43 osumaa on löytynyt haulle 0

Deeannin päiväkirja

#Nalle #TieTähtiin2020

17.5.2020
9. Ratsukon kisavarusteet

Valmistautumista

Silmäilin itseäni peilistä, joka oli kyllä liian pieni näyttämään minut kokonaan, mutta sainpahan ainakin tsekattua suurinpiirtein, oliko nutturani ojennuksessa. Yksi hiussuortuva oli hiukan löysällä, mutta nitistin sen pinnillä aloilleen ja vilkaisin lopputulosta. Saisi luvan kelvata. Oikaisin hiukan hermostunein elkein takkini kaulusta. Olin pukeutunut samoin kuin edellisiinkin osakilpailuihin, mutta olin jotenkin enemmän tietoinen ulkonäöstäni - olihan nyt kyse finaalista. Olin siistinyt kaiken ihan viimeisen päälle. Valkoinen kisapaitani oli silitetty ja pysynyt onneksi matkojen aikana suorana ja rypyttömänä. Musta kisatakkini oli myös siististi ojennuksessa, saappaat ja kypärä oli huollettu viimeisen päälle. Valkoiset ratsastushousuni olivat myös puhtaat ja toivoin, että ne myös pysyisivät puhtaina suoritukseemme saakka. Toisaalta minulla oli mukana suunnilleen jokaista vaatekappaletta kohden myös varavaatteet, jos jotakin ei-toivottua tapahtuisi. Vilkaisin itseäni viimeisen kerran peilistä, nappasin valkoiset kisahansikkaat mukaani ja poistuin laittamaan Nallea valmiiksi.

Nalle oli aika täydellisellä tuulella - se oli virkeä saatuaan levättyä viime yön, eikä sen ollut tarvinut matkustaa kisapäivän aikana. Se ei kuitenkaan ollut liian energinen, vaan sopivalla tavalla tyyni ja kuuliainen. Toivoin koko sydämestäni, että samanlainen mielentila säilyisi koko päivän läpi. Poni tiiraili valppaana ympärilleen, kun nostin satulan huopineen sen selkään ja liu'utin ne oikeaan kohtaan. Musta satula hohti auringonpaisteessa kiiltävänä - olin puunannut kaikki varusteet ennen matkaanlähtöä. Valkoinen satulahuopa heijasti auringonvaloa pois itsestään niin, että minua miltei häikäisi. Pyyhkäisin miltei näkymättömän pölyhiukkasen pois huovan pinnalta ja pujotin mustat suitset Nallen päähän. Se otti kuolaimet kiltisti vastaan eikä muutenkaan esittänyt mitään vastalauseita. Ilmassa leijui grilliltä päin herkullisia tuoksuja, ja muistutin itseäni, että pitäisi ostaa jotakin sieltä luokkien välissä. Nyt nälällä ei kuitenkaan ollut sijaa vatsassani, koska se oli täynnä jännityksen perhosia. En tiennyt yhtään, mitä odottaa koululuokalta. Suorituksemme olivat olleet sangen epätasaisia, mutta toivoin, että ahkera harjoittelu tuottaisi tulosta.

Kun Nalle oli valmis, lähdin taluttamaan sitä kohti maneesia, jossa verryttelyn oli määrä tapahtua. Katsahdin Nallea vielä arvioivasti. Se näytti minun silmääni ainakin erittäin hyvältä. Mustien varusteiden ja valkoisen satulahuovan välillä oleva terävä kontrasti toistui omassa vaatetuksessani, joten kaipa me näytimme kelvolliselta kisaratsukolta. Sen ajatuksen jälkeen mieleni täyttyi aivan muista ajatuksista, kuten kisaohjelman muistelusta ja yrityksistä karkottaa vatsassa kipristelevä jännitys. Minun pitäisi päästä samaan mielentilaan kuin Nalle, jotta kouluratamme onnistuisi. Hyvällä keskittymisellä ja huolellisella tekemisellä pääsisi jo pitkälle.


17.5.2020
5. Lamaannuttava pelko

Verryttelyä

Kouluratasuorituksemme lähestyi, joten nousin maneesissa Nallen selkään ja liityin muiden siellä verryttelevien ratsujen joukkoon. Näin Inarin ravaavan Danan kanssa maneesin toisella laidalla. Hänen suorituksensa olisi edessä juuri ennen minun vuoroani. Nallen korvat pyörivät ja se tutki valppaasti muita hevosia, mutta se rauhoittui, kun ohjasin sen uralle. Hallavan kisa-alue oli ponilleni jo tuttu, mutta totta kai se oli aina kiinnostunut erilaisesta ympäristöstä ja oudoista hevosista, joita paikalla oli enemmän kuin normaalisti. Onneksi Nalle tuntui olevan kisailmapiiristä huolimatta erinomaisella tuulella, kuten olin jo aiemminkin havainnut. Se oli sopivan tyynellä tuulella, mutta reagoi herkästi ja kuuliaisesti apuihini. Ohjasin Nallea miltei automaattisesti muiden ratsujen joukossa, koska omat ajatukseni askartelivat nopeaan tahtiin. En ollut lähelläkään Nallen kaltaista tyyntä mielentilaa, mutta sitä kohti minun pitäisi pyrkiä.

Ensimmäisten osakilpailuiden koululuokat olivat nimittäin palanneet mieleeni. Ensimmäisessä osakilpailussa Hallavassa olimme olleet toiseksi viimeisiä, ja halusin polttavasti suoriutua tällä kertaa paremmin. Toisaalta olin sen suhteen positiivisella mielellä. Ensinnäkin olin viettänyt enemmän aikaa Nallen kanssa, ja tunsin ponini paremmin. Toiseksi olimme harjoitelleet enemmän, kuin ensimmäistä osakilpailua varten. Kolmanneksi Tie Tähtiin -kisat olivat minulle nyt tutummat, ja myös Hallava oli paikkana tuttu. Positiivisista, itsevarmuuttani nostavista asioista huolimatta jossakin sydämeni pohjalla eli edelleen se lamaannuttava pelko, joka oli aikaisemmin vaikuttanut suorituksiini. Vaikka suhteeni Nalleen oli ollut huonompi, eikä ponini ollut aina ollut parhaimmillaan kouluradoillamme, suurin syy huonoihin suorituksiimme oli oma mielentilani eikä Nallen venkoilu.

Olin jännittänyt kouluratojen suorittamista niin paljon, että jännitys oli oikeastaan muuttunut peloksi. Kahden ensimmäisen osakilpailun jälkeen olin menettänyt itseluottamukseni kokonaan, ja sen takaisinsaaminen oli vaatinut paljon tsemppaamista. Muun muassa Mer oli auttanut minua itsevarmuuden keräämisessä ennen viime osakilpailun koulurataa. Hän oli miltei pakottanut minut luottamaan itseeni ja antanut arvokkaita neuvoja siihen, miten hermot sai pidettyä kurissa. Tapahtuneen muisteleminen sai pienen hymyn nousemaan kasvoilleni, ja se sai myös mieleni tyyntymään. Viime kisoissa olin jo suoriutunut paremmin, ehkä nyt voisin parantaa vielä lisää. Muistelin Mer'in vinkkejä ja pakotin itseni keskittymään pelkästään ratsastamiseen sysäten ajatukset epäonnistumisista pois mielestäni. Jos vain luottaisin itseeni ja Nalleen, sekä yhteistyöhömme, tästä tulisi vielä ihan hyvä rata, olin siitä varma. En saisi antaa lamaannuttavan pelon nostaa jälleen päätään, kuten aikaisemmissa osakilpailuissa oli tapahtunut. Lievä jännittäminen oli hyväksi, mutta pelkääminen ei.


17.5.2020
7. Keskusteluja ruuan äärellä
@Zaida @Inari

Hampurilaistauko

Helppo B:n koululuokka oli päättynyt jo jokin aika sitten, ja seuraava, helppo A, oli jo täydessä vauhdissa kentällä. Oloni oli helpottunut, kun yksi luokka oli nyt takanapäin, ja edessä oleva toinen ei jännittänyt minua läheskään niin paljon. Olin vaihtanut vaatetusta hetkeksi niin, että oli rennompi olla - jalassani oli saappaiden sijasta lenkkarit, ja päälläni huppari kisatakin sijaan. Olin hoitanut koululuokan jälkeen Nallen niin, että se saattoi tyytyväisenä odotella esteluokan alkua. Myös Zaida ja Inari olivat hoitaneet ratsunsa kuntoon, ja olimme yhdessä päättäneet mennä haukkaamaan jotakin syötävää tässä välissä. Nyt kun jännitys oli hetkeksi hiukan lieventynyt, olin huomannut kurnivan nälän kaivertavan koloa vatsaani. Inari ja Zaida olivat myöntyneet ehdotukseeni syödä jotain, ja suuntasimme yhdessä kohti tallituvan ulkopuolella olevaa grilliä. Grillistä leijuvat tuoksut olivat houkutelleet ainakin minua puoleensa jo koko päivän, mutta nyt oli vasta aikaa rauhoittua nauttimaan sen antimista. Päädyin valitsemaan hampurilaisen, koska minulla oli niin kova nälkä, enkä uskonut pelkän makkaran hillitsevän sitä. Muut kaksi valitsivat saman, ja kun saimme ruuat, löysimme vapaan pöydän pihamaalta. Istahdin yhteen puutarhatuoleista ja iskin hampaani hampurilaiseeni.

Hetken olimme vain hiljaa, koska kaikki nauttivat hampurilaisistaan ja suu täynnä oli vähän vaikea puhua. Sitten Zaida sanoi:
"Enää esteluokka, sen jälkeen tämä on tältä keväältä ohitse."
"Ihan mukava oikeastaan. Pääsee rentoutumaan eikä tarvitse treenata hiki hatussa koko ajan", Inari totesi suoraan.
"Samaa mieltä", naurahdin hörpäten sitten vesipullostani.
"Ei siinä, ihan mukavaa tämä on ollut, mutta alkaa vähitellen jollakin tasolla väsyttää tämä ympäriinsä juokseminen", jatkoin.
"Nimenomaan. Eikä tarvitse hetkeen jännittää, miten rata tulee menemään tai mikä lopullinen sijoitus on", Zaida myötäili ja upotti sitten hampaansa hampurilaiseensa.
"Ja alkaa kesäloma. Onko teillä suunnitelmia?" Inari kysyi.
Juttelimme hetken aikaa kesäsuunnitelmistani - minä kerroin, että aioin mennä etelämmäs entiselle kotipaikkakunnalleni tapaamaan isovanhempiani, jotka omistivat pari suomenhevosta siellä, ja muut jakoivat omia suunnitelmiaan. Sitten keskustelumme kääntyi takaisin Tie Tähtiin -kisoihin. Vertailimme suorituksiamme ja mietimme, ketkä voisivat vielä voittaa kokonaiskilpailun. Minä myönsin heti kättelyssä, että siihen en kykenisi vaikka haluaisinkin, koska suorituksemme olivat olleet sen verran heikkoja ja epätasaisia. Zaidalla ja Inarilla oli sen sijaan mahdollisuuksia. Jouduimme kuitenkin toteamaan, että tiimikisassa Lehtovaara ei tulisi loistamaan, ei sitten millään.

Sain hampurilaiseni syötyä, ja oloni oli heti parempi. Kun energia tästä palautuisi, suuntaisin esteradalle hyvillä mielin ja valmiina koitokseen.
"Toivottavasti saataisiin tästä viimeisestäkin luokasta hyvä sijoitus", Zaida mumisi kuin puoliksi ajatuksissaan.
"Teillähän on mennyt ihan sikahyvin, varmasti nytkin menee", hymähdin kieputellen vesipulloa käsissäni.
"Ehkä sen takia juuri nyt menee pian huonommin", tyttö sanoi epäillen, mutta pudistelin päätäni.
Vaihdoimme vielä jonkin aikaa ajatuksia kisoista ja muustakin, mutta sitten oli aika antaa pöytäpaikkamme jollekin muulle. Suuntasimme yhdessä kohti kentän laitoja voidaksemme seurata vielä meneillään olevia koululuokkia.


17.5.2020
20. a) Avunsaanti toisen tallin hahmolta

Alva auttamassa

Hallavan tallirakennuksesta oli varattu meidän lehtisläisten käyttöön muutama karsina, ja Nalle oli saanut majailla yhdessä niistä nyt hetken. Esteluokka oli alkamaisillaan piakkoin, joten olin tullut valmistelemaan Nallen, jotta voisimme lähteä verryttelyyn. Olin vaihtanut oman vaatetukseni taas vastaamaan kisaradalle menoa, ja oioin takkini helmaa astellessani käytävää pitkin karsinalle, jossa Nalle oli. Poni kurkotti kaulaansa ja tökkäsi minua rintaan, kun aloin varustaa sitä.
"Joo joo, kohta mennään radalle, ihan rauhassa nyt", jutustelin samalla, kun kiinnitin suojat ponin jalkoihin.
Minulla ei mennyt kauankaan saada Nalle valmiiksi. Karsina jäisi nyt jonkin muun Lehtiksen hevosen käyttöön. Lähdin taluttamaan Nallea käytävää pitkin ulos tallista, jossa leijaili jännityksen täyteinen ilmapiiri. Samassa jostakin takaamme kuului erittäin äänekäs kolahdus, ja Nalle säpsähti. Se loikkasi eteenpäin, ja ohjat lipesivät sormistani. Kompuroin omiin jalkoihini Nallen vetäisyn takia, mutta pysyin onneksi jaloillani. Katselin kauhuissani, kun ponini ravasi kauemmas häntä koholla.
"Nalle! Pysähdy", huikkasin tiukasti, mutta ihan kuin poni sellaista olisi totellut.

Minut kuitenkin pelasti vaalea tyttö, joka astui jostakin Nallen eteen kädet levällään, ja kun hämmentynyt ruuna etsi reittiä tytön ohitse, tämä oli jo napannut Nallen ohjista kiinni. Harpoin kiireesti käytävää pitkin heidän luokseen ja otin vastaan tytön ojentamat ohjat.
"Kiitos avusta!" henkäisin helpottuneena.
"Ja anteeksi, se säikähti jotakin ja pääsi irti", lisäsin hätäisesti ja puristin ohjia nyt tarpeettomankin kovaa.
Tyttö hymyili, ja hänen harmahtavan sinisissä silmissä oli ystävällinen katse.
"Ei se sinun vikasi ollut, ihan ymmärrettävää että ponisi säikähti", hän sanoi ja pyyhkäisi vaaleaa polkkatukkaansa pois silmiltä.
"No, kiitos kuitenkin avusta.. ööö..", jäin pohtimaan tytön nimeä, koska olin varma, että hän oli jotenkin tuttu.
"Alva. Me taidetaan kisata samassa luokassa", hän sanoi ja ojensi kätensä.
"Ai, totta. Minä olen Deeann, mutta sano vain Dee", esittelin itseni ja puristin hänen kättään onnistuen hymyilemään.

Vaihdoimme muutaman sanan kisoista ja siitä, miten ne olivat sujuneet, mutta sitten totesin, että minun pitäisi kiiruhtaa verryttelyyn. Alvakin kertoi olevansa menossa sinne, ja selvisikin, että hän oli lähtölistassa heti jälkeeni. Sanoin tytölle moikat ja suuntasin maneesiin. Ei mennyt kauankaan, kun Alva tuli sisään suomenhevostammansa kanssa. Emme kuitenkaan kerenneet enää jutella, koska kummankin täytyi keskittyä verryttelyyn ja edessä olevaan rataan. Nalle tuntui onneksi olevan edelleen hyvällä tuulella, ehkä hiukan energisempi kuin kouluradalla, mutta edelleen kuulolla. Toivottavasti tästä kisojen viimeisestäkin radasta tulisi onnistunut.


17.5.2020
19. a) Lintuperspektiivi

Kirjaimellisesti lintuperspektiivistä

Valkoiset aidat näyttivät korkealta vain kapeilta vaaleilta viivoilta maassa, jotka rajasivat keskelleen hiekkakentän. Sinne oli rakennettu värikkäitä esteitä, jotka näyttivät pieniltä siitä kulmasta katsottuna. Esteiden todellista korkeutta oli vaikea arvioida, mutta tällä hetkellä niitä ylitti hevosta pienempi ratsu, jolla oli vaalea karva ja mustina kiiltelevät jouhet. Harja oli letitetty siisteille sykeröille, joita ei kylläkään meinannut edes erottaa näin korkealta. Häntä leiskahteli esteiden ylitysten tahdissa, valkoinen läsi hohteli auringon säteiden koskettaessa sitä. Ponin selässä istui tumma tyttö, mutta tämän kasvoja ei näkynyt, koska kypärä peitti ne. Oli kuitenkin aikaa varmaa, että niillä olisi keskittynyt ilme tytön ohjatessa poniaan esteeltä toiselle. Tyttö oli pukeutunut mustaan ja valkoiseen, tummat hiukset olivat tiukalla nutturalla niskassa, joka erottui nyt kun laskeuduttiin vähän alemmas. Vaikka esteiden järjestystä oli vaikea hahmottaa näin ilmasta käsin, tyttö näytti tietävän, mitä hän teki ohjatessaan ratsunsa sujuvasti esteeltä toiselle. Hänen ratsunsa hyppäsi mielellään, ja ainakin tähän mennessä puhtaasti. Pian poni kaarsikin jo viimeiselle esteelle, ja puhtaan ylityksen jälkeen se heitti takapuoltaan hiukan ilmaan, ennen kuin suostui hidastamaan vauhtia.

Tyttö vaikutti tyytyväiseltä suoritukseen. Valkoisen hansikkaan peittämä käsi vilahti taputtelemaan ponia samalla, kun kaksikko siirtyi pois kentältä. Hänen tilalleen kentälle saapui kookkaampi ratsu selässään vaalea tyttö, joka tervehti poistuvaa ratsastajaa nyökkäyksellä ja hymyllä, jota oli kylläkin vaikea erottaa siitä kulmasta. Vaalean ponin tumma ratsastaja laskeutui maahan päästyään pois kentältä, ja talutti poninsa kauemmas kentältä. He sulautuivat ihmisten sekamelskaan, joka koko tallialueella oli. Ylhäältäpäin ihmiset näyttivät oudon kapeilta ja muodottomilta, pää keikkui hartioilla, jalat viuhtoivat alla, mutta eleitä ja ilmeitä ei voinut erottaa. Tyttö poneineen sulautui ihmismassaan ja muiden edes taas kulkevien hevosten joukkoon, ja heitä oli enää vaikea erottaa muiden seasta. Kisat olivat vetäneet Hallavaan väkeä enemmän kuin taas moneen viikkoon, ja heidän äänensä tuntuivat rasittavilta. Tallialueen ilmassa leijui ihmisten ruuan tuoksu, mutta lintu ei enää jaksanut seurata vaaleaa ponia ja tämän ratsastajaa, saatika ketään muutakaan tallialueella. Niinpä se levitti siipensä, liihotti kauemmas metsään ja asettui erään puun oksalle tyytyväisenä siitä, ettei ihmisten mekkala kuulunut sinne saakka.

