Tessan, Cassandran, Julien ja Deeannin kanssa. Porukka alkoi nukahdella liki heti kun rekka oli päässyt matkaan. Mer nukahti viimeisenä todella katkonaiseen ja huonoon uneen, ja heräsi ensimmäisten joukossa ekana tai tokana. Poika oli herännyt ehkä varttia yli seitsemän, mikä huippu nukkumisaika, kun matkaan oltiin lähdetty joskus tasan paikkeilla. Kaikki tavarat mitä nyt matkalla tarvitsisi oli mer`in taskuissa, kumilenksu jotta saisi jo melkein alle korvan kasvaneet hiuksensa kiinni kypärän sisään, itse puhelin, rahat, ja muuta mitä vois tarvita kuten Dinon nameja jne. Silti tuolla oli jaloissaan kamera laukkuineen jottei se mene rikki. Sinne poika siirsi taskuistaan matkalaturin johtoineen päivineen, sen kumilenkin Mer silti piti taskussaan jottei se katoa. Muut alkoivat pelailla korttia, ja Mer alkoi käydä läpi ja siirtää puhelimelleen eilisen kuvia hevosista ja Docen uudesta sakemannista. Kuvien siirtelyn jälkeen tuo lähetti osan ystävälleen, ja jatkoi puhelimen selailua. Osa kortin pelaajista suostutteli poikaa mukaan, ja tuo suostui yhdelle kierrokselle.

Jossain vaiheessa pysähdyttiin taluttelemaan hevosia, ja Dinon oli sitten pakko pistää kunnon show pystyyn Mer´in yrittäessä saada sen käyttäytymään asialliesti, ja sai Deeannilta kunnon naurut. Poika talutteli hevosen kauemmas muista. Matkaa jatkettiin pian, ja loppumatkana Mer pääsi tutustumaan muihin.

Veronican päiväkirja

Vuosi on mielestäni lähtenyt ruhtinaallisen hyvin käyntiin! Oottelen innolla ensi viikon penkkareita, stressaan tulevia kirjoituksia, odottelen lukulomaa ja mahdollisuutta ravata tallilla valoisan aikaa (toki istun myös pari kertaa viikossa matikan kertauskurssilla....) ja valmistaudun ainakin henkisesti tulevaan kisakauteen! Tammikuussa Åke Lundinin valmennus tuntui sujuneen ihan ok, vaikka Max oli vähän heikosti avuilla, enkä saanut siihen selästä käsin kunnolla otetta etenkään laukassa.

Ratsastustuntejen alku oli kanssa tosi kiva! Kiva päästä hiomaan lisää taitoja kouluratsastuksen saralla, vaikka porukat eivät sponssaakaan kuin yhden tunnin viikkoon, se silti riittää! Kallen Kulmasta saaduilla rahoilla maksan pienen murto-osan kausikortista ja lopuilla rahoitan muut joutavat, kuten salikortin, bensat autoon ja tietty Maxin uudet satulahuovat - sellaisen tarpeessa se alkaisikin jo olla...

Oli miten oli, oon ollut myös kipeenä talven aikana aivan turhan paljon ja tallilla käyminen on kärsinyt ihan tasaiseen tahtiin. Nyt jos flunssat olisi selätetty tältä talvelta ja pääsisi ravaamaan paikalla normaaliin, aktiiviseen tahtiin nii kiva olisi. Onneksi kohta on koulut ohi, vaikka sen jälkee häämöttää pääsykokeet edessä. Miten kukaa voi tasapainotella ahkeran heppatytön ja kasan koulujuttuja välillä hyvässä balanssissa?!

Veronican päiväkirja

Max tuijotti suuntaani sieraimet levällään tarhan pimeydessä, eikä se näyttänyt hirmu iloiselta. Puristin nyrkissä sen tummaa riimunnarua ja houkuttelin ruunaa vastaan suorastaan naurettavalla lässytyksellä.
“Max, Maa-aax, tule tule”.
Huuteli ei tuottanut tulosta, joten lähdin osittain korkeassa hangessa tarpomaan rautiasta hevosta kohden. Sen vieressä seisoi myös liinakko suomenhevosori Peikko, mikä katseli suuntaani ystävänsä kanssa vähintäänkin yhtä hölmistyneenä. Onneksi Riri oli antanut tallista otsalampun mukaani, sillä pimeässä en olisi nähnyt yhtään, mihin astua. En millään olisi raaskinutkaan liata vuoden vanhoja tallikenkiäni tarhassa, vaikka ne sitä varten varmaan olivatkin tallikengät.
Vain vaivoin sain napattua Maxin riimusta kiinni kädelläni, sillä näytti siltä, että ruuna oli jo ottamassa hatkoja Peikon perään. Riimunnarun lukon kiinnitin hyvin nopeasti riimuun ja oloni oli ainakin hetken huolettomampi. “Ja sitten mennään muru, niin saadaan sinusta letkan komein heppa!” kailottelin ruunalle kun lähdimme portille, portista ulkopuolelle ja kohti tallia, jonka ikkunoista hehkui lämmin valo aina tarhoille saakka.