Deeannin päiväkirja

#TieTähtiin2020

16.5.2020
17. Pelkkää dialogia

Perillä Pronssijoella

"Hei, mites siellä on tähän mennessä sujunut?" isän ääni kuului puhelimesta.
"Ei kai mitenkään erikoisen ihmeellisesti. Saavuttiin jokin aika sitten perille, majoitettiin hevoset, ja nyt ollaan täällä majatalolla", kerroin tuijotellen kattoon samalla, kun makoilin majatalon huoneeni vuoteella.
"Millainen paikka se on?" isä uteli ja kuulin, että hän teki samalla jotain muuta, koska puhelun taustalta kuului epäilyttävää kolinaa.
"Tosi hieno. Sellainen vanhantyylinen, mutta jotenkin todella nätti ja maalaisromanttisella tavalla elegantti", kuvailin.
"Kuulostaa hienolta", isä nauroi puhelimeen ja sitten kuulin hänen kiroavan vaimeasti.
"Mitä sinä oikein puuhaat siellä?" kysyin nauraen ja heiluttelin toista jalkaani ilmassa, vaikka tiesinkin, että jos joku olisi nähnyt, se olisi näyttänyt erittäin typerältä.
"En mitään erikoista. Siivoan näitä työhuoneen kaappeja. Sinähän olet ikuisuuksia valittanut, että nämä kaipaavat siivoamista", isä mutisi puhelimeen ja kuulin jälleen kolahduksen.
"Ai, hyvä. Niistä ei koskaan löydä mitään, vaikka siellä on kaikkea tarpeellista", tuhahdin.
"Niinpä niin. No, millainen päivä huomisesta on tulossa?" isä kysyi vaihtaen aihetta.
"Jännittävä, mutta toivottavasti hyvä", sanoin hymyillen itsekseni.
"Aion nauttia, kun vielä voi, mutta ihan mukavaa että huomisen jälkeen tämä urakka on ohitse", kerroin ja kieputtelin vapaalla kädelläni yhtä kiharaa sormeni ympärille.
"Niin, ehkä tältä vuodelta. Katsotaan vaan, niin ensi vuonna juokset taas ympäri maata", isä sanoi epäuskoiseen sävyyn.
"Ehkä niin", sanoin pyöräyttäen silmiäni.
"Mutta se on sitten ihan toinen juttu ja se nähdään ensi vuonna."

"Hei, Dee? Tuletko meidän kanssa katselemaan ympäristöä? Ajateltiin käydä kävelyllä", Henkka oli työntänyt päänsä huoneeni ovesta ja näytti kysyvältä.
"Tulen, ihan pikkuhetki", sanoin siirtäen puhelinta kauemmas korvaltani ja osoitin sitä toisella kädelläni.
"Nähdään alakerrassa", Henkka sanoi, ja katosi ovelta.
"Okei isä, pitää mennä. Lähdemme tutkimaan ympäristöä", sanoin siirrettyäni puhelimen takaisin korvalleni.
"Selvä se. Muista käyttäytyä kunnolla ja olla varovainen. Ja onnea huomiselle näin etukäteenkin jo", isä luetteli ja kuulin, että hän kolisteli taas jotakin.
"Ainahan minä. Olet rakas, moimoi", sanoin puhelimeen, suljin sen, ja lähdin huoneesta.

"Täällä on ihan todella nättiä", Inari sanoi, kun kuljimme poispäin majatalolta aika suurella porukalla.
"Niin on. Kiva, että tällä kertaa ei tarvinnut tulla aamuvarhain vaan saadaan nukkua kisojen edeltävä yö täällä", joku sanoi, mutta koska olin pysähtynyt sitomaan kengännauhoja, en erottanut tarkemmin, kuka.
"Meidän pitää sitten keretä tulla ajoissa takaisin. Avajaiset, muistattehan", Zaida muistutti kaikkia.
"Kukapa ne unohtaisi", Henkka tuhahti huvittuneena.
"No niin, veikkauksia kehiin. Kuka voittaa huomenna?"
"Et ainakaan sinä", joku sanoi sarkastiseen sävyyn, ja kaikki alkoivat arvailla huomisen tuloksia.

16.5.2020
3. Ratsumajatalon avajaiset

Avajaishumua

Katselin ulos ruokasalin suurista ikkunoista. Pihlajapuiden keskeltä näkyivät Ratsumajatalon tarhat, ja tallirakennuskin pilkotti loivan alamäen päässä. Ilta-aurinko kultasi ne valollaan ja korosti tilan maalaisromanttista tunnelmaa. Käänsin katseeni sivuun ja vilkaisin ympärilleni etsien muita lehtisläisiä katseellani. Majoituimme Ratsumajatalossa, joten olimme saapuneet avajaisiin ensimmäisten joukossa. Tosin nyt, kun avajaiset olivat alkamaisillaan omistajien puheella, kaikki muutkin olivat jo varmaankin saapuneet paikalle. Tunnistin joitakin hallavalaisia ratsastajia, ja muutamat ihmiset näyttivät niin fiineiltä, että he olivat varmasti auburnilaisia. Löysin Zaidan viereisten tarjoilupöytien äärestä, jossa tämä silmäili tarjontaa arvioivin katsein. Ruokaa oli tarjolla monenlaista, varmasti kukaan ei jäisi tyytymättömäksi ja kaikille löytyisi jotain. Näin nopealla silmäyksellä niin voileipä- kuin täytekakkuakin, useammanlaisia keksejä, muffineja ja suolaiseen nälkään ainakin pieniä karjalanpiirakoita. Pelkästä katselusta alkoi tulla nälkä, vaikka varsinaisesti viimeisimmästä ruuastani ei ollut kovinkaan kauan.

Suuntasimme Zaidan kanssa kauemmas muutaman muun lehtiläisen luo. He arvioivat juuri, kenen kanssa kehtaisi ruveta juttusille, koska sosialisoituminen ei koskaan ollut pahitteeksi ja nyt olisi hyvä tilaisuus tutustua muihin kisaajiin. En osallistunut varsinaiseen keskusteluun, vaan silmäilin ympärillä pyöriviä ihmisiä. Uusien tuttavuuksien saaminen ei tosiaan olisi mikään huono ajatus, mutta toisaalta en ollut sitä tyyppiä, joka marssii suoraan uusien ihmisten luo juttelemaan. Pitäisi olla puheenaihe. Räpsäytin silmiäni palauttaen itseni maanpinnalle pilvilinnoistani, sillä majatalon omistajat, Naava ja Elyssa, saapuivat paikalle. En tiennyt heistä juuri mitään, vaikka olimmekin ohimennen tavanneet, kun Lehtiksen porukka oli saapunut aiemmin tänään majatalolle. Kaksikon majatalo oli niin uusi, että olimme ensimmäisiä asiakkaita, saapuneet käytännössä jo ennen näitä virallisia avajaisia.

He asettuivat tarjoilupöytien ääreen, ja Elyssa alkoi pitää avajaispuhetta. Kuuntelin sitä kohteliaan tarkkaavaisena muiden vieraiden mukana. Elyssa oli taitava puhuja, hän osasi olla samaan aikaan asiallinen, mutta rento. Molemmat vaikuttivat olevan innokkaita pääsemään vauhtiin majatalon pitämisen kanssa. Vaikka en ollutkaan perehtynyt Ratsumajatalon historiaan ja kehitykseen, minusta kaksikko sai olla ylpeä työnsä jäljestä. Olin kuullut, että paikka oli ollut hyvin ränsistynyt, ennen kuin he olivat kunnostaneet paikan. Nyt se oli upea, maalaisromanttinen paikka, jossa oli helppo viihtyä. Kun omistajien avajaispuhe oli ohitse, ihmiset pääsivät nauttimaan tarjoilupöytien antimista ja juttelemaan keskenään. Keräsin itsevarmuuteni, ja lähdin muiden kanssa kuljeskelemaan ja hakemaan syötävää. Ehkäpä tästä illasta selvittäisiin kunnialla.

Deeannin päiväkirja

11.5.2020
#Nalle #TieTähtiin2020 @Rosa
13. Toimittaja

Haastattelu

Tallilla oli aika hektinen meininki - lähes jokainen hoitaja oli harjaamassa hoitohevostaan puhtaaksi, kuin edessä olisi ollut suurikin tapahtuma. Seurasin menoa sivummalta - olin nimittäin harjannut Nallen jo aiemmin, enkä uskonut, että sen vaalea karva yhtäkkiä puhdistuisi yhtään sen enempää. Riri oli maininnut minulle Minjan, toimittajan, saapuvan pian, ja olin tietenkin informoinut asiasta muitakin - olin myös muistanut mainita, että toimittajalla olisi kamera mukanaan. Kyseinen toimittaja kameroineen olikin syypää kaikkeen puunaamiseen ja harjaamiseen, joka oli oikeastaan aika huvittavaa. Minjan oli määrä haastatella ihmisiä Tie Tähtiin -kisoihin liittyen. Miltei toivoin, ettei hän kysyisi minulta mitään, koska en varmaan osaisi sanoa mitään järkevää kisoista hänelle vastaukseksi. Lisäksi olin varma, että muut osaisivat muutenkin kertoa paremmin, koska moni oli kisannut kyseisissä kisoissa aikaisimpinakin vuosina, toisin kuin minä.

Vilkaisin ympärilleni ja näin Rosan selvittelevän Fionan häntää samalla, kun tämä puhui Zaidan kanssa. Zaida pudisti juuri päätään ja lähti poispäin. Ehkä hän ei halunnut osallistua kuumeiseen harjaamisoperaatioon. Astelin mietteliäänä Nallen karsinalle, missä poni tällä hetkellä vielä odotteli toimittajan saapumista. Se saisi palata tarhaansa sen jälkeen, kun Minja olisi poistunut. Rapsutin ponin otsaa ja jutustelin sille vaimeasti hetken, ennen kuin kävin ulkona tarkistamassa, joko toimittaja saapuisi. Häntä ei kuitenkaan näkynyt, joten palasin sisään kuullakseni juuri ajoissa, kun Rosa pohti, pitäisikö Fionalle laittaa lisää showshineä. Totesin, että se kiilsi jo ihan tarpeeksi, ja Rosa myöntyi nauraen. Siitä hetkestä ei kulunut kauankaan, kun Iiris kiiruhti sisään pihamaalta, ja ilmoitti, että toimittaja oli saapunut.

Minja kierteli tallilaiselta toiselle, sillä hän tuntui haluavan juttuunsa laajasti eri mielipiteitä ja kokemuksia. Hän näkyi ottavan kuvia ainakin Fionasta, joten Rosan puunaaminen ei ollut ollut turhaa. Vaikka yritin jättäytyä hiukan sivummalle, koska annoin mielelläni valokeilan muille, Minja löysi minutkin jossakin vaiheessa käsiinsä. Hän esitteli itsensä, ja minäkin kerroin kuka olen myöntyen samalla vastaamaan muutamaan kysymykseen.
"Kisaat siis näissä kisoissa medium-tasolla ponilla Silent Eternity?" Minja varmisti.
"Juuri niin. Nämä ovat ensimmäiset Tie Tähtiin -kisat minulle Nallen kanssa", kerroin hiukan hermostuneena.
"Millainen kokemus kisat ovat olleet?" toimittaja uteli lehtiö valmiina.
"Itse asiassa kaikki on ollut todella kivaa, ja tämä on ollut upea kokemus. Osittain rankka tietenkin, kun on kuljettu ympäri Suomea, ja ei kaikki ole missään nimessä sujunut aina niin kuin olisin tahtonut. Olemme kuitenkin saaneet muutaman sijoituksenkin ja vaikeudet ovat vain vahvistaneet minun ja Nallen suhdetta", sanoin ja olin salaa yllättynyt siitä, miten järkevältä vastaukseni kuulosti.
"Millaiset fiilikset ovat finaalia koskien?" Minja kysyi hymyillen ystävällisesti.
"Odotan innolla, että päästään kisaamaan vielä finaalissa. Eihän meillä mahdollisuuksia kokonaiskilpailun voittoon ole, mutta ei se voitto olekaan tärkeintä. Finaalista tulee varmasti upea kokemus, ja on mukavaa päästä vielä kerran Tie Tähtiin -kisaradalle", lausahdin.
"Jos kisat järjestetään ensi vuonna, ajattelitko osallistua?"
"Ehdottomasti, jos vain saan täältä luvan osallistua. Tämän kevään kisat ovat olleet niin opettavainen ja kiva kokemus, että mielellään lähtisin mukaan uudelleenkin", kerroin.
"Selvä, tämä riittää tältä erää. Kiitos!" Minja sanoi, ja katosi jahtaamaan lisää haastateltavia.
Katsahdin naisen perään ja olin salaa iloinen siitä, että olin onnistunut vastaamaan kysymyksiin järkevästi. Lähdin viemään Nallea tarhaan - siitä ei tänään oltu otettu kuvia, mutta eipä se mitään haitannut.

Mer'in päiväkirja

15. Ota käteesi sinua lähin kirja.
Avaruudesta, Suomen, Merenalainen, erikoisnimeltään, myi.

#TieTähtiin2020 #Dino / @Deeann @zaida @riri


Outo Dino

Mer oli tallilla aika aikaisin. Suomen kevät oli todella epävakaa, ja nytkin satoi lunta. Dino ei tästä pitänyt, ja oli aloittanut protestoinnin alkajaisiksi rikkomalla loimensa.. Aina kun sää on epämiellyttävä on pakko rikkoa kaikki?! Tänään Dinolla on jokin ajatus mennä kunnolla. Ruuna seisoo karsinassa mutustellen heiniään. Mer ottaa loimen pois ja alkaa harjailla Dinoa. Kaviot sujuvat oikein nätisti ja hännänkin saa harjata ilman kummempia luimimisia. Ruuna vaikuttaa normaalia väsyneemmältä, vaikka juuri tarhassa hyppi ja pomppi kuin kala kuivallamaalla. Zaida pysähtyy Dinon karsinalle, ja hevonen kääntää laiskasti päätään tyttöä kohden. " Hei, onks kaikki hyvin ku vaikutat niin vaisulta?" Tyttö leperteli ruunalle. Mer harjailee Dinon jalkoja ja vatsanalusta. Zaida antaa ruunalle porkkanan palan, jonka liinakko syö ihan mielellään. Tyttö jää lepertelemään hevoselle sen syödessä heiniä rauhassa. Mer ottaa satulan karsinan edestä, ja laskee sen Dinon selkään. Poika kiristää satulavyön ja laittaa suojat ruunan jalkoihin. Zaida lähtee pian karsinalta ja Mer suitsii Dinon. Poika taluttaa hevosen ulos, ja nousee selkään. Ruuna lähtee kävelemään nätisti kohti maastoja. Viimepäivät ollaan lähinnä maastoiltu, kun kentällä tai maneesissa ei ole tehnyt mieli pyöriä.
Dino kävelee rauhassa korvat hörössä tutkaillen ympäristöä, mutta silti valppaana. Kävelyt on kävelty ja Mer pyytää ravia. Dino nostaa ravin ja ravailee laiskasti eteen. Tänään ei tarvitse mennä kuin merenalainen sukellusvene konsanaan puksuttaa eteenpäin. Dinolla oli uuden kuolaimet suussaan, kun Mer'in kaveri Doce myi Hymnin kuolaimet todettuaan niiden olevan epäsopivat eikä hevonen toiminut toivotusti. Ruuna kulki erikoisen rauhassa, eikä Mer ollut koskaan mennyt niin rauhallisella Dinolla. Hädin tuskin tuo pysyi ravissa?? Laukkasuoran avautuessa edessä Mer puristi pohkeillaan ruunan kylkiin. Ei reaktiota?! Uudelleen. Ei vieläkään? Mer potkaisi hellästi Dinon kylkiin ja se nosti laukan. Todella tahmea, ei yhtään eteenpäin pyrkivä tai muutenkaan Dinomainen..? Erikoisnimeltään sukellusvene ei nyt halunnut ollenkaan liikkua, ja pysähtyi heti Merin lopettaessa selkeän eteenpäin pyytämisen.. " Dinoo? etkai sä nyt Avaruudesta oo painajaisia nähny ku näin oon haluton liikkumaan?" Mer kysyi, mutta antoi hevoselle päättäväisesti pohkeita ja melkein pakotti sen liikkumaan. Lähellä tallia Mer luovutti ja laskeutui. Poika tarkisti hevosen kaviot ja revittyään sieltä jokaisen pikkukiven miten nyt sai ilman kaviokoukkua jollain kepillä, Mer tarkasteli muuten hevosen olemusta. Ihan tosi väsyneen oloinen.. Mikä nyt on? Mer talutti Dinon talliin lähes väkipakolla tuntien huonoa omatuntoa.. Ei poika halunnut hevosta mihinkään pakottaa mutta nyt oli pakko. Mer talutti Dinon suosiolla suoraan karsinaan ja otti siltä varusteet pois. Zaida ilmestyi paijailemaan Dinoa Merin viedessä varusteet pois. Mer lähti etsimään hieman huolestuneen näköisenä Ririä, joka ei ollut pojalle tavanomaista väräyttääkkään ilmettään siitä ilmeettömästä ja kylmästä perusilmeestään. Deeann kyseli onko kaikki hyvin, ja Merin vastatessa ettei oli tyttö heti haluamassa tietää lisää. Mer kuitenkin löysi Ririn ja punapää tuli samantien lähes juoksujalkaa Dinon karsinalle Merin selittäessä hevosen käytöstä. Noiden palatessa Deeann mukanaan oli Dino mennyt makuulle karsinaan ja nukahtanut Pää Zaidan sylissä. Tyttö silitteli kuorsaavan hevosen päätä, ja Deen sydän oli sulaa. Olihan näky kieltämättä suloinen muttei millään tapaa Huojentava tilanteessa. Riri tutki hevosen Merin odotellessa ulkopuolella Dee karsinan kaltereita vasten nojaten. Pian punapään todetessa Dinon olevan kunnossa Dee lähti ja Zaida jäi pitelemään ruunan päätä sylissään. Riri lupasi pitää hevosta silmällä, eikä Zaida halunnut herättää ruunaa, jolloin jäi istumaan karsinaan. Mer kiitteli molempia, mutta joutui lähtemään töihin yöksi.

Lopulta Dino oli noussut ylös ja ollut oma itsensä.

Mer'in päiväkirja

14. Tarinan aihe samassa tilassa olevalta ihmiseltä.


#TieTähtiin2020 #Dino

Aihe: Apinahevoseni
Antaja: Pikkusisko ja äiti

Dinon apinapäivä

tarhassa Dino hyppi ja pomppi kuin mikäkin strutsi. " jaa sooh, rauhotu nyt ja anna kiinni" Mer mutisee hevoselle tympääntyneenä. Dino antaa pian kiinni, mutta silti jaksaa hyppiä ja pomppia. Maastossa olisi hyvä purkaa energiat, vaikka mäkilaukoilla!

Pian oltiin valmiita ja Mer ohjasi varustetun hevosen kohti mäkisempiä maastoja. Dino kulki korvat tötteröllä just ja just pysyen käsissä. Ruuna nosti ravin samalla sekunnilla kun Mer edes istui satulaan pyytääkseen ravia. Linnut puskissa oli apinaponista ihan liian pelottavia, eikä niistä voitu päästä yli, vaan piti seistä paikallaan niin kauan kunnes linnut lähtivät ja sitäkin säikähtää pahemmin kuin liikaa. " onko muisti huonontunut vai etkö vaan tajua nähnees noi samat linnut ihan samassa paikassa apinahevoseni?" Mer huokaa Dinon edelleen kulkiessa sivuttain ja tuijottaessa paikkaa. Pian eteen tulee mäki, ja Dinon on unohdettava linnut Mer'in puristaessa pohkeilla ruunan kylkiin. Hevonen sinkoaa laukkaan ja kiipeää ylämäen kuin mikäkin apina. Ruuna jatkaa laukkaa mäen jälkeenkin ja kuolaintuntuma unohtui ruunan heittäessä päänsä ylös. Mer kuitenkin osaa tämänkin tempun ja laskee kätensä vähän oman polvensa alapuolelle jolloin Dino palaa tuntumalle ja hidastaa raviin. Lisää lintuja, ja Dino saa taas hermoromahduksen. " sä et ees pelkää noita! laukataan kohta joku suora täysiä.." Mer sanoo ja hidastaa pukkilaukasta käyntiin. Pian tulee loiva käännös jonka jälkeen avautuu suora jossa voi hyvin laukata. Mer hipaisee ruunan kylkiä ja se sinkoaa laukkaan. käännökseen Dino hidastaa, mutta kiihdyttää sen jälkeen ihan täyteen vauhtiin ja suora on ohi hetkessä. Ruuna laukkaa suoran loppuun ja hidastaa vauhtia silti jatkaen laukkaa. Mer hidastaa raviin ja ravailee ruunan kanssa tallipihaan. Dino olisi siis saanut hidastaa jos olisi halunnut, mutta virtaa tuntui olevan ihan liikaa jolloin ravi oli ihan hyvä. Poika ohjaa kentälle jossa Dino pääsee vähän muistelemaan väistöjä, avoja ja sulkuja sekä keskilaukkaa ja ravia. Loppuverkassa Mer'in alla on hikinen ja tyytyväinen ruuna, joka pärskii. Poika laskeutuu ja nostaa jalustimet. Mer taluttaa Dinon talliin ja riisuu siltä varusteet ja hoitaa pois.

Deeannin päiväkirja

11.5.2020
#TieTähtiin2020
10. Tarina kirjeen muodossa

Kirje isoäidille

Hei isoäiti!

Sain kirjeesi, oli todella mukava kuulla sinun ja isoisän kuulumisia pitkästä aikaa!
Kirjoitit, että hän osti sinulle puhelimen syntymäpäivälahjaksi, joten liitän puhelinnumeroni kirjeen mukaan. Voit siis jatkossa kirjoittaa minulle viestejä, jotka tulevat perille nopeammin kuin kirjeet, tai voit myös soittaa. Voit myös lähettää puhelimellasi minulle kuvia Sikuriinasta ja Rullakartiinasta! Minulla on niitä kamala ikävä, toivottavasti saan kesällä tulla kylään, jolloin pääsen näkemään sekä teidät että ne. Ja tietenkin Mörön, vaikka se kissa ei taida minusta niin välittää.

Kysyit, että miten kevään hevoskuviot ovat sujuneet. Olen jatkanut siellä Lehtovaaran Ratsutilalla, josta kerroin aiemmin. Ja ei, ei siellä taida olla kuin yksi tai kaksi suomenhevosta. Voisit kuitenkin tulla katsomaan Nallea, sitä hoitoponiani, josta mainitsin. Itse asiassa minulla on uutisiakin Nallea koskien, joista unohdin kokonaan mainita edellisessä kirjeessä. Toisaalta osallistumisemme ei ollut silloin varma, mutta nyt osaankin kertoa enemmän!

Sain siis luvan osallistua Nallella Tie Tähtiin -kisoihin! Kyse on isommasta kisakokonaisuudesta, jossa on kolme osakilpailua ja finaali. Osallistuimme sekä koulu- että esteluokkaan, tasoilla helppo B ja 80cm. Ensimmäinen osakilpailu pidettiin Hallava-nimisellä tallilla, ja siellä nappasimme sijan viisi esteluokasta! Toisessa osakilpailussa täällä kotona Lehtovaarassa saimme saman sijoituksen - viidensiä esteluokassa. Valitettavasti näissä kahdessa ensimmäisessä osakilpailussa koululuokat menivät päin seiniä, ja olimme sijoitusten häntäpäässä. Täytyy myöntää, että unohdin kokonaan antamasi opetukset viime kesältä, kun treenailin Sikuriinalla.

Kolmannessa osakilpailussa Hopiavuoressa olimme yhdeksänsiä molemmissa luokissa - aika lailla keskiverrot suoritukset siis molemmista. Finaali Hallavassa on vielä edessä, se pidetään ensi sunnuntaina. Minulla on siis vielä noin viikko aikaa kertailla sinun oppejasi kouluratsatuksen puolelta ja treenailla esteitä. Finaalihumina on vielä edessä, jo mutta tähän mennessä kokemus on ollut ihan paras! Rankka toki - olen kiertänyt ympäri maata valmennusten ja osakilpailujen perässä. Välillä olen hukannut niin itseluottamukseni kuin kykyni keskittyä, mutta en vaihtaisi tätä kokemusta kevääseen, jossa näitä kisoja ei olisi ollut. Pitää nauttia finaalista vielä kun kerkeää, mutta sen jälkeen jään mielelläni viettämään toivottavasti rauhallisempaa hevoskesää.

Kisojen ja tallin ulkopuolella elämä on ollut ihan tavallista. Koulunkäyntiä ja kavereiden tapaamista. Isä puhuu koko ajan, että hän haluaisi hankkia meille koiran, mutta vaikka minä ja Kristian tuemme ajatusta totaalisesti, hän hidastelee. Minusta voisimme mennä jo tänään hankkimaan jonkin söpöläisen meille pyörimään. Varsinkin jos Kristian muuttaa pian pois, talosta tulee hiljainen - koira voisi paikata hänen jättämäänsä tilaa. Pitää varmaan ruveta käyttämään jankuttamistaktiikkaa, isä ei yleensä siedä sitä ja myöntyy jossakin vaiheessa.

Odotan yhteydenottoasi kirjeitse tai puhelimitse.

Rakkain terveisin,
Deeann

Mer'in päiväkirja

Doce tallilla Merin kanssa
2. sivuhahmo näkökulmasta

#TieTähtiin2020 #Dino / @zaida

" tänään pääsen tallille ratsastamaan Dinolla. Tie Tähtiin kisoihin lähtee Lehtovaarasta porukkaa ja Mer on yksi heistä Dinolla. Kisasin Dinolla joku aika sitten ja tultiin kymmenensiksi.. Ei parhaasti mutta kuulemma Dino on voittanut ja tullut toiseksi tokassa osiksessa! Hyvä! Meen hakee Dinon tarhasta, ja alan harjailla sitä sen jälkeen. Mer tulee vasta myöhemmin ratsastamaan ja mä sit alkuverkkaan ja vähän meen jotai pientä. Mennään!"

kävelen Lehtiksen pihaan ja meen talliin katsomaan Dinon karsinalle. Saksanpaimenkoirani Kärpänen tulee perässäni  innoissaan. Tosi innoissaan..! Otan narun ja riimun ja lähden hakemaan Dinoa tarhasta. Ruuna on kauimmaisessa nurkassa eikä ole todellakaan tulossa sieltä joten kävelen sen luo. Dino hörähtää vähän tapansa mukaisesti, se on aina ihana. Ruuna kerjää vähän mutta antaa pujottaa riimun päähänsä ja kävelee perässäni tarhan poikki ja pysähtyy portille jotta saan sen auki. Kävelen ulos Dino perässäni Kärpänen ympärillä juosten. Komennan koiran seuraamaan ja talutan Dinon talliin. Käännän ruunan karsinaan ja otan siltä loimen pois. " Hyvä" sanon ja taputan ruunaa. Kärpänen istuu karsinan ulkopuolella ja vahtii käytävää. Zaida kävelee ohi ja pysähtyy Dinon karsinalle josta hevonen kurkkii. Tyttö tervehtii minua ja tervehdin myös. Tuo jää silittelemään Dinoa ja antaa sille jotain herkkuja. Jatkan ruunan jalkojen harjailua ja saatuani koko hevosen harjattua selvitän sen harjan ja hännän. Laitan suojat Dinolle ja laitan harjat karsinan koukkuun pois lattialta. Käyn hakemassa satulan varustehuoneesta sillä suitset ja suojat vein karsinalle harjojen kanssa samaan aikaan. Palatessani Zaida on lähtenyt ja tehnyt Dinon otsaharjaan letin. Ruuna näyttää suloiselle, laitan sille satulan ja kiinnitän satulavyön. Otan kypäräni ja hanskat. Meen lenkkareilla ja kollareilla, en ratsastanut tänään kuin Dinon, Aquan ja Hymnin. Cash ja VJ saa vapaapäivän. VJllä on kyllä sen verran energiaa että sen vois juoksuttaa.. Jos kerkeen juoksutan VJn. Mitenköhän pysyn orejen selässä? Ilman satulaa pelkällä satulahuovalla maastoon=pelkkää huonoo.. Suitsin Dinon ja talutan sen ulos. Aurinko paistaa kirkkaasti ja ilma on kaunis.

Ponnistan Dinon selkään korokkeelta. Ruuna lähtee kävelemään ja koska menen ilman jalustimia ne ovat portin vieressä maassa. Olen kävelemässä alkukäyntejä kun minulle vieras ratsukko tulee kentälle. Myöhemmin nuo selviävät Deeksi ja Nalleksi. Nallesta olin kuullut, mutta kiharahiuksinen tyttö on minulle vieras. Tervehdin tuota ja jatkan kävelyä. Dee kiipeää Nallen selkään ketterästi vaikka ilman satulaa menevätkin. Dino on kävellyt tarpeeksi, ja nostan ravin pitkillä ohjilla. ruuna lähtee ravaamaan nätisti ja kuuntelee kivasti. Mer ilmestyy pian kentän laidalle, ja jatkan laukkatehtävää minkä kerkesin aloittaa. Jonkin ajan kuluttua poika tulee kentälle ja Hidastan käyntiin. Laskeudun ja Mer kiinnittää jalustimet ja nousee selkään. Jään kentän laidalle seuraamaan noiden treeniä. Dee ja Nalle suorittavat parhaillaan laukassa nelikaarista kiemurauraa, meno näyttää tosi hyvältä omaan silmääni. Mer ja Dino menee keskilaukkaa, jossa jotain ongelmaa esiintyy. Mer turhautuu tehtävän epäonnistuessa jo kolmatta kertaa peräkkäin. Vaikka hän on tosi kärsivällinen ja sisukas ei aina voi mennä ihan suunnitellusti. Väärinratsastuksia on ilmeisesti tullut radalla, jolloin pisteet ovat pudonneet. Mer luovuttaa ja jatkaa harjoituslaukassa. " yritä vielä!! et voi luovuttaa!" sanon. Mer yrittää vielä kerran ja tulos on siedettävä. Minusta se meni todella hyvin. Mer kun ei ikinä meinaa olla tyytyväinen omaan ratsastukseensa.. " tuuks kattoo mun istuntaa päätyympyräl?" Mer kysyy ratsastaessaan ohitseni. Kävelen keskelle ympyrää ja Mer ohjaa siihen. " istu satulaan ja ratsasta loivaa ylämäkee! istu! Kyynärpäät kylkii ja ratsasta!" Deeann katsoo minua kummasti, mutta sanon Merille ohjeita vaikka pojan ratsastus näyttää tosi hyvältä. Eleetöntä ja siistiä. "Hyvä! suorista selkä ja vaihda suuntaa." Mer kääntää s-kiemurauran ympyrän poikki ja jatkaa ympyrällä. " iistuuuuhhh!!" huokaan. " ratsasta ylämäkeen ja istu. pidä laukka yllä, jalka eteenpäin ja jalustin päkiälle. älä istu noin! Hyvä! pidä tää ja hidasta käyntiin. Sit lopetetaan jotta Dino saa levätä!" sanon ja katson hevosen ravia joka muuttuu käynniksi. Upeet askeleet mutta tosi vaikeet istua..! Kärpänen ryntää samassa paikalle. Olin jo unohtanut koko koiran, mutta sen turkista päätellen on koirani ottanut kylvyn kuivikkeissa Dinon karsinassa eikä pahemmin tuhonnut paikkoja. Onneksi..!! Mer ja Dino loppuverkkaa ja mä lähen jo talliin. Mer lupas heittää mut Cashin tallille jos selvitään täältä nopeesti. Siivoon Dinon karsinan ja alan putsata sen harjoja. Samassa Mer taluttaa Dinon käytävälle ja kiinnittää hoitopaikalle. Ruuna osaa olla siivosti, ja seisookin siinä torkkuen. Mer Riisuu hevoselta satulan ja suitset, ja mä otan sen suojat pois ja harjaan ne. Mer on tietenkin jääny tekemään jotain pikkutarkkaa esim saamaan jokaisen karvan satulavyöstä tms. Laitan Dinolle kylmäyssuojat. Harjaan Dinon ja heitän sille loimen sillä välin ku jalat kylmäytyy. Otan kylmät pois ja laitan sille pintelit hetkeksi. Jalkojen hoidon jälkeen vien Dinon tarhaan ja kerään harjat, suojat, kylmät ja pintelit pois. Laitan ne paikoilleen ja Mer alkaa olla valmis. Kärpänen tulee luokseni ja Mer'in ollessa valmis lähdemme Tallilta.

Mer'in päiväkirja

1, treeni hevosen näkökulmasta.

#TieTähtiin2020 #Dino / @Deeann

hahaa, kaikkien (kaikilla meinaan Zaidaa ) rakastamat Dinon tarinat pääsevät taas vauhtiin.
Treeniä puomeilla itsenäisesti.


“ Mer oli tänäänkin myöhässä. Ihan varmasti oli. Zaidakin luuhasi jossain muualla kuin tallilla, eikä Deeannkaan ollut tullut hellimään minua! Tallilaiset ovat selkeesti epäkunnossa.. Jopa Riri oli unohtanut (meinannut, mutta saan tästä dramaattisemman -Dino) tarhani portin auki, ja sankarina olin sen sitten avannut ihan vaan muistuttaakseni. Silti porkkanapää oli näyttänyt erityisen järkyttyneeltä tullessaan sulkemaan porttia. Jopa lukitsi.. Mähän seisoin ihan kiltisti portilla enkä varmasti näyttänyt olevan tulossa ulos. Sain jopa heinää naiselta, joka ei enää niin järkyttyneeltä näyttänyt. Haluaisin Deen uudelleen ratsastamaan, jottei minun tarvitsisi niin lujasti mennä. HOI DEEANN KUULITKO AVUNHUUTONI???!?!??!!??!!??! on mulla vapaapäiviäkin, mutta mun mielestä siitä tulis oikein hyvä koulukuski.. Mer varmasti suostuis edes siihen et alkaisit hoitamaan muaaah!!!!!!!!!!!!!!!!