Tallissa vasta kuhinaa piisasi! Yksäripuolella Hilla ja Julle naureskelivat hassusti ilmeilleelle Hoolle kun taas heinävintin portaiden edessä Julie ja Rosa yrittivät auttaa Mineaa saamaan Lucianeidolle kuuluvaa kruunua kypärän päälle turvallisesti kiinni. Melkein käytävän päästä Minttu heilutteli Vallun karsinan ovelta, siniset hiukset yltä päätä purun peitossa.
Käytävän ensimmäinen hoitopaikka oli vapaa, joten käänsin Maxin siihen. Rasse seisoi taaempana korvat tötteröllä, selkeästi hoitajaansa odotellen paikalle. Minä taas riensin hakemaan Maxin tavaroita kun olin saanut loimet sen selästä paikoilleen poikkeuksellisesti nyt entisen hoitohevoseni Sotilaan karsinan ovelle. Takaisin päästyäni aloin harjailemaan ripeästi Maxia siistiksi.
“Voi pyhä sylvi kun oli niin kovin vaikeaa”, Minea miltein parkui ojennellessaan valkoisen asunsa hihoja ja nostaessaan takkinsa kaulusta.
“Älä valita, oot kaikkien kuvien ehdoton kohde kimon ratsusi kanssa!” huikkasin pahoittelematta. Minea väläytti nopean hymyn ja siirtyi taputtelemaan suitsimista vaille valmista Rassea kaulalle.
“Ok, mutta näyttää siltä, että sulle tulee kiire, ihan oikeasti kiire”, Minea huomautti siirryttyäni harjaamaan Maxia toiselta puolelta. Auts, niin se taisi olla.
“Aha, kenellä kiire? Täällä apu!” minua muutaman vuoden vanhempi Rosa ilmoitti. Työnjako oli selvä: jatkoin harjaamista, Rosa selvitti jouhet. Putsasin kaviot ja pistin suojat, Rosa haki satulan ja suitset. Minä puin päälle, Rosa asetteli huovan ja pisti satulan selkään. Suitsimisen tein toki itse, sillä Rosan oli kiitoksien jälkeen viimeisteltävä vielä karsinastaan kurkkinut Fiona.

“Tööt tööt, varokaa, jyrä tulee”, Julie huusi ja lähestyi perältä tarmokkaasti Reiskan kanssa, minkä löntystely kompensoi Julien kävelytyyliä aikalailla. Irrotin ruunan, työnsin sitä sivuun jolloin reipas maastoratsukko pääsi ohitsemme ulos. Pian perässä, varmaan samalla ovenavauksella, Riri huuteli jo muutakin porukkaa kiirehtimään ulos. Rykäisin kerran, kiinnitin kypärän leukahihnan ja ohjista kiinni puristaen talutin Maxin jonon kärjessä ulos.

---

Veronican päiväkirja

Lauantai oli melko aurinkoinen ja lämmin - niin ainakin Cassandra vakuutteli tallilla keltaisessa ja nuhjuisessa hupparissaan. Olimme seisseet kymmenisen minuuttia kentän laidalla Rosa seuranamme seuraamassa poniclubia kentällä jota Heli ohjasi ponien poukkoiltua siellä ja täällä taluttajat naruissa kiinni. Itse nostin vain päällä olleen tallitakin kauluksia korvia kohti niin korkealle kunnes takki otti kainaloista vastaan.
“Joo, tosi lämmin, täähä on ku kesällä konsanaa”, puuskahdin tummatukkaiselle tytölle joka vain venytteli käsiään hymyillen. 
“Sekä aina vaan paranee”, Rosa jatkoi keskustelua mikä loppui konsanaan Helin siirtäessä sielua viiltäneen katseensa suuntaamme. “Tuolla olisi hommaa heinien kanssa, tiedättehän?” Heli vihjaili, mutta joutui pian pyrähtämään pikakävelyllä C-päädyssä pukkoilleen Fossen luokse jonka perässä Daniela roikkui kaksin käsin narua puristaen.
“Haloo?!” hän kykeni kuitenkin huutamaan kentän toiselta laidalta jolloin käännyimme kannoillamme ympäri mäkeä pitkin ylös tallille.