Nonii, vihdoinhan sä tulit.. Ehdin jo kertoa varmaan liikaa tarinoita. Heinätkin loppuivat aikoja sitten. NO MENE SINNE TALLIIN YHTÄÄN MUA HUOMIOIMATTA! Kehtaatkin jättää munlaisen herrasmiehen yksin tarhaan.. Ketään en kyllä mun valtakuntaan päästäis..
Riimu päähän, taas ketjunaru!? en mä nyt niin huonokäytöksinen ole.. Heeeeei wouwouwou!! Mikset sä puhu mulle mitää? Meeer??? No kävelen sen perässä ihan nätisti. Alkaa ton mustan hupparin selkä olemaan tosi tylsä mut minkäs voit ku ei toi osaa käyttää värejä..
Joudun pesariin, ja poika vetää loimen pois päältäni. Ensin kumisualla, sitteeennnn…… “
*Dino torkahtaa*

*Dino torkkuu*

“No huomenta vaan taas kerran! Elisiis, uh satula, suojat sainki jo jalkoihin. Sitte suitset, Mer onki jo vaihtanu lenkkarit saappaisiin ja on nyt kypärä päässä. Kävelen taas sen perässä ja mennään maneesiin jossa on puomeja. Mer nousee satulaan ja lähden kävelemään uralle. Maneesi on tyhjä, joten mulla on hyvin tilaa riehua. Oikeestaan meen ihan nätisti. Alkuverkkaan nätisti ja alan kulkea hyvin muodossa. Sitte pääsin puomeille, joista innostun ja alan hyppiä ja pomppia miten sattuu. Mer ottaa rauhassa kiinni, ja kääntää pääty-ympyrälle. Rauhoitun koska eihän tässä nyt ole järkeä hyppiä ja riehua. Uusi yritys ja ravaan puomit hienosti. Mer on tosi huono kehuja.. Aina sanoo vaa ilmeettömänä " Hyvä" tai käyttää kättään mun kaulalla. Kisoissa tietenkin saan enemmän taputuksia ja herkkuja Mer'iltä. KYLLÄ MER MUA RUOKKII MUT SILTI ZAIDA!!!!!!!!!!!!!¡!! ¡!! Deeann olis loistokuski, vaikka Mer osaa mennä tosi hyvin. EI NYT VOI APUA!!!!! MITEN TÄÄ PUOMI OLI NÄI LÄHELLÄ?!?! kompuroin siitä sit pystyyn, en edes meinannu kaatua mut kompastuin siihe puomii.. Toivottavasti kukaa ei nähny..! Mer on kehitellyt radan puomeista, en tajuu mut onpahan kuitenki. Ihan liian pieniä mulle?!? Nostan laukan ja meen sitte sen radan nätisti. muutaman toiston ja eri tehtävien jälkeen aletaan lopetella. Onhan sitä pakko vähän vielä pelleillä, kun en sitä jo tarpeeks tehny. Säikähdän sitten maneesin kulmaa, vaikken mitään siellä pelkää. Hehe! Teen semmosen upeen sivulleeteentaakseylös-loikan, ja Mer pysyy silti selässä?! Toki jalustimet lähti ja kyllä se horjahti mut silti pysy?? Jatkan käynnissä ku mitään ei olis tapahtunutkaan. Mer laskeutuu loppukäyntien jälkeen ja nostaa jalustimet. Yleensä se löysää satulavyötä mut ei tänään?? Mer ottaa multa varusteet pois ja hoitaa pois. Saan loimen päälle ja pääsen tarhaan." - Dino

Deeannin päiväkirja

13.5.2020
#Nalle #TieTähtiin2020 @Henkka @Inari
2. Sivuhahmon näkökulma

Hahmona Anitra, Deeannin kouluystävä

Hevosihmisten maailmassa

Miltä ihmisten kuului näyttää tallilla?
Dee oli sanonut, ettei kannattaisi tälläytyä -  hänen mukaansa lentäisin selälleni johonkin lantakasaan tai jotain muuta yhtä hienoa, joten sotkisin vaatteeni kumminkin. Halusin näyttää kuitenkin jotenkuten siedettävältä, siellähän saattaisi olla vaikka söpöjä hevospoikia. Hymyilin itsekseni peilikuvalleni ja pyyhkäisin poninhäntäni olan yli selän puolelle. Näytin ihan mukiinmenevältä, mutta esiin tasaisesti puskenut juurikasvu häiritsi silmiäni. Hiukseni vaihtoivat liukuvärinä sävyään mustasta ruskeaan, mutta nyt oma maantienharmaa väri työnsi mustaa tieltään, vaikkei viimeisimmästä värjäyskerrasta ollut kauankaan.
“Ollaan pihassa ihan kohta, oletko valmis?” Deen lähettämä viesti välähti puhelimeni näytölle.
Vastasin myöntävästi ja vilkaisin viimeisen kerran peiliin. Olin valmis viettämään päivän hevosentuoksuisessa talliympäristössä, vaikka en tiennytkään yhtään, mitä odottaa.

Kun pujahdin hetken kuluttua istumaan Deen isän auton takapenkille, Dee vilkaisi minua etupenkiltä ja tuhahti huvittuneena.
"Farkut? Ihan oikeasti?"
"Nämä ovat ikivanhat! Soveltuvat sinne sinun tallillesi taatusti ihan hyvin", sanoin silitellen kulunutta farkkukangasta toisella kädelläni.
Dee pyöräytti silmiään hyvin ominaisella tavallaan ja kääntyi taas eteenpäin.
"Miksikäs sinä Anitra päätit lähteä mukaan? En tiennyt, että pidät hevosista", Deen isä, Liam, sanoi kaasuttaessaan tielle, ja vilkaisi minua taustapeilistä.
“Kyllä minä pidän hevosista, en vain niin paljon, että harrastaisin niitä”, naurahdin kieputellen yhtä hiuskiehkuraa sormeni ympäri.
“Olisin joutunut olemaan yksin koko päivän kotona, joten päätin mieluummin lähteä Deen mukaan”, lisäsin.
“Sinuna en olisi niin varma, että päivästäsi tulee näin yhtään mielenkiintoisempi”, Liam virnisti, ja sai tyttäreltään mulkaisun siitä hyvästä.

“Vai että olisit joutunut olemaan yksin kotona ja olisit tylsistynyt. Pah, lähdit mukaan vain bongailemaan poikia”, Dee virnuili, kun hänen isänsä oli jättänyt meidät tallin pihaan ja ajanut matkoihinsa.
“Enhän. Lähdin viettämään aikaa sinun kanssasi ja katsomaan, missä sinä luuhaat koko ajan”, totesin filosofiseen sävyyn takaisin.
Dee pyöräytti jälleen silmiään ja johdatti minut kohti punaista tallirakennusta, joka oli rakennettu kiviselle perustalle valkoisin puittein. Kaikki näytti ihan kotoisalta ja siistiltä, mutta harjaantumaton silmäni ei osannut sanoa mitään muuta. Kauempana näkyikin pari hevosta, mutta en kerennyt toljottaa niitä pidempään, koska Dee vei minut lähimmästä ovesta sisään. Tulimme käytävälle, jossa käännyimme saman tien vasempaan. Kaikki käytävän varrella olevat karsinat olivat tyhjiä, mutta hevosen, heinän ja lannan hajut leijailivat ilmassa. Yritin kovasti olla nyrpistämättä nenääni.
“Eihän täällä edes ole hevosia”, totesin astellessani eteenpäin Deen rinnalla.
“Ne ovat ulkona tähän aikaan päivästä”, tämä naurahti ja kääntyi oikeaan.

Menimme sisään huoneeseen, joka vaikutti jonkin sortin taukotilalta päätellen elämää nähneestä sohvasta ja suuresta pöydästä, jonka ympärille oli kokoontunut varmaan kymmenen ihmistä. Dee moikkasi heitä ja meni viemään kassinsa yhteen seinustan kaapeista, mutta minä jäin ovensuuhun odottamaan hiukan ulkopuolisena. Yksi pöydän ääressä istuvista tytöistä katsoi minua kiinnostuneena ja katsahti sitten Deehen.
“Kuka sinun kanssasi on, Dee?” hän kysyi.
Dee vilkaisi tyttöä, ja sitten minua.
“Tässä on Anitra, ystäväni koulusta. Hän halusi tulla katsomaan millainen meininki täällä on", Dee esitteli.
Monet kasvot tervehtivät ja osa esitteli itsensä saman tien. Moikkasin takaisin, mutta nimien sekamelska meni minulta suurimmaksi osaksi ohitse. Vain yksi nimi jäi mieleen, kaiketi siksi, että se oli joukon ainoan pojan nimi. Poika oli hoikka, ruskeatukkainen ja pisamainen, ja etäisesti tutun oloinen. Hän esitteli itsensä Henkaksi, ja muistelin, että hän oli varmaan samassa koulussa. Myös hänen vieressään istuva ruskeatukkainen tyttö näytti tutulta. Nimimuistini oli kuitenkin niin auttamattoman huono, etten muistanut kuin juuri ja juuri lähimpien kavereideni nimet.
En kerennyt tutkia paikallaolijoita enempää, koska Dee veti minut perässään pois huoneesta hakemaan sitä hoitoponiaan, josta olin kuullut hänen kertovan niin paljon.

“Eikö täällä ole kuin yksi poika?” kysyin mahdollisimman tavallisella äänellä, kun olimme hakeneet Nallen tarhastaan ja tuoneet sen talliin - tai okei, Dee haki ja toi, minä kävelin vieressä.
Dee vilkaisi minua naurua pidätellen, ja pudisti päätään kevyesti. Hän oli taikonut jostain harjoja, ja suki Nallen karvaa nyt rivakoin vedoin puhtaaksi. Nalle tuntui olevan kiinnostunut minusta ja töykki minua turvallaan, joka oli hämmentävän pehmeä.
“Hoitajina ei taida olla yhtään poikaa. Taukohuoneessa ollut Henkka on yksärin omistaja ja on toinenkin miespuolinen yksärin omistaja, Mer. Tuntilaisina heitä saattaa olla, mutta heitä en siinä tapauksessa taida edes tuntea”, Dee kertoi.
“Mikset sinä tutustu? Voisit iskeä jonkun”, virnuilin, mutta tumma ystäväni vain heitti minulle toisen harjan ja sanoi:
“Tee itsestäsi hyödyllinen ja harjaa sitä toista kylkeä."

Hevosen harjaaminen oli oikeastaan ihan mukavaa, se minun täytyi todeta. Nalle seisoi kiltisti aloillaan eikä välittänyt aluksi hiukan epävarmoista otteistani. Juttelimme niitä näitä Deen kanssa samalla, kun me - eli Dee - valmistelimme Nallen ratsastusta varten. Ystäväni aikoi treenata niitä isoja kisojaan varten, eihän hän juuri muuta ollut tehnyt viime aikoina. En muistanut kisojen nimeä kunnolla, mutta niiden perässä Dee oli ravannut ympäri Suomenmaata viime aikoina. Yritin kysyä, oliko Dee oikeasti nähnyt tallilla ketään, jota saattoi katsoa sillä silmällä, mutta hän väitti kivenkovaan, ettei varteenotettavia vaihtoehtoja ollut. Nyt hän sai poninsa valmiiksi ja irrotti sen käytävältä.
"Pitelepä sitä hetki puolestani niin käväisen hakemassa tavarani", hän sanoi virnuillen ja heitti ohjat minulle.
Jäin kauhuissani seisomaan käytävälle ponin ohjasten kanssa ja katsoin Nallea pöyristyneenä.
"Ethän pliiiiiis yritä nyt mitään", suhahdin sille kuin salaliittolaiselle ja puristin nahkaohjia sormissani kuin elämäni riippuisi niistä.

Dee palasi pian kypärä päässään, ratsastussaappaat lenkkarit korvanneina ja hanskoja käsiinsä kiskoen. Hän nauroi ja sanoi, että näytin heinäseipäältä, ja että ei Nalle minua murhaisi. Mulkaisin häntä pahasti.
"Et saa jättää minua tällä tavalla kaksin sen kanssa! Se voisi vaikka karata!”
"Hyvinhän sinä pärjäsit", Dee tuhahti huvittuneena - hän aikoi nähtävästi vain nauraa minulle koko tämän reissun.
Tyttö näytti minulle, miten Nallea talutettiin oikeaoppisesti ja käski minun taluttaa poni ulos tallista. Hän onneksi tuli toisella puolella mukana, joten selvisin tehtävästä kai ihan hyvin. Dee ohjasi minut kentälle, joka oli tyhjillään.
"Saatko sinä aina vain ratsastaa Nallella, kun tahdot? Noin vain?" utelin, kun Dee alkoi säätää jotakin Nallen satulan kanssa.
"En todellakaan. Nalle on ratsastuskoulun hevonen - se käy tunneilla, joten en voi omia sitä noin vain. Hoitajapesti on suurimmaksi osaksi kaikkea muuta kuin ratsastamista, mutta Tie Tähtiin -kisat ovat vähän muuttaneet tilannetta. Saan treenata tämän kanssa, ja se on vähemmän tunneilla", Deeann selitti ja yhtäkkiä leiskautti itsensä Nallen selkään.
"Aiotko sinä treenata nyt jotain kouluratsastusjuttuja?" kysyin.
Dee oli kertoillut, että kisoissa kouluratsastus ei ollut sujunut niin hyvin, kuin olisi ollut toive.
"Itse asiassa ajattelin pistää sinut hommiin. Haluaisitko rakentaa minulle vähän esteitä?"

Dee lämmitteli Nallea selästä käsin samalla, kun opasti minut hakemaan varastosta kentälle tolppia ja puomeja. Rakensin niistä oikean kokoisia esteitä ympäri kenttää samalla, kun ystäväni pujotteli niiden lomassa ponillaan.
"Etkö sinä tämän korkeampia hyppää?" kysyin, kun laskin viimeisen punavalkoisen puomin pidikkeilleen ja silmäilin aikaansaannostani.
“Toki, mutta en tänään. Ilman valvontaa on fiksumpi ottaa varman päälle. Treenailen sopivia reittejä ja lähestymisiä, joten korkeus saakin olla matalahko", Dee selitti, mutta en oikeastaan tajunnut mitä hän tarkoitti.
Vetäydyin kentän laidalle ja jäin nojailemaan aitaan venytellen käsiäni, kun Dee sai Nallen verryteltyä ja lähti ylittämään esteitä. Nalle näytti innostuvan esteistä, ja tyttö sai toppuutella sitä hiukan. En kyennyt tajuamaan, miten hän sai ponin tottelemaan ohjeitaan ja hyppäämään kaikkien esteiden yli ilman, että puomikaan värähti.

"Harrastatko sinä hevosia?" joku kysyi yhtäkkiä takaani.
Vilkaisin aidan toiselle puolelle. Rähjääntyneeseen, harmaaseen huppariin pukeutunut tyttö nojasi aitaan, ja hänen vierellään oli se Henkka, joka seuraili juuri silmillään Deen ja Nallen menoa. Tyttö oli juuri se etäisesti tuttu, jonka olin varmasti nähnyt koulussa.
"Ai, en yhtään. En tiedä niistä hölkäsen pöläystä", totesin rennosti ja hymyilin kaksikolle.
"Vaikka on tätä ihan kiva katsoa", totesin perään vilkaisten ystäväni menoa esteillä.
"Hei Dee, kai sinä pistät hänetkin käymään selässä?" ruskeatukkainen tyttö huikkasi Deelle, joka olikin juuri tulossa meitä kohti huomattuaan hänet ja Henkan.
"Todellakin", Dee virnisti pysäyttäen Nallen eteemme.
"Hei, ei siitä ollut mitään puhetta", minä toppuuttelin nostaen käteni torjuvasti ilmaan.
"Et pääse täältä pois, ennen kuin olet käynyt selässä, turha yrittää", Dee totesi kääntyen jälleen pois päin.
Tyttö ja Henkka nauroivat, ja sitten Henkka sanoi:
"Joko mennään, Inari?"
"Joo", Inariksi kutsuttu tyttö sanoi, ja kaksikko lähti jonnekin tarhoille päin.

Hilasin itseni istumaan kentän aidalle ja hurrasin tahallani välillä Deen harjoittelulle. Hän taisi todellakin treenata jotakin reittejä, koska välillä hän saapui esteille tosi tiukoista mutkista tai teki muita outoja reittivalintoja. Jonkin ajan päästä hän sai harjoiteltua tarpeekseen, laskeutui satulasta ja alkoi taluttaa ponia. Hän väitti, että voisi auttaa keräämään esteet kohta pois, mutta minä tein sen vapaaehtoisesti ennen kuin hän kerkesi. Kun palasin vietyäni viimeisenkin puomin varastoonsa, Dee odotteli minua kypärä kädessään, ja ojensi sitä minua kohti hymy huulillaan.
“Onko minun pakko?” inahdin.
“On”, Dee sanoi jämäkästi ja asetti kypärän päälaelleni.
Kiinnitin sen huuliani mutristellen, ja hetken kuluttua löysin itseni Nallen selästä. Dee sääti jalustimet sopivan mittaisiksi - olin häntä pidempi - ja vilkaisi minua. Ilmeeni oli varmaan jotenkin outo, koska hän nauroi jälleen ja otti Nallen ohjat käsiinsä.
“Älä näytä tuolta. Minä talutan, joten ei hätää. Pidä vaikka harjasta kiinni”, hän sanoi.
“Ja rentoudu vähän, et sinä sieltä minnekään putoa."

Vähitellen uskaltauduinkin rentoutumaan ja jopa nauttimaan rauhallisesta menosta, vaikka toisaalta maan kamaralle pääseminen oli ihan mukavaa sen jälkeen.
“Minä selviän tuosta juuri ja juuri. En tajua, miten sinä saat sen tekemään kaikkia hienoja juttuja ja hyppimään esteiden yli”, totesin, kun lähdimme takaisin talliin.
“Se on vuosien kokemuksen tulosta. Mene alkeistunneille, ja kohta osaat saman kuin minä”, Deeann sanoi.
“Niin, vuosien päästä on sama asia kuin kohta, jep jep. Enpä usko, että…”, lauseeni jäi kesken, kun bongasin tallin ovilla mielenkiintoisen henkilön, ja vauhtini hidastui.
“Mitä nyt?” Dee pysäytti Nallen ja katsoi minua kummissaan.
“Ai et ole nähnyt ketään varteenotettavia vaihtoehtoja täällä? Kukahan tuo komistus sitten on”, tuhahdin virnistäen Deelle ja nyökäytin päätäni ovia kohti.
Dee seurasi katsettani pitkänhuiskeaan, ruskeatukkaiseen poikaan, joka nojaili ovenpieleen kuin jotakin odotellen. Hän kasvoillaan oli hiukan hapan ilme, mutta hyvältä hän näytti silti.
“Voi ei. Mister Töykeä on palannut", Dee sanoi nenäänsä nyrpistäen.
“Niin kuka?” kysyin naurahtaen epäuskoisena.
"Törmäsin häneen yhtenä päivänä, eikä hän ollut kovin hurmaava”, hän sanoi.
“Ainakin hän näyttää hurmaavalta, jos ei muuta”, minä totesin ykskantaan.
“Moni kakku päältä kaunis”, Dee urahti.

Dee jatkoi matkaa suoraan pojan ohi vilkaisemattakaan tähän, mutta minä yritin tavoittaa hänen katseensa. Siniset silmät katsoivat kuitenkin vakaasti toiseen suuntaan, joten luovutin ja otin Deen poninsa kanssa kiinni.
“Kuka hän oli?” utelin.
“No en minä nimeä tiedä. Mene kysymään, sinähän se aina juokset poikien perässä”, hän tuhahti.
“Katsohan sinua, olet ihan hapan! Mitä hän oikein teki sinulle?” nauroin nojautuen Nallen karsinan oveen.
“Ja enpä mene, hevospojat eivät ole ihan minun juttuni”, lisäsin.
“Ei hän ole hevospoika, senhän näkee kilometrien päähän”, Dee lausahti riisuessaan Nallen varusteita.
“Ai? Mitä hän sitten tekee täällä?”
“Edelleenkään - en tiedä. Katsoo siskonsa ratsastusta tai jotain”, tämä kohautti harteitaan.
Vilkaisin oville, mutta poikaa ei näkynyt. Mielenkiintoista. Kuka tulee katsomaan siskonsa ratsastusta näin usein? Hän joko piti sisarestaan todella paljon tai sitten hän oli vain outo. Vaikka tämä kokemus oli ollut ihan mukava ja vaikka pidin Deestä, en tulisi tänne joka päivä vain katsomaan, kun tämä tekee ympyröitä ponillaan tai hyppää esteiden ylitse. Yksi kerta riitti minulle, ainakin näin ensi alkuun.

Deeannin päiväkirja

10.5.2020
#Nalle #TieTähtiin2020 @Zaida @Edna
14. Aihe toiselta ihmiseltä

Aihe: Karvainen jänishirviö
Antaja: pikkuveli

Hirviömäinen äitienpäivä

Olin saapunut tallille varhain ja uurastanut karsinoiden siivoamisen parissa vaikka kuinka kauan muutaman muun tallilaisen kanssa. Kunhan hevoset saapuisivat sisään illalla, niitä odottaisivat putipuhtaat karsinat. Lisäksi olimme järkänneet varustehuonetta, joka pyrki aina ajan kuluessa muuttumaan siististä ennemminkin hallitsemattomaksi kaaokseksi. Huolimattomat tuntilaiset tuppasivat laittamaan tavaroita vääriin paikkoihin, ja ehkä jotkut tunnollisetkin hoitajat olivat joskus niin kiireisiä, ettei varustehuoneen siisteys ollut ykkösprioriteetti. Kun varustehuonekin oli tiptop, suuntasin taukohuoneeseen haukotellen. Oli sunnuntai, mutta olin silti herännyt varhain, ja nyt kehoni muistutti, että muutama lisätunti unta olisi voinut tehdä terää. Olin katsonut Netflixiä koko eilisillan - aina aamuyöhön saakka.
Sunnuntaina tallilla oli hiljaista - erityisesti siitä syystä, että oli äitienpäivä. Vain meitä hoitajia pyöri paikalla auttelemassa tallitöissä. Nallellakin oli vapaapäivä, joten olin itsekin saapunut vain auttelemaan. Säällä tätä sunnuntaita ei kyllä oltu siunattu - tullessani oli satanut lunta, ja edelleenkin ikkunoiden takana maahan lotisi räntää, joka ei kertynyt lumeksi vaan suli saman tien pois ja teki maasta ainoastaan märän.

Samaan aikaan taukohuoneeseen tulleet Zaida sekä vielä suhteellisen uusi tuttavuus, Donnan hoitaja Edna, istuutuivat pöydän ääreen. Edna kyseli Tie Tähtiin -kisojen kuulumisia, ja minäkin osallistuin keskusteluun rojahdettuani tummanvihreälle sohvalle. Kerroin lyhyesti viime osakilpailun yhdeksännestä sijasta, jonka olin napannut tuplana molemmista luokista.
"Toivottavasti saataisiin sijoitus finaalista, se olisi mahtavaa", mumahdin ja nojauduin paremmin sohvan selkänojaa vasten.
Zaida alkoi kertoa esteluokasta napatusta voitostaan ja koululuokan kolmannesta sijasta. Olin kuullut tarinan jo, ja Zaidan miellyttävä ääni sai minut vain uneliaammaksi, vaikka hänen sävynsä olikin iloinen eikä unettava, eikä tarinakaan missään nimessä ollut tylsä. Suljin silmäni, ja ennen kuin kerkesin huomata, olin vajonnut kevyeen uneen sohvannurkkaan.

"Seuraavana vuorossa: Deeann Roberts ja Silent Eternity!"
Ravasin Nallen selässä esteradalle, jota ympäröivät valtaisat, korkeat katsomot. Ne olivat täynnä jotenkin oudon tummiin pukeutuneita, hiukan uhkaavan oloisia hahmoja, joilla ei ollut selkeitä kasvoja. Esteet olivat ainakin viisikymmentä senttiä korkeammat, kuin ne, mitä yleensä hyppäsin Nallen kanssa. Jostakin syystä en kuitenkaan kyseenalaistanut mitään oudoista asioista, vaan valmistauduin suorittamaan radan, jonka tiesin jostakin syystä olevan osa Tie Tähtiin -kisoja siitä huolimatta, ettei ympäristö ollut tuttu.
Kun lähtömerkki annettiin, ohjasin Nallen kohti ensimmäistä estettä, korkeaa pystyä. Huomasin kuitenkin samaan aikaan, että kentän vastakkaisessa päädyssä avattiin portti, jota en ollut ensin huomannut. Sieltä laukkasi esiin ainakin viisi mustaa ratsukkoa kookkailla hevosilla. Kummastelin heidän läsnäoloaan - ei radalla kuulunut olla mitään tuollaisia samaan aikaan minun ja Nallen kanssa. Nalle hyppäsi oudon kevyesti pystyn ylitse samalla, kun minä ihmettelin tummia ratsukoita, jotka olivat lähteneet kiitämään epäilyttävästi minua kohti. Katsomon tummanpuhuvat ihmiset hurrasivat heille. Kun Nalle hyppäsi käskystäni seuraavan esteen ylise, huomasin kauhukseni, etteivät mustien hevosten ratsastajat olleet ihmisiä.

Hevosten selässä oli pitkiä, lihaksikkaita ja täysin mustaan karvaan peittyneitä olentoja, joilla oli pitkät korvat ja niin ikään pitkät hampaat kuin jäniksillä. Ne pitelivät käsissään mustia keihäitä. Kun ratsukot lähestyivät minua, oli ilmiselvää, etteivät keihäät olleet vain rekvisiittaa. Ymmärsin, että noita jänishirviöitä olisi parempi vältellä, sillä ne yrittivät estää minua ja Nallea suorittamasta rataa. Kun ylitimme vielä yhden esteen ja käännyimme seuraavalle, kaksi hevosta ratsasti eteemme niin, että reitti oli tukossa. Käänsin Nallen kauhuissani sivummalle, mutta sielläkin oli hirviö, joka louskutti outoja leukojaan pitkät hampaat kiillellen. Nalle hirnahti peloissaan, kääntyi ympäri ja nousi takajaloilleen, kun sielläkin oli yksi hirviö. En ollut varautunut siihen, ja rojahdin taaksepäin, alas Nallen selästä. Iskeydyin kipeästi selälleni maahan, ja Nalle laukkasi kauemmas onnistuttuaan kiertämään yhden jäniksen.

Viisi karvaista ratsastajaa näyttivät nyt olevan kiinnostuneita vain minusta. Kun yritin kampeutua jaloilleni, ne piirittivät minut mustat hevoset korskuen ja laskeutuivat yksi kerrallaan satulasta. Ne alkoivat solvata minua - olin kuulemma huono ratsastaja, epäonnistuin kaikessa mitä yritin, Tieni Tähtiin oli todellisuudessa tie pelkään epäonnistumiseen, ja niin edelleen. Sydämeni hakkasi hulluna rintakehässäni, kun etsin pakotietä, mutta sellaista ei ollut. Yksi jänishirviöistä kohotti keihäänsä ja aikoi varmaan heittää sillä minua, mutta ei kerennyt - heräsin siihen, että olin valunut sohvalla outoon asentoon ja meinasin pudota.

"Nukuitko sinä?" Zaida kysyi nauraen.
Ednakin katseli minua huvittuneen kiinnostuneena vesipullonsa takaa.
"Taisin nukahtaa.. Näin tosi outoa unta", sanoin enkä voinut olla naurahtamatta, kun hilasin itseni parempaan asentoon.
"Olin Tie Tähtiin -kisoissa, ja sellaiset jänishirviöt yrittivät estää suoritukseni kisaradalla", kerroin.
Kaksikko repesi nauramaan, kun nousin seisomaan ja istahdin heidän seurakseen pöydän ääreen. Kerroin lisää unesta, ja muut olivat yhtä mieltä siitä, että näin outoja unia.
"Onneksi oikeissa TT-kisoissa ei ole karvaisia jäniksiä jahtaamassa", Zaida totesi.
"En usko, että Fosse pitäisi niistä", hän lisäsi.
Keksimme huviksemme muita outoja sattumuksia, jotka voisivat estää kisasuoritukset Tie Tähtiin -kisoissa - ehdotukset olivat toinen toistaan mielikuvituksellisempia, mutta meillä oli yhtä kaikki hauskaa. Päädyimme ruotimaan kisoja muutenkin läpi, kuin mahdollisten epäonnistumisten suhteen, kunnes isä patisteli minua viesteillä kotiin syömään, ja päätin lähteä kotiin. Vaikka oli äitienpäivä, minua ei odottaisi kotona mitään erityistä, ja siksi tallilla luuhaaminenkaan ei juuri haitannut. Olin menettänyt äitini vuosia sitten, joten meillä ei juhlittu äitienpäivää muuten kuin lähettämällä isoäideille onnitteluja. Sanoin Zaidalle ja Ednalle heipat kerättyäni kamppeeni ja lähdin taukohuoneesta.
"Varo jänishirviöitä kotimatkalla!" Edna huikkasi nauraen perääni.

Deeannin päiväkirja

9.5.2020
#Nalle #TieTähtiin2020
15. Sanat lähimmästä kirjasta

Sanat: toistakymmentä, persoonallisuuden, vahinkoa, katsomaan, kuuma

Energinen poni ja töykeä muukalainen

Pyöräilymatka tallille oli ollut tavallista työläämpi - vastatuuli oli yrittänyt pysäyttää etenemiseni, ja välillä ikävät tuulenpuuskat olivat kirjaimellisesti saaneet pyöräni heittelehtimään reitillään. Siksi olin joutunut näkemään enemmän vaivaa päästäkseni eteenpäin, ja sen seurauksena minulla oli aika kuuma, kun jarrutin Lehtovaaran pihaan ja jätin pyöräni odottelemaan paluumatkaa sivummalle. Riisuin takkini samalla, kun raahauduin lähimmästä ovesta sisään ja kävin viemässä kassini taukotuvan kaappiin. Taukotupa oli hyvin hiljainen - olin nimittäin saapunut paikalle jo aamutuimaan, eikä paikalla ollut juuri ketään. Hyräillen vaimeasti itsekseni lähdin hakemaan Nallea tarhasta, jossa se oli kerennyt jo muutaman tunnin nautiskella raikkaasta ulkoilmasta. Sää oli puolipilvinen, mutta navakka tuuli viilensi sitä roimasti. Tuuli puhalsi hupparini läpi viilentäen vauhdikkaan pyöräilyn aiheuttamaa kuumuutta. Nalle näytti kummastuneelta nähdessään minut aikaisemmin kuin normaalisti, mutta olihan nyt lauantai - saatoin saapua paikalle aiemmin, kun koulujutuista ei tarvinnut huolehtia. Nallea ei oltu tänään määrätty millekään tunnille, jonka vuoksi saisin treenata sillä Tie Tähtiin -finaalia varten, joka kolkutti edessä jo vain viikon kuluttua. Piti siis vielä treenata, kun kerkesi, ja hioa jokainen koululiike ja esteelle lähestyminen huippukuntoon.

Suuntasin Nallen kanssa maneesiin, kun olin saanut ruunan vaalean karvan puhtaaksi ja varusteet sen selkään. Suuri tila oli täysin tyhjä, kun tunnit eivät olleet vielä alkaneet, ja Nalle oletti sen tarkoittavan, että se saisi rallitella kunnolla, kun muita ei tarvinnut varoa. Poni steppaili innoissaan ja yritti lähteä liikkeelle jo silloin, kun olin nousemassa sen selkään. Toppuuttelin Nallea ja pakotin sen odottamaan, että olin päässyt selkään ja ottanut ohjat kirjaimellisesti omiin käsiini. Ohjasin sen uralle ja aloitin alkuverryttelyt. Sain varmaan toistakymmentä kertaa vain joidenkin minuuttien aikana komentaa Nallea olemaan kunnolla - se käyttäytyi tavattoman kurittomasti, varsinkin siihen verrattuna, että yleensä se oli suhteellisen helppo käsitellä. Yritin pitää itse oman mieleni tyynenä ja keskittyneenä, mutta ponin jatkuva vikurointi ei tehnyt siitä erityisen helppoa. Verryttelyjen jälkeen ja varsinaisen treenaamisen aikana Nalle sopeutui hetkeksi siihen ajatukseen, että minä olin pomo ja määräsin, mihin suuntaan voltti tehtäisiin ja mikä väli kuljettaisiin nätissä harjoitusravissa ilman turhia venkoiluja. Loppua kohden Nalle tuntui kuitenkin kyllästyvän, ja aloin vähitellen turhautua sen temppuiluun. Varoin purkamasta sitä ratsuuni - se ei koskaan ollut hyvä idea. Sen sijaan harjoittelin koulukiemuroiden lisäksi hermojen kurissa pitämistä, vaikka lopulta päädyinkin viimeistelemään treenin hiukan odotettua aikaisemmin.

Kun palasin Nallen kanssa tallia kohti, vastaan tuli pari ratsukkoa matkalla maneesiin, joka oli nyt täysin vapaa heidän käyttöönsä. Tytöt olivat kumpikin täysin minulle tuntemattomia, joten en juuri kiinnittänyt heihin huomiota. Kun pääsin tallin oville, vastaan tuli kolmaskin tuntematon - pitkä, ruskeatukkainen poika, joka näytti hiukan eksyneeltä. Siirryin Nallen kanssa sivuun päästääkseni pojan ohi, mutta tämä pysähtyikin vierelleni.
"Anteeksi, osaisitko sanoa, minne sisareni meni? Minun pitäisi mennä katsomaan hänen ratsastustaan" hän kysyi iskostaen erikoisten kirkkaansinisten silmiensä katseen minuun.
"Sisaresi?" kohotin kulmiani ilmaisten, ettei kyseinen ilmaus auttanut minua paljonkaan eteenpäin.
"Ähh.. kerro nyt vain äkkiä missä täällä on joku ihme maneesi", poika sanoi, yhtäkkiä ärtyneeseen, töykeään sävyyn.
Kurtistin kulmiani hiukan loukkaantuneena, mutta ohjeistin hänet oikeaan suuntaan ja jatkoin kiireesti matkaani. Poika ei kiittänyt, vaan harppoi matkoihinsa ärtynein, nykivin liikkein. Vilkaisin hänen peräänsä tyytymättömänä pojan käytökseen. Hän omasi nähtävästi hyvin oudon persoonallisuuden - ensin kohtelias, sekunnissa töykeä ja välinpitämättömän kylmä. Poika ei myöskään selvästi ollut hevosihmisiä - hän oli pukeutunut farkkuihin ja harmaaseen huppariin. Toinen vastaantulevista ratsukoista oli varmaan ollut hänen sisarensa. Pyh, sen kun menisi katsomaan tämän ratsastusta, ehkä hän saisi sielläkin lisää vahinkoa aikaan olemalla äärettömän epäkohtelias idiootti. Käänsin katseeni oikeaan suuntaan ja ravistin päätäni niin, että kiharat poukkoilivat kasvojeni ympärillä. Typerys mikä typerys, toivottavasti en koskaan törmäisi häneen uudelleen.

En tiedä, miksi pojan kohtaaminen otti minua niin paljon päähän, koska kyseessä oli vain nopea kohtaaminen. Ehkä lievä turhautumiseni hiukan epäonnistuneesta treenistä kalvoi mieltäni niin, että se voimisti tuollaisetkin mitättömät pikkuasiat. Hoidin Nallen rivakasti kuntoon ja palautin sen tarhaan, missä se käyttäytyi täysin yhtä energisesti kuin ennen ratsastustakin. Koulukiemurat eivät olleet juuri sen virkeyttä vähentäneet. Jäin nojailemaan hetkeksi aitaan, ennen kuin palasin talliin. Aikomukseni oli ollut jäädä pidemmäksikin aikaa, ehkä putsailemaan karsinoita tai auttelemaan muuten, mutta koska päätäni alkoi yhtäkkiä särkeä eikä oloni ollut erityisen hyvä, päätinkin lähteä pyöräilemään kotiin. Ja tietenkin tuulen suunta oli kääntynyt ratsastukseni aikana - edessä oli jälleen vastatuulinen pyöräilymatka.

Mer'in päiväkirja

5. Lamaannuttava pelko

#TieTähtiin2020 #Dino / @Deeann



Mer letitti sykeröitä Dinon harjaan ajatukset jossain ihan muualla missä pitäisi. Sykeröiden teko onnistui jo Mer'iltä melkein unissaan, ja Dinon harja oli helppo letitettävä jolloin sykeröistä tuli napakat ja siistit. Ajatukset seilailivat mielessä eestaas, eikä niistä meinannut saada selkoa. Ei päätä eikä häntää, mutta silti niitä oli. Pojan mieliala risteili totaalisesti. Välillä tuota jännitti, välillä tuntui että tämä on arkipäivää, välillä ei tuntunut miltään. Ihan kuin Dinon kanssa olisi helpompi olla kuin pojan elämän hevosen.. Oikeastaan.. Sitä ei välttämättä ole edes tullut.. Oliko se Prinssi? Roi? Kenties Aqua tai Hymni vaikkei Mer niitä edes omistanut?! Entä Dino?? Ajatukset lensivät, ja niin mielialatkin. Mer alkoi katua kisoihin lähtöä yhä enemmän ja enemmän. Nyt pitäisi saada ajatukset selviksi.
Mer oli käynyt kuvaamassa luokkaa easy, mediumin tuo kuvaisi myös ja expertin jos kerkeäisi. Poika oli kierrellyt kaikki mahdolliset paikat, ja oman luokan alkuun olisi vielä aikaa. Mer oli siis ihan joutilaana. Medium luokan verkka oli jo alkanut. Niin oli siis alkanut luokkakin. Deeann oli menossa Nallen kanssa verkkaan, ja tytöstä huokui jännitys ja hermostuneisuus. Deen tervehtiessä tuon ääni oli pingoittunut, joka ei ollut tytölle ollenkaan ominaista. Edes viime kisoissa ei Dee ollut jännittänyt yhtä paljoa. Mer kohotti kulmiaan vähän, ja kääntyi kannoillaan. " Hermostuttaako?" poika kysyi ääni tasaisena, ilmeettömänä ja kylmänä värähtämättäkään.
Dee vilkaisi poikaa kulmat kurtussa, josta tuo päätteli vastauksen. Se osui paremmin kuin oikeaan.. Mer tuli Deen kanssa toimeen ehkä parhaiten koko Lehtiksestä (tietenkin Dinon lisäksi), ja oli alkanut pikkuhiljaa todella vähän aikaa sitten lämmetä tytölle vähän pakostikin yhdessä vietetyn ajan johdosta. Deeannin virkkeen mittaisesta vastauksesta sai paremminkin kuin hyvin tietää tytön mielialan. Poika vilkaisi Nallea, Deen kisa- ja hoitohevosta joka tanssahteli hermostuneena tytön rinnalla.
"edelliset kouluradat olivat niin heikkoja, että tämäkin varmaan tulee olemaan.... Mutta haluaisin niin paljon onnistua, enemmän kuin mitään muuta pitkään aikaan. Hermoni ovat kuitenkin niin riekaleina että unohdan radan ihan kohta ja varmaan kuolen, oikeasti! " Tyttö höpötti, joka ei ollut toiselle yhtään tavanomaista. Mer antoi Deen puhua, ja tiesi tasan mitä tehdä. Poika oli tietoisesti ottanut toisen tsemppaamisen tehtäväkseen. " Hei et sä kuole, kaikki tulee menemään hyvin. Oot hukannut itseluottamuksesi. " Mer sanoi vilkaisten Deetä.
Tyttö tuhahti vastauksen myrtyneenä. " ai olen vai? kappas kun en huomannutkaan". Mer huokaisi syvään ja Vähät välitti toisen tuhahduksesta.

Nuo saapuivat maneesille ja Mer selitti samanaikaisesti kun Deeann sääti jalustimet ja kiristi satulavyön. Mer huomasi olevansa aika puhelias joka ei ollut pojalle ollenkaan olennaista, mutta piti äänensä ilmeettömänä, ehkä hieman kuitenkin myötätuntoisena ollessaan itse ihan samassa tilanteessa. Joka Tie Tähtiin osakilpailussa oli poikaa jännittänyt enemmän kuin GP-tason koululuokassa tai 160cm korkealla kisaradalla. Jopa pelko epäonnistumisesta oli meinannut saada pojan perumaan koko kilpailuun osallistumisen. Silloin Dee oli kuitenkin sanonut että täytyy yrittää, ja että kaikki epäonnistuvat joskus. Silti Mer'iä pelotti kilpaileminen Dinolla, vaikka oli joskus osallistunut ventovieraalla hevosella 120cm luokkaan ilman minkäänlaista treeniä. Mer piti jalustimesta vastaan kun Dee nousi selkään jottei satula valuisi ponin kyljelle. Poika käveli noiden vierellä alkuverkassa ennenkuin ratsukko alkoi ravailla, jolloin Mer jäi pois kuitenkin katsomaan verkkaa. Deen vuoron tullessa Mer toivotti onnea ratsukon ravatessa radalle. Poika asettui katsomoon katsomaan noiden rataa. Kuvia ei Mer tänään edes yrittänyt ottaa, sillä oma jännitys ja pelko olisi vain saanut kuvat epäonnistumaan täydellisesti. Deeannin ja Nallen poistuessa radalta Mer kehui noiden rataa liittyessä ratsukon luo. Pojan kuitenkin oli pakko lähteä nopeasti varustamaan Dinoa jotta ehti oman luokkansa alkuverkkaan. Dee tuli katsomaan Helppo A luokan verkkaa saatuaan Nallen laitettua pois, ja tytöstä näkyi samaanaikaan pettymys ja ehkä surullisuus tai viha?. Dino tuntui hyvältä verkassa, ja ennen rataa Dee toivotti onnea. Rata meni aika huonosti, Dino sähläsi Mer'in jännittäessä aika paljon, eikä pystynyt ollenkaan rentoutumaan. Poika oli todella pettynyt ratsastaessaan pois radalta eikä oikeastaan halunnut puhua kenellekään. Deelle poika vähän puhui tytön kävellessä rekoille päin. Mer oli pahoillaan Deen ja Nallen sijoittumisesta yhdeksänsiksi, samalla kun oli itselleen vihainen ja pettynyt omaan ratsastukseensa.


Mitä Mer sitten pelkää kisoissa? Deen halusta tietää Mer kertoi tytölle tuosta yhdestä aika traagisesta kisareissusta näin: " Olin silloin ehkä viistoista, oon omistanu hevosia ja harrastanu ratsastusta kymmenvuotiaasta. Ne oli varmaan mun kymmenennet kisat, ja mun hevonen jolla olin valmentautunu niitä kisoja varten oli laukannut kisoja edeltävänä päivänä ikivihreille laitumille tapaturman joka oli tullut lastaessa sitä traileriin johdosta. Itse en sille voinut mitään, mutta edelleen syytän siitä itteeni. Kisapaikalle sitte saavuin eri hevosen kanssa, ja olin niin surullinen ku voi. Vuosien valmentautuminen menny hukkaan, niin monet hyvät kisat takana ja nyt jouduin mennä kisapaikalle ratsastuskouluhevosen kanssa jolla en edes ollu ikinä ratsastanu. Mulle tarjoutui mahdollisuus ratsastaa hevosella, jonka ratsastaja oli juuri sairastunut eikä sen omistaja voinut kisata sillä. Tartuin tarjoukseen, ja jätin sen ratsastuskouluhevosen kisahoitajalleni. Vuoromme koitti, ja saatuani lähtöluvan nostin laukan hevosella, jolla olin laukannut kahdesti, en ollut ratsastanut kertaakaan ja hypännyt kaksi estettä ennen suoritusta. Allani oli siis aivan tuntematon hevonen. Jännitin ihan älyttömästi, ja hevonen oli omistajan mukaan todella kiltti ja rauhallinen. Heti ekan esteen jälkeen tajusin ettei omistaja ollut ihan totta puhunut. Hevonen laukkasi ja hyppäsi esteitä mitä ehdin ohjata, omistaja nauroi katsomossa ja viimeisellä linjalla, joka oli siis esteen kierto, eli piti kiertää este jotta pääsin maaliesteelle. Juuri tuon kierrettävän muurin kohdalla hevonen allani kaatui, lensin päin sitä muuria ja niiden osien sekaan hevosen kömpiessä ylös. En todellakaan tiiä mitä tapahtu, mutta jonkin muurin osan alle jäi mun käsi joka sitten selvisi myöhemmin murtuneeksi. Samaisella kädellä otin vastaan maahan, ja putosin koko painolla sen käden päälle. Mun jalka jäi sen hevosen alle kun se kaatui, mutta se selvisi venähdyksellä. Silloin sain todellisen pelon kisoja kohtaan, ja se on vähän lieventynyt tässä kuuden vuoden sisään. Silti joka kerta kisoissa tää tulee mieleen. "

Deeannin päiväkirja

3.5.2020
#Nalle #TieTähtiin2020 @Julie

Kisat paketissa

Esteratakin oli ohitse - vihdoin ja viimein tämäkin osakilpailu oli osaltamme paketissa. Kotimatkaa sai tosin vielä odotella, koska jäljellä olevissa luokissa oli lehtisläisiä, jotka odottelivat vuoroaan päästä näyttämään, mistä heidät oli tehty. Tulokset eivät olleet vielä selvillä, mutta olin tyytyväinen suoritukseemme - ihan sama, mikä lopullinen sijoitus tulisi olemaan. Nalle oli ollut paremmin kuulolla kuin pitkään aikaan, ja sitä oli ollut helppo ratsastaa. Radalla oli ollut vaikea tehdä reittivalintoja, jotka nopeuttaisivat tai muuten edistäisivät rataa - olimme puhuneet asiasta rataa kävellessämmekin, ja Zaidakin oli varoittanut siitä. Nyt rata oli kuitenkin takana, ja Nallekin tuntui kaipaavan palkintoa ahkerasta työskentelystä. Palasin sen kanssa hevosrekalle ja aloin riisua ponin varusteita hyräillen hiljaa itsekseni. Pian pääsisin kotiin lepäilemään, ennen kuin olisi aika alkaa miettiä finaalia. Hui, siitä tulisi jännittävää. Edessä olisi jälleen reissu Hallavaan, jonka maisemat olivat jo tosin tuttuja aikaisemman osakilpailun sekä valmennusmatkan takia. Sitä varten pitäisi vielä ottaa loppurutistus treenaamisen suhteen. Kouluradan kiemurat pitäisi saada juurtumaan selkärankaan saakka, esteillä tekniikka kaipasi aina hiomista ja ylipäätänsä yhteistyöni Nallen kanssa pitäisi hioa huippuunsa. Odotin finaalia ihan hyvin fiiliksin. Sen jälkeen tämän kevään suurin kisaurakka olisi ohitse, eikä tarvitsisi enää hetkeen huolehtia, olivatko ympyrät täydellisiä ja löytyikö harjoitusravissa sopiva tempo. Esteiden oikeaa järjestystäkään taikka sopivaa reittiä muurin ja pystyn välillä ei tarvitsisi miettiä hetkeen. Uusia kisoja ja uusia koetuksia oli varmasti edessä, mutta pieni kisatauko ei varmaan haittaisi ketään.

Sitä paitsi edessä olisi kesä - uittamista, maastolenkkejä auringonpaahteessa, ilta-auringon lämpimiä säteitä laitumella, kesäisiä, virkistäviä vesisateita.. edessä olisi mahtava kesä hoitoponini kanssa. Ensimmäinen kesä yhdessä, muttei toivottavasti viimeinen.
"Moi Dee, miten meni?"
Käännyin ympäri ja näin Julien, joka oli saapunut paikalle ja palauttanut minut maanpinnalle kesäisistä pilvilinnoistani.
"Ai moi Julie", tervehdin ja soin punapäälle hymyn.
"Ihan hyvin kai, sijoituksia odotellessa", totesin hartioitani kohauttaen ja harjailin reippaasti Nallen karvaa.
"Mites teillä meni?" kysäisin vastavuoroisesti vilkaisten Julieta, joka selvitteli sormillaan hiuksiaan.
Julie kertoili hänen ja Reiskan kisasuorituksista niin este- kuin kouluradallakin, ja jäimmekin joksikin aikaa puimaan kaikkea Hopiavuoren kisoista samalla, kun hoidin Nallen kuntoon kotimatkaa varten. Kun Nalle oli valmis ja tyytyväinen oloonsa, lähdimme yhdessä kohti kenttää katsomaan viimeisten esteluokkien suorituksia, jonka jälkeen tämäkin osakilpailu olisi paketissa. Nyhdin hiukseni auki nutturalta, jota olin saanut uusia päivän mittaan vähän turhankin monta kertaa. Kiharani pompahtivat sekaiseksi pörröksi pääni ympärille kuin kapinallisina ja tyytymättöminä siitä, että ne olivat joutuneet olemaan koko päivän mytyllä.
Loppupäivä kisoissa hurahtikin ohi yllättävän nopeasti, ja oli aika suunnata kotimatkalle. Tiesin jo nyt, että tulisin nukkumaan suuren osan matkasta. Kisat vaativat aina veronsa, ja jäseniäni ja silmiäni väsytti. Kunhan vain pääsisin kotiin ja saisin lösähtää sänkyyn viileiden lakanoiden väliin.. oi sitä autuutta. Ehkä näkisin unia tulevasta hevoskesästä.

Veronican päiväkirja

---

Itsenäinen treeni oli asia josta omalla osalla nautin, mutta toisaalta en siitä hirveästi pitänyt. Olin päättänyt suunnata kentälle Maxin kanssa viikonlopun kunniaksi, sillä ruuna ei osallistunut tunneille parina päivänä. Olin päättänyt aiemmin samana päivänä googlata erilaisia ratsastustehtäviä ja suunnitella itsenäisen tuntini huolella laadun takaamiseksi. Olin hyväksynyt perjantain valmennuksen jälkeen sen, että asioihin olisi hankittava uusi lähestymistapa. Normaalisti olin huolettomasti menossa, keksin spontaanisti tehtäviä ja suutuin epäonnistuessa. En ikinä, en iki maailmassa ollut kokeillut suunnitella ihan kunnolla asioita ennen satulaan kapuamista. Ilmeisesti kaikki vaivannäkö ennen tallille saapumista oli kannattanut: sain kasattua ajatukseni, sain keskityttyä tekemiseen. Ohjat tuntumalle. Max tuntui havahtuneen, mutta silti sain potkia sitä liikkeelle. Tuttu kaava: ruuna oli alkuun tosi hitaasti syttyvä, hankala ratsastaa pohkeelle herkäksi, mutta useasti napakalla ratsastuksella tilanne korjaantui helposti. Nyt ei ollut Cassandraa Jinxyn kanssa kirittämässä menoa, vaan koko iso kenttä oli keskenään käytössämme.

Ohjat kerättyäni aloin ratsastamaan Maxia kuulolle siirtymillä. Aina satunnaisesti tein pitkiä pysähdyksiä - välillä lyhyempiä - ja vaihtelin reilusti käynnin nopeutta hitaasta nopeaksi. Kokosin Maxia välillä reilusti, joskus annoin sen mennä pidempänä eteen. Jes, hienoa, ajattelin Maxin lähdettyä napakasti liikkeelle yhdestä terävästä käskystä. Uskalsin nostaa ravin. Alkuun se oli hidasta, sain tehdä hommia ettei budjonnyi ruuna rikkoisi saman tien käyntiin. Ratsastus kannatti, meno parani hetki hetkeltä parempaan suuntaan. Maiskuttelua jouduin käyttämään hyödyksi kulmia ratsastaessa, mitkä muuten sujuivat hyvin.

“Hyvinhän se näyttää menevän!” aidalle jostakin ilmestynyt Julle huuteli valkoiseen puuhun nojaten. Hän seurasi katseellaan menoamme. Miten ihmeessä Max ei ollut huomannut Jullen ilmestymistä paikalle?
“No, paremmin mitä aiemmin”, huikkasin kevennellessäni ruunan isoissa askelissa.
“Eiku oikeesti, tosi siistiä ratsastusta. Nyt vähän varmuutta lisää tyttö hyvä”, Julle sanoi ja oli sävynsä perusteella mitä ilmeisimminkin tosissaan sanojensa suhteen. Ilme oli tuima.
“Ai. No, kai voisin yrittää. Näytänkö muka siltä että itken itseni yön pimeinä tunteina uneen epäonnistumisen varjolla?” huudahdin kentän toiselta pitkältä sivulta Jullelle kun käänsi Maxia suurelle ympyrälle.
“No etkö sit tee niin?” Julle kyseenalaisti sanojani.
“Taisin jäädä kiinni”, vastasin ja irvistin jättäen samalla kysymysmerkiksi validin totuuden. Valmistauduin vaihtamaan ravissa suuntaa vasempaan kierrokseen.
“Ei saa olla niin kovin itsekriittinen. Meilläkin menee Donnan kanssa ihan kohtuullisesti - voisi mennä paremmin -, mutta en silti vajoa ihan pohjamutiin. Elämänasenne kohdalleen”, Julle kannusti kentän laidalla. Naurahdin, mutta tuskin se epätoivoinen äännähdys kantautui hänen korviinsa asti.
“Olitko menossa ratsastamaan Hoon?” kysyin.
“Minttu liikuttaa sen illalla kentällä. Treenaan Donnalla”, Julle selitti.
“Vau, Julle jonkun puokin selässä, raksi seinään”, sanoin, vinkkasin silmää, vaihdoin kevennyksen.
“Ai pitääkö alkaa harkitsemaan hevosostoksia? Eiks Hoo eleganttina riitä?” Julle kysyi, pudistelin päätäni.
“Ei siinä ole vikaa, eikä Millissä! Erilaisuus on rikkaus, eikö?”

Julle jatkoi hetken rupattelun ja kannustuksen jälkeen matkaansa talliin ja itse treenasin avoja ja taivutuksia Maxin kanssa kisoja varten. Ne olivat sujuneet vähän sinne päin aiemmassa treenissä - ja kisassa -, eli treeni ei ollut pahitteeksi. Loppukäyntejen aikana taputtelin ruunaa kaulalle ja päivittelin somea, lähinnä yritin etsiä tietoa miten muilla treeni oli sujunut kisoja varten. Olisiko kolmasKIN osakilpailu ihan yksi farssi? Missä se nyt edes oli, Hopea- siis Hopiarinteessä? Hyvin mielin lopetin. En saanut salapoliisina kaivettua tietoa muiden treeneistä. Näin kuitenkin Jullen Donnan selässä. Se riitti siihen, että sain muuta ajateltavaa omasta mielestäni ei niin onnistuneesta kisarupeamasta.

Deeannin päiväkirja

3.5.2020
#Nalle #TieTähtiin2020

Verryttelyssä

Jäseniäni jomotti, koska olin istuskellut turhankin oudossa asennossa katsellessani koululuokkia. Oma luokkani oli loppunut jo aikoja sitten, ja olin Nallen hoitamisen jälkeen jäänyt katselemaan seuraavia koululuokkia. Helppo A:ssa oli varmaan tuplasti osallistujia verrattuna oman tasoni luokkaan, ja mukana oli useampikin lehtisläinen, joille pidin peukkuja pystyssä aina kun heidän vuoronsa tuli. Vaativa B:nkin luokassa kilpaili lehtisläisiä, mutta kun luokka oli puolessa välissä, koulukuviot tuntuivat täyttäneen aivoni kokonaan. Siksi päätin lähteä etsimään seuraa ja vaihtaa maisemaa hetkeksi. Kun olin poistunut kentän lähistöltä ja suuntasin kohti Lehtiksen hevosrekkoja parkkipaikalla, puhelimeni soi takkini taskussa. Kaivoin sen esiin ja huomasin näytöllä Kristianin nimen.
"Mitä nyt?" huokaisin nostaessani puhelimen korvalleni.
"Enkö saisi soittaa ja toivottaa onnea luokkiisi?" isoveljen ääni kuului.
"Toinen luokistani meni jo", tuhahdin huvittuneena.
"Ai sori. No miten meni?" tämä sanoi myös nauraen.
Selitin nopeasti tulokset ja miten luokka oli mennyt, ja kerroin, että jonkin ajan päästä oli esteluokan vuoro.
"Ajattelitko taas olla viides?"
"Ei sitä vielä tiedä.. mutta kyllä minulle jokin eri värinenkin ruusuke kelpaisi", totesin hymyillen.
"Onko sillä jotain väliä? Sillä värillä siis?" Kristian kysyi ja kuulin hänen säheltävän jotakin puhelun taustalla.
"Totta kai sillä on! Sinivalkoinen on ensimmäinen, sininen toinen...", aloin selittää, mutta Kristian keskeytti minut.
"Joojoojoo, en minä niin heppahöperö ole että jaksaisin nuo painaa mieleen."
Pyöräytin silmiäni, mutta eihän veljeni sitä nähnyt.
"Typerys."
"Kiitos samoin. No, onnea siihen estehyppelyyn, älä putoa. Moikka!"

Kun puhelu päättyi, sulloin puhelimen taskuuni ja jatkoin matkaani päätäni pudistellen. Kristian oli viime aikoina osoittanut yllättävän paljon kiinnostusta hevosharrastustani kohtaan. Mitähän hänellä oli mielessään? Varmasti jotakin, veljeni tuntien hän saattoi punoa jotakin omituisia, kaukaahaettuja ja kieroja juonia. Pitäisipä ottaa selvää, kun Tie Tähtiin olisi ohitse.
Löysin tallitoverini ja jäin vaihtamaan fiiliksiä koululuokista. Kävimme porukalla haukkaamassa syötävää tuvan puolella ja autoin muutamaa ratsukkoa nappaamaan kisapotretteja instagramin täyttämistä varten. Lopulta oli aika kiiruhtaa aloittelemaan valmistelut koskien esteluokkaa, jota varten piti ensin käydä tutustumassa rataan. Mukaan tulivat kaikki samalla tasolla kisaavat, ja Ririkin lähti mukaan tueksi ja keskustelemaan reittivalinnoista. Mukana oli myös Zaidan siskopuoli, Inka, joka tuntui tutustuvan kaikkiin salamannopeasti. Ehkä se oli vain hyvä asia - tyttö onnistui pitämään ilmapiirin hilpeänä, ja kaikkien stressi ja jännitys tuntui lieventyvän. Kun rata oli selvillä ja askeleita laskettu esteiden välillä, suuntasin valmistelemaan Nallen verryttelyä varten. Oloni oli paljon varmempi esteluokan suhteen, kuin se oli ollut koululuokan suhteen. Tietenkin minua hermostutti, halusin pitää hyvien suoritusten putken yllä, mutta koskaan ei voisi tietää, mitä tapahtuisi. Tiesin kuitenkin, että Nalle oli varma hyppääjä, ja minullakin oli enemmän kokemusta esteiden ylittämisestä kuin kouluratojen hinkkaamisesta. Ehkäpä me suoriutuisimme kelvollisesti.

Kapusin Nallen selkään maneesissa ja aloin verrytellä sitä esteitä varten. Nalle tuntui olevan edelleen hyvin kuulolla, ja energiaakin sillä onneksi piisasi, vaikka yksi luokka olikin jo takana. Vilkuilin muita ratsukoita maneesissa. Tunnistin monet edellisistä osakilpailuista, koska vastustajat eivät juuri vaihtuneet näissä karkeloissa. Luokkamme oli täynnä hyviä ratsastajia, joten sijoitusten nappaaminen ei todellakaan ollut mikään helppo nakki. Eihän se koskaan ollut. Korjasin asentoani Nallen selässä ja ohjasin sen muutamalla rauhoittavalle voltille, ennen kuin hyppäsin yhden verryttelyesteen yli. Nalle tuntui odottavan rataa, sillä se oli vähän turhankin vauhdikkaalla tuulella. Pidättelin sitä ja keskityin löytämään sen hyvän yhteyden välillämme, joka oli mahdollistanut aikaisempien osakilpailujen hyvät suoritukset. Yhteistyömme oli toiminut, vaikka loppujen lopuksi en ollut saanut hoitaa upeaa hoitoponiani kovinkaan kauan vielä, vain viime syksystä saakka. Toisaalta Tie Tähtiin -taipaleemme oli mahdollistanut sen, että olin saanut viettää enemmän aikaa Nallen kanssa, joten side välillämme oli vahvistunut. Kunnia kuului myös osittain Rirille, kun tallinomistaja oli antanut meidän osallistua kisoihin. Onneksi. Vaikka kouluratojen kanssa oli ollut ongelmia, ja valmennusten ja kisojen perässä sai ravata ympäri maata, oli kokemus kaiken sen vaivan arvoinen.

Deeannin päiväkirja

3.5.2020
#Nalle #TieTähtiin2020 @Mer

Mer yllättää

Hopiavuoressa puhaltava tuuli teki säästä paljon epämukavamman, kuin mitä se olisi ollut ilman. Sää oli kaunis, aurinko paistoi ja linnut lauleskelivat lähialueiden puissa. Ilma oli lämpimämpi kuin Lapissa oli koskaan tähän mennessä vielä ollut, varmaan reippaasti yli kymmenen astetta. Olin pukeutunut siihen nähden liian lämpimään takkiin, minkä huomasin kun olin viettänyt kisapaikalla jonkin aikaa, mutta toisaalta se toppasi tuulen aika hyvin. Olin joutunut uusimaan kisanutturani jo kaksi kertaa, koska tuuli kiskoi itsepäisiä kiharoitani irralleen, eikä elegantista nutturasta ollut muutenkaan toivoa kun hius oli niin kihara kuin oli. Kun suorahiuksisten nutturat olivat tyylileltyjä ja sileitä, minun nutturani oli aina vähän kuhmurainen ja maalaismainen. Mutta samapa se, minulla oli suurempiakin huolenaiheita kuin yksi nuttura, nimittäin edessä olisi ihan kohta koulurata, jonka olisi parempi mennä tällä kertaa paremmin kuin viime kerroilla. En todellakaan halunnut olla enää häntäsijojen kuningatar, ja kaipa Nallellekin kelpaisi ruusuke suitsiin myös koululuokkien puolelta. En kuitenkaan odottanut liikoja - luokka oli täynnä hyviä ratsastajia ja hyviä ratsuja, mukaan lukien omat lehtisläiset toverini, Zaida, Inari sekä Tessa. Minulta ja Nallelta vaadittaisiin huippusuoritusta heidän voittamisekseen, samoin kuin muiden osallistujien.

Itsetuntoni kouluratsastuksen suhteen oli hävyttömän matalalla edellisten osakilpailujen jälkeen, ja minusta tuntui että kaikki tiesivät sen. Tallitoverini olivat tsempanneet minua vähän väliä, jos koululuokat olivat tulleet puheeksi, ja olin toki siitä kiitollinen - oli hyvä tietää että tukena oli ystäviä. Silti minua vähän nolotti, miten kaikki oli tähän mennessä sujunut. Jos Hopiavuorenkin koululuokka menisi penkin alle, julistaisin avoimin mielin, ettei minusta taitaisi koskaan tulla kouluratsastajaa. Ei sillä, että olisin halunnut, mutta ainahan saattoi toivoa olevansa hyvä usemassakin lajissa kuin yhdessä. Juuri nyt edessä oli koulurata, sillä luokka oli alkanut ja odottelin hermoillen omaa vuoroani. Olin juuri varustanut Nallen verryttelyä varten, ja olin huomannut kauhukseni, että käteni tärisivät jännityksestä. Hermoni olivat tavallistakin pahemmin hukassa, ja pelkäsin toden teolla, että se vaikuttaisi negatiivisesti suoritukseeni. Hitto vie, hermoni olivat olleet viime aikoina suurin este hyvän työskentelyn reitillä. En tiennyt, mitä kikkoja pitäisi opetella, jotta saisin tavallisen, arjesta tutun tyyneyteni takaisin. Olivathan Tie Tähtiin -kisat minulle toki ensimmäiset, mutta ei kai minun tarvitsisi tukehtua jännitykseen sen takia? Purin huultani maistaen veren suussani, kun suuntasin kohti maneesia verryttelyä varten. Perhoset leijailivat mahassani - tai pikemminkin siellä jylistivät norsut, jotka yrittivät puhkoa reittinsä ulos.

Matkalla kohtasin Mer'in, jonka luokka oli vasta minun jälkeeni, koska hän kilpaili Helppo A:ssa.
"Hei", tervehdin ja huomasin, kuinka pingottunut oma ääneni oli.
Poika kohotti kulmiaan. Hän oli tainnut huomata ääneni oudon vivahteen, ja kääntyi kantapäillään niin, että kulki samaan suuntaan kanssani.
"Hermostuttaako?" hän kysyi ääni tasaisen ilmeettömänä.
Vilkaisin minua rutkasti vanhempaa ratsastajaa kulmat kurtussa. Tulin hänen kanssaan yllättävän hyvin toimeen, sillä Mer oli todellisuudessa sangen etäinen ja vaikeasti lähestyttävä persoona. Ehkä hän oli kuitenkin jo lämmennyt minulle, koska olimme viettäneet aika paljon aikaa yhdessä, ihan vahingossakin. Mer'in jäätävän kuoren alla oli oikeasti ihan mukava henkilö, sen esiin tuleminen vaati vain hiukan suostuttelua - ja ennen kaikkea aikaa.
"Hermostuttaa ja jännittää niin paljon, että haluaisin vain vajota maan alle ja kadota", mutisin ja vilkaisin Nallea, joka selvästi aisti hermostuneisuuteni ja miltei tanssahteli vierelläni eteenpäin.
"Edelliset kouluradat olivat niin heikkoja, että tämäkin varmaan tulee olemaan... Mutta haluaisin niin paljon onnistua, enemmän kuin mitään muuta pitkään aikaan. Hermoni ovat kuitenkin niin riekaleina että unohdan radan ihan kohta ja varmaan kuolen, oikeasti", hölpötin ennen kuin Mer kerkesi sanoa mitään.
Hölpöttäminen ei ollut minulle tavallista - olin enemmän hiljainen, mutta ilmeisesti jännitys sai tämänkin aikaan.
"Hei, et sinä kuole, kaikki tulee menemään hyvin. Olet vain hukannut itseluottamuksesi", Mer sanoi vilkaisten minua.
Kohtasin hänen tummien silmiensä katseen vilkaistessani häntä samaan aikaan. Mer joutui katsomaan alas, minä ylös - poika oli ihan hemmetin pitkä, ainakin minuun verrattuna.
"Ai olen vai? Kappas kun en huomannutkaan", tuhahdin myrtyneenä.

Saavuimme juuri silloin maneesille, jossa verryttely oli määrä suorittaa. Minä tarkistin satulavyön ja säädin jalustimia, kun samalla Mer puhui. Hän oli yleensä sangen hiljainen samalla tavalla kuin minä, mutta tuntui ottaneen minun tsemppaamiseni henkilökohtaiseksi tehtäväkseen, joka täytyi saada suoritettua. Kun nousin Nallen selkään ja ohjasin sen uralle muiden ratsastajien joukkoon, hän käveli vieressäni vakuutellen, että kunhan vain keskittyisin omaan ratsastastukseen ja unohtaisin, että paikalla oli yleisöä katselemassa ja tuomareita arvioimassa, kaikki menisi hyvin. Hän pakotti minut kertaamaan koulurataa ääneen, jotta vakuutuin siitä, että muistin sen, antoi viime hetken vinkkejä ja ohjasi huomioni pois aikaisemmista huonoista kouluradoista. Hän teki kaiken sen yllättävän hyvin - en ollut olettanut, että pojan sisimmästä löytyisi niinkin helposti jokin tsemppaava vaihde. Mer kuitenkin onnistui, sillä kun hän joutui poistumaan kun vaihdoin käynnistä raviin, aivoni olivat lipuneet lähemmäs keskittynyttä ja tyyntä tilaa. Nalle oli ollut jännittynyt koko ajan, mutta kun minä onnistuin ainakin hetkellisesti rentoutumaan, myös poni allani rentoutui ja oli oikein kuuliainen. Kun jätin maneesin ja suuntasin pihan yli kohti kenttää, koska vuoroni oli juuri alkamaisillaan, Mer lähti seurakseni ja toivotti onnea, kun ravasin kentälle suoritustani varten. Suorittaessani alkutervehdystä näin sivusilmällä pojan asettuvan katsomoon. Päätin tarjota hänelle kahvit suoritukseni jälkeen, koska hän oli tsempannut minut rauhallisempaan mielentilaan.

Veronican päiväkirja

---

Ai miten niin olin taas kerran yllättänyt itseni repimästä kynsinauhoja sosiaalitiloissa? Kaapin tuijottaminen sai jälleen riittää. Sillä samalla sekunnilla kun ovi lennähti auki ja sisään saapui sinihiuksinen Minttu löin itse kaapin oven kiinni. Ja sitä seuraavalla sekunnilla tajusin, etten ollut kaapista ottanut kypärää mitä olin hakemassa.
“Heippa”, Minttu tervehti ja suuntasi virtaviivaisesti hakemaan hanasta vettä hiuksiin mätsäävään kahvikuppiin, minkä kyljessä komeili sarjakuvista tuttu Polle Poni. Minttu kohotti kulmiaan hanan suljettuaan.
“Oot menossa valmennukseen?”
“Joo, oon menossa joo”, vastasin Mintulle ja päästin täydet keuhkoni tyhjiksi. “Toivottavasti vaa menee paremmin, koska nää edelliset kisat ja valmennukset on ollut jotain ihan järkyttävää, oikeesti”.

Maxin tarhasta hakiessa saatoin todeta, etten osannut päätellä millaisella tuulella se oli. Selkeästi meno oli vähän rauhallisempaa mitä aikaisemmin osakilpailuissa kotitallilla Lehtovaarassa, mutta ei kuitenkaan liian hidas tai rauhallinen. Se sai epäröimään monesti lyhyellä kävelymatkalla talliin. Ei voinut kuin toivoa parasta ja pelätä pahinta. Usean vuoden aikana oli vain joutunut myöntämään, että pelkkä ajattelu ei useasti kantanut pitkälle.

Samassa valmennuksessa olivat myös Henkka ja Mer, jotka varustivat omat hevosensa yksityishevosten puolella. Yksi ulkopuolinen ratsukko oli myös osallistumassa valmennukseen. Hampaita kiristellen harjasin Maxia reippailla vedoilla pölyharjalla. Onneksi valmentajana oli harvinaisen tuttu Karoliina, hän osaisi auttaa tarpeen vaatiessa. Karo tiesi myös aikaisemman huonon menestyksen ratsastuksen saralla, sillä olin informoinut häntä tuohtuneesti useampaankin otteeseen. En osannut aina käsitellä pettymystä parhaalla mahdollisella tavalla. Max pärskähti ja havahdutti siihen, että olin jynssännyt puhdasta kaulaa lyhyen harjan alta turhan kauan aikaa. Just niin.
“Sori”, pahoittelin, Max ei piitannut, jatkoin harjaamista. Kaviot, jouhien selvitys, varusteet niskaan, omat saappaat jalkaan ja kypärä päähän. Kannukset mukana menossa, check. Hanskat toppaliivin taskussa, löytyy. Raippa…. tarviiko? Otetaan, check. Kurotin ohjat hevosen pään yli ja rapsutin ruunaa harjan rajasta.
“Sovitaanko että tänään sujuisi vähän paremmin? Oot kuulolla, et riehu, yritän pysyä selässä. Diili? Saat vaikka kaksi porkkanaa jos homma rullaa kunnolla…”, ehdottelin hevoselle mikä loi suuntaani merkitsevän katseen. Saatoin kuvitella sen, mutta mieleni ainakin rauhoittui hieman. Siellä vilisi ajatuksia siihen malliin, että pieni rauhoittuminen ei tehnyt pahaa.

Maneesissa otin itseäni niskasta kiinni, huikkasin maneesin katsomossa valmennusta seuranneen Mintun roikkumaan toiseen jalustimeen kun nousin Maxin selkään. Inari ja Zaida olivat ratsujensa kanssa kävelemässä loppukäyntejä. Heillä oli rullannut aika hyvin kilpailuissa. Zaida oli ainakin saanut Fossen kanssa yhden voiton, eikä Inarikaan ollut tainnut useampaa kertaa poistua kisapaikalta tyhjin käsin. Kiitin Minttua, annoin Maxille pohkeilla pyynnön lähteä etenemään käynnissä ja annoin ohjaa. Pidin kuitenkin varani, enkä antanut hevosen mennä ihan omaa vauhtiaan. Hieman itsesuojeluvaistoa.

Mer'in päiväkirja

#TieTähtiin2020 #Dino

Dino oli hyvin kuulolla Mer'in ratsastaessa sitä kunnolla tiiviisti satulassa istuen pohkeenväistöä. Tunnin aiheena oli siirtymiset. Kaikista ratsastuksen asioista juuri siirtymiset. Ne joissa Dinolla oli paljon korjattavaa puhumattakaan Mer'istä joka ei todellakaan osannut ratsastaa hengittäen, istuen satulassa ja rentona vieläpä hevosella joka tuntui olevan todella pieni verrattuna muihin pojan omistamiin hevosiin. " Seuraavana laukannosto käynnistä r-kirjaimen kohdalla." Dino nosti Laukan hieman ajoissa "Mer istu satulaan, hengitä ja rentoudu!" kuului Karon suusta noin puoli sekunninsadasosaa noston jälkeen. " Nostit liian ajoissa, muista odottaa r-kirjainta, Dino kyllä nostaa kun pyydät" nainen lisäsi. Mer istui satulaan kunnolla ja hidasti käyntiin. Seuraavalla ratsukolla tuli sama virhe, "istu satulaan!" kuului taas. Seuraavalla kierroksella laukka nousi noin 20cm kirjaimen jälkeen, ja taas kuului "istu satulaan ja hengitä!". Tässä onkin taas hiomista. Miten kaikki Karon valmennukset tuntuu menevän aina päin honkia?? Valmentaja on tosi hyvä, mutta silti...!
Kolmas kerta toden sanoo. "istu, hengitä... Noin! hyvä! Nyt se nosti hyvästä kohtaa ja muistit hengittää." Dino laukkaa eteen ja ylös, oikein hyvä nosto. Tehtävän vaihto. Nyt piti keskiympyrällä Saada hevosen laukan Tempo alemmas. Se tehtävä sujui hyvin noin seitsemän huomautuksen jälkeen. Ja voi kyllä, kaikki hengittämisestä. MER YRITÄ!! Valmennus oli todella hyvä, vaikka sinnikkään ratsastajan hermot olivat kovilla ja keuhkot vähintään hapenvajeessa. Kunhan nyt pysyy pystyssä ja maankamaralla kaikki on kunnossa. Hengittää voi myöhemminkin. Eieieieieiei ei voi. Loppuverkoissa Dino ravas letkeesti eteen alas, ja taipui kivasti. Loppukäynnit ja talliin. Tallissa Mer otti hevoselta varusteet pois ja harjaili sen puhtaaksi. Dino hikos jonkin verran, joten Mer huuhteli sen. Ruuna pääsi loimi päällä syömään karsinaan ja kuivattelemaan jolla välin Mer putsasi varusteet ja tarkasti kaikkien varusteiden kunnon. kaikki oli kunnossa, mutta satulasaippua lopussa. Eikai siinä, kello oli jo sen verran, ettei mikään kauppa joka myisi (ainakaan hyvää) satulasaippuaa olisi enää avoinna, joten kauppareissu siirtyi huomiseksi. Zaida ilmestyi karsinalle ja lupasi hoitaa Dinon tarhaan Mer'in vaihdettua sille kuivan loimen ja ulkoloimen. Hevonen oli jo kuiva, mutta piti sen saada syödä loppuun asti.

" ookei, Elisiis. Mer lähti äsken pois, ja Zaida jäi mun kanssa tähän karsinalle. Oon jo syöny, mutta kerjäilen siltä lisää herkkuja. Ei perkule oon proo! Sain siltä jo jotain hyvää herkkua joka ei ollu mikää perus. ai aiaiai nyt kutittaa!! Zaida helppii jooko??!... Just siitä ahhhhhh! Nonii!! Nyt mennään ulos eikö vaan?? tytöllä on vaikeuksia laittaa riimu mun päähän vaikka pidän sitä ihan tarpeeks alhaalla eli taivaissa. KASVA KÄÄPIÖ!!!!!! Kävelen ihan nätisti tarhaan ja jään kerjäilemään herkkuja Zaidan lähdön jälkeen. pakko se kai sitte on mennä ettimään omia herkkuja maasta.. "-Dino

Mer'in päiväkirja

@zaida / #TieTähtiin2020 #Dino



Dino käveli rauhassa pesariin ja seisoi siinä välittämättä Zaidan epätoivoisista yrityksistä saada Fossea pois heinäkasalta. Mer keskittyi ennemmin saamaan jokaisen Dinon karvan suoraksi jotta se olisi edustuskuntoinen vaikka Valmennus oli Lehtiksessä Zaidan kanssa. Karo oli valmentajana, jolloin ei voinut mennä suoraan tarhasta otetulla hevosella ja ratsastushousujen ja saappaiden tilalla collareilla ja lenkkareilla. Joskus piti (siis aina lähes) panostaa kunnon varusteisiin. Zaida sai viimein Fossen ulos karsinasta käytävälle. " Tulihan se lopulta" poika naurahti. Dino oli jo harjattu Mer'in toimesta ja varusteetkin olivat pesariin luona. Poika oli laittamassa ruunalle suojia kun Zaida meni ohi, ja eikös vaan Dino alkoi kerjätä tytöltä jonka tunnisti. Poika nauroi noustessaan ylös kun ruuna esitti parhaat koiranpentuilmeensä ja sai kun saikin porkkanaa.


Ratsastajat (joita oli huimat kaksi), joutuivat varustautumaan sadetakein sään ollessa epävakaa ja maneesin ollessa varattu. Zaidan keltainen sadetakki oli Dinolle pelottavampi kuin pahimman luokan muovipussi, ja niinhän hevonen tanssahteli poispäin ratsukosta koko aika. Merin musta (yllätys) takki ei ollut Dinosta pelottava, sillä se oli jo tuttu juttu. Tehtävänä oli verkata hevoset kunnolla (toinen yllätys), vaikka leskenlehdet houkuttelivat oli Dinon keskittyminen tehtävässä kunhan hevoset olivat vertyneet. Pieni tihkusade ja tuulinen sää olivat saaneet Dinon todellakin pörheäksi, eikä sillä ratsastamiseen tarvittu kuin kuun kulma merkuriukseen ja Venuksen väliin kilometreinä jaettuna neljään potenssiin kaksi, ja tämä luku piti vielä kertoa neljällä, jakaa seitsemällä ja laskea allekkain desimaaleina miinus luku jaettuna neljään. Siinä olikin laskemista, mutta eihän se nyt Mer'iltä onnistu, jolloin oli tyydyttävä vaihtoehtoon b) eli Auringon kulma Saturnukseen potenssiin kaksi kertaa neljä. " käyttäydy jooko?" Mer kuiskasi hevosen korvaan, joka olisi lähdössä samalla sekunnilla vaikka lentoon.
Laukassa ruuna oli mennyt ekat kymmenen sekuntia nätisti, mutta päättänyt olevansa todellinen hienohelma eikä ollut suostunut nostamaan laukkaa enää sen jälkeen. Mer antoi sille reippaat pohkeet ruunan yrittäessä hidastaa raviin ja laukka jatkui. Ympyrällä vasen pohje oli ollut liikaa kiinni, eikä se sopinut kummallekkaan ratsukon jäsenistä. Mer oli alkanut turhautua huomattavasti ruunan vittuuntuessa mudasta ja kahta kauheemmin ratsastajan turhautuneisuudesta. Karon vinkeillä oli Mer saanut pidettyä paketin hetken kasassa, mutta viime hetkillä oli poika hidastanut päättäväisesti käyntiin ja pysäyttänyt hevosen kentän laitaan. Karo kysyi oliko kaikki ok, Johon Mer vastasi on, hevonen ei tunnu nauttivan tästä yhtään eikä itsekkään, jolloin oli Karo sanonut että pidä hetken tauko, ja asettele sitä ympyrällä Zaidan mennessä ensin. Mer oli totellut ja saanut silkalla portugalilaisella määrätietoisuudella ruunan kulkemaan nätisti. Noiden vuoron tullessa oli Dino mennyt hyvin ja Mer nosti laukan. Dino laukkaa nätisti ja hyppää ihan hyvän hypyn. Toisella se empii vähän mutta pohkeilla se meni yli. Kolmas. ensin Dino kielsi, mutta uudella yrityksellä se meni yli. "hengitä, Rentoudu ja istu satulaan!" tuli Karon suusta turhankin monta kertaa. Loppua kohden riitti kun Karo katsahti poikaan, mutta ei Valmennus helppo ollut.

Mer'in päiväkirja

Maasto Dinon kanssa

#TieTähtiin2020 #Dino / @zaida

vastahan Hallavan osis oli?! Noh, heti perään uutta kaks ruusuketta matkassa. Dino on ollut treeneissä hyvä, edelleen toi koulurata on vaikee, mutta silti on yritettävä täysillä.


Mer on jo tallilla Dinon selässä, vaikkei kello ole edes kymmentä. Taas herättiin kukonlaulun aikaan eikä väsymystä tuntunut olevan ollenkaan. Hulppeiden neljän tunnin yöunien voimalla lähdettiin maastoon ilman satulaa (virhe? ehkä). Dino käveli reipasta käyntiä kohti laukkasuoraa. Mutkittelevaa tietä oli kävelty jo ainakin 10 min, eikä loppua meinannut näkyä. Mer’in loistoideasta johtuen poika pyysi ravia lähellä laukkasuoraa josta ruuna otti kierrokset ja tuo ampaisi laukkaan. Onneksi pitkän ratsastusuran johdosta Mer sai tasapainon pidettyä mutta oli siinä pitelemistä kun hevonen painaa tuhatta ja sataa eikä ohjilla tunnu olevan mitään vaikutusta. Ei siinä, uudelleen ei varmasti yritettäisi tippumis, seis ja selkään taktiikkaa. Onnekseen mer sai istuttua kiinni ja Dino hidasti herkkänä hevosena istunnalle. Loppumatka sujui hyvin muutaman ravipätkän (hallitun sellaisen) saattelemana. Dee tuli Nallella vastaan loppupäässä, ilmeisesti tyttö halusi jännitystä elämään että muistaisiko edes reittiä väärinpäin. Toisaalta eipä ollut kauheasti mahdollisuuksia eksyä (paitsi Docella ja sen uteliaalla luonteella joka vie niin metsään huonoimmasta kohdasta kuin uimaan vettä pelkäävän hevosen kanssa ihan vain kokeillakseen, pysyykö poika selässä. ). Tallilla ensimmäisenä kun poika tuli maastosta tuli vastaan Ririn koirat joiden rotua kirjoittaja ei muista kiitos kultakalanmuisti. Dino katsoi niitä kuin aaveita vaikka oli ennenkin ne nähnyt. ( tässä vaiheessa youtuben soittolistat soittaa biisiä vaarilla on saari jolloin kirjoittajalla on vaikeuksia keskittyä. Samoin koneesta meinaa loppua akku jolloin kirjoitus jää lyhyeen. ) Riri juoksee samassa tallista ja näyttää aika järkyttyneeltä syystä x, jolloin Dino päättää ottaa todellisen lopputilin eikä ole liikahtamassakaan punapään suuntaan. Mer laskeutuu selästä ja taluttaa viulunkieltäkin kireämmän hevosen talliin jossa ottaa suitset pois ja harjaa hevosen. Se saa loimen päälleen ja joutilaana oleva Zaida ottaa tehtäväkseen hemmotella ruunan piloille. Tyttö lupautuu viedä hevosen tarhaan ja Mer lähtee kiittäen viemään suitset, harjat ja suojat paikalleen. Mer’in lähtiessä kotiin ei ruunaa näy vieläkään tarhassa, mutta samassa Zaida ja Dino ilmaantuvat ulos ja hevonen pääsee tarhaan saaden herkkuja.

Deeannin päiväkirja

24.4.2020
#Nalle #TieTähtiin2020

Keskittynyttä valmentautumista

Vilkaisin ulos maneesin ikkunoista. Ulkona paistoi aurinko, mutta sen luoma kuva hyvästä säästä oli pelkkä illuusio. Tiesin sen, koska pyöräillessäni tallille vastatuuli oli yrittänyt kiskoa minut pois tieltä. Pyyhkäisin hiuksia pois kasvoiltani ja kokosin ohjat paremmin käsiini samalla kun käänsin katseeni taas oikeaan suuntaan. Itsenäinen verryttely oli juuri päättynyt, ja valmennus oli alkamaisillaan. Olin vihdoin ilmoittautunut kouluvalmennukseen, joka pidettiin meillä kotona, Lahtovaarassa - eipähän ollut isälläkään mitään sanomista siitä, että ramppasin ympäri maata kiertämässä kaikenmaailman kissanristiäisiä. Olin kaivannut kouluvalmennusta enemmän kuin mitään muuta viime aikoina. Surkeat suoritukset aikaisemmissa osakilpailuissa olivat leijuneet pääni päällä kuin mustat pilvet, ja halusin kovasti parantaa seuraavaan kisaan. Toisaalta motivaationi ei ollut ihan haluni mukainen, koska välillä minun teki mieli vain heittää hanskat tiskiin.

Palautin ajatukseni maan pinnalle samaan aikaan, kun valmennusta pitävä Karo alkoi ohjeistaa ensimmäistä tehtävää. Tänään oli tarkoituksensa treenata ympyrätyöskentelyä, joka sopi minulle kyllä aivan mainiosti. Minä ja Nalle kaipasimme niissä treeniä, mutta niin me taisimme kaivata treeniä ihan kaikissa asioissa. Minun pitäisi myös saada tsempattua mielentilani oikeaan kuntoon, koska sen kanssa tuntui välillä olevan eniten ongelmia. Hermoilin, keskityin vääriin asioihin ja säädin jotakin turhaa, jolloin kisasuoritukset painuivat päin prinkkalaa. Olinhan minä enemmän esteratsastaja, sen olin huomannut, mutta en antaisi koulupuolen unohtua tällä tavoin.
Kannustin Nallen ensimmäisen tehtävän pariin käynnissä ja vilkaisin samalla muita tilassa olevia ratsukoita. Tällä kertaa porukan puolesta ei tarvinnut hermoilla, kukaan outo, tuntematon tai ulkopuolinen ei osallistunut helppo been valmennukseen, joten ylimääräisiä silmiä ei ollut. Inari, Zaida ja Tessa olivat kaikki tuttuja. Keskityin taivuttamaan Nallen kauniisti ympyrälle, ja vaikka minusta tuntui, että ympyrä oli ympyrä ja kaikki oli kunnossa, sain Karolta saman tien kommenttia käsieni asennosta.

Valmennuksen aikana Karo ei todellakaan antanut mahdollisuutta ajatuksilleni seilata muihin asioihin. Hänen napakat otteensa pitivät minut keskittyneenä, ja yritin imeä jokaisen rakentavan kommentin itseeni kuin pesusieni, jotta muistaisin asiat myöhemminkin. Olin niin keskittynyt, että kun valmennus lopulta oli ohitse, minusta tuntui että olisin herännyt jostain unesta. Olin onnistunut pitämään myös Nallen hyvin keskittyneenä, se ansaitsisi jotakin palkinnoksi tämän jälkeen. Karokin oli kehaissut hyvää keskittymistämme, vaikka hän oli myös saanut korjailla virheitämme tämän tästä. No, kommentteja tänne olinkin tullut hakemaan, oli pakko oppia, mikä oli pielessä, jotta voisi korjata asian ja onnistua paremmin. Taputtelin Nallen kaulaa samalla, kun otimme loppukäynnit. Ympyrät tuntuivat pyörivän mielessäni vielä sittenkin, kun olin hoitamassa Nallea ja palauttanut sen tarhaansa. Pitäisi itsekin joutua kotiin, rentoutua ja tehdä jotakin kivaa. Välillä olisi hyvä saada mieli pois ratsastuksesta ja tulevista koitoksista.

Deeannin päiväkirja

19.4.2020
#Nalle #TieTähtiin2020

Pahan olon mörkö

Tuijotin mitään näkemättä eteeni, nojaten leukaa käsiini ja käsiä polviini. Istuin taukohuoneessa kaappini edustalla. Ympärilläni seuraavaan koululuokkaan valmistautuvat ihmiset etsivät hansikkaitaan, oikoivat kisatakkiensa helmoja ja kiristivät nutturoitaan. Minä en kuitenkaan huomioinut hyörinää mitenkään, ja kun ihmiset vähitellen vähenivät paetessaan kiireisenä hevostensa luo, jäin taukohuoneeseen hetkeksi jopa täysin yksin, mikä oli harvinaista, erityisesti tällaisena päivänä. En kuitenkaan vieläkään havahtunut horroksestani, vaan tuijotin lattiaa muutaman metrin säteellä itsestäni. Käytävältä ulkopuolelta kantautui kavioiden kopinaa ja yksi äkämystynyt hirnahdus jonkun hevosen suusta, mutta sitten lankesi hetkeksi hiljaisuus, joka soi korvissani. Se sai minut havahtumaan, ainakin hikan. Kohottauduin parempaan asentoon, ja vieläkin hiukan hajamielisenä ja unenomaisissa tunnelmissa vedin kisatakin yltäni, laitoin sen kaappiin ja riisuin saappaani. Työnsin nekin kaappiin odottamaan esteluokan alkua ja vedin niiden sijaan jalkaani kuluneet ratsastuskengät. Pyyhkäisin nutturastani irronneen kiharan korvan taakse ja nousin haparoiden seisomaan. Vilkaisin peilikuvaani puhelimen näytöltä - minun pitäisi ryhdistäytyä.

Syy erittäin matalalla leijailevaan mielentilaani oli äskeinen koulurata, jonka olin suorittanut Nallen kanssa. Olimme olleet vuorossa miltei viimeisinä, ja hetki sitten, juuri ennen kuin olin saapunut taukohuoneeseen, oli pidetty luokan palkintojenjako. Inari ja Zaida olivat molemmat napanneet sijoitukset, enkä tiennyt missä iloisen oloiset tytöt olivat tällä hetkellä. Olin toki iloinen kaksikon puolesta, mutta koska oma suoritukseni oli ollut jotakin aivan muuta, tyytymättömyys ja turhautuminen peittivät ilon heittämällä alleen.
Minä ja Nalle olimme sijoittuneet kolmanneksi viimeisiksi. Tavoitteeni oli ollut suoriutua paremmin kuin Hallavan osakilpailussa - ja jos oltiin tarkkoja, olinhan minä suoriutunut paremmin. Nousu toiseksi viimeisistä kolmanneksi viimeisiksi oli todellinen voitto, eikö? Juhlimisen arvoinen. Olin harjoitellut kouluratsastusta kovasti ensimmäisen osakilpailun jälkeen, mutta se, että suoriuduimme taas radalla heikosti, sai itsevarmuuteni kouluratsastuksen suhteen putoamaan aikaisempaakin matalammalle. Tuntui, etten jaksaisi enää edes yrittää ensi osakilpailua varten.

Taukohuoneen ovi avautui ja sisään saapui ratsastajia useampikin. Tervehdin tuttuja vaimeasti ja poistuin samalla ovenavauksella ulos. Suuntasin ulos tallista, mutta sen sijaan, että olisin jatkanut matkaa maneesille katsomaan seuraavaa luokkaa tai hakemaan ruokaa kanttiinista, suuntasin poispäin, tallialueen laitamille. Halusin tuulettaa mieltäni ja ajatuksiani rauhassa, ilman uteliaita katseita. Vapautin hajamielisesti hiukseni nutturalta, jolla ne olivat olleet koululuokan ajan, ja ravistelin hiukset normaaliin asentoon - jolloin tuttuun tapaan muutama itsepäinen kihara valahti otsalle. Potkiskelin kiviä kengänkärjelläni ja yritin keskittää ajatukseni kaikkeen muuhun, kuin epäonnistuneeseen koulurataan. Olin keskittynyt tutkimaan kauempana vilahtelevaa oravaa, kun puhelimeni soi.
"Niin?" nostin puhelimen korvalleni nähtyäni näytöllä isoveljeni