Tallin pihalla oli täysi työ päällä: Minttu huitoi käsillään ohjeita traktoria ajaneelle Akselille joka vastasi aikamoisesta määrästä heinää sillä hetkellä. Riri poukkoili tallin sisältä ulos tasaisin väliajoin yrittäen pitää pakkaa kasassa kun taas Karoliina hoiti homman kolmesti rauhallisemmin ottein.
“Mä taidan suunnata tuonne yyyylös”, päätin ja käden heilautuksen jälkeen käänsin selkäni paikoilleen jääneille Rosalle ja Cassandralle jotka jäivät pihalle tai tekivät mitä tekivätkään. Sisällä kävelin suoraan portaille moikaten matkalla ulos suunnalleelle Vilmalle jonka korvakaan ei liikahtanut ääneni suuntaan. Okei, ei sitten. Kapusin vintille missä Zaida ja Inari siirtelivät paaleja huppareiden hihat kyynärpäihin rullattuina. “Tulihan niitä apuvoimia!” Zaida huudahti nähtyään nousuni ylös. Inarikin moikkasi ja kyselin tilannetta muuttaessa pitkän poninhännän sotkuiselle nutturalle.
“Uusi satsi tulee, valmiina?!” Ririn ääni kuului alhaalta. Astelin Inarin ja Zaidan mukana vintin seinän luokse josta oli avattuna aika iso luukku minkä olin tuntunut missanneen taas pidemmän aikaa: sitä kautta heinäsatsi saatiin kuitenkin kätevästi ylös pienellä vaivalla. Alas meni käytännössä muutama naru ja alhaalla heinä viskattiin ehkä jollekin tasolle tai kassille minkä avulla se hinattiin ylös. Nyt meitä olikin kolme hommassa. Tarrasimme naruihin Inarin ja Zaidan kanssa, Cassandra oli kavunnut myös apuun ja aloimme hampaat irvessä vetämään yhtä satsia ulos traktorin huristellessa muualle.
“Hittolainen mikä homma”, Cassandra puuskutti.
“Kelaappa että ollaan Inarin kanssa tehty tätä melkein kahdestaan ennen tuloanne”, Zaida huomautti posket punertaen. Siirryimme siirtämään paaleja paikoilleen sinne minne Zaida ja Inari olivat aiempia siirrelleet.

Aikaa kului vähintäänkin tunti tai kaksi kunnes Riri ilmoitti että tauko olisi valmis alkamaan - Akselin kai oikeasti piti mennä hoitamaan oman tallin heppoja välillä. Tai syömään. Ririllä taisi olla kanssa vain nälkä. Olimme päässeet siis alas ja olin suunnannut itse tarhoille hakemaan nakuna tarhanneen Maxin sisälle. 
“Heippa heippa heppa, mennääs käymään sisällä”, puhelin ruunalle ujuttaessani riimun sen päähän minkä jälkeen lähdimme portille, siitä ulos ja tallia kohti. Listojen mukaan Max meni vasta illasta tunnille, joten ajattelin ainakin harjailla sen läpi aikani kuluksi ja tarkistaa jalat olivatko ne ihan kunnossa. Sisällä jätin Maxin seisomaan tyhjälle käytävälle johon olin aiemmin sen harjapakin tuonut mistä otin pölyharjan jolla kävin ruunan huolellisesti läpi. Vasemmassa kintereessä oli pieni vekki jonka huuhtelin pian harjaamisen jälkeen. Rirille infosin kanssa löydöksestäni, mutta huuhtelu kuuleman alkuun olisi ihan riittävästi. Jatkoin sen jälkeen kavioiden putsauksella ja tarkistamalla kenkien paikallaan pysyneisyyden - kaikki kunnossa. Selvittelin vielä jouhen ja siistin vuohiskarvat Maxin seurattua miten kissat Manu ja Kerttu pyörivät lähettyvillä tasaisin väliajoin tulematta kuitenkaan liian lähelle.

Vein Maxin pihalle takaisin sen rapsuttelutuokion jälkeen ja tarjouduin Rirille avuksi päiväheinien jaossa. Auttelin jakamalla pihaton kavereille heinät ja tarkistamalla vesien tilanteen. Parille tarha-asukille rullasin kottareiden kanssa heinät Ririn täyttäessä vesisaaveja letkulla kännykkää samalla näperrellen. Päiväheinien ja -vesien jaon jälkeen suuntasin itse suurin elein tallitupaan joka harmikseni oli tyhjillään: okei, oli Vincent -kissa siellä pakoilemassa häntä heiluen sitä seurannutta Vilmaa, joten turhautuneena tuhisten nappasin jääkaapista evääkseni varatun valmissalaatin jota istuin syömään pöydän ääreen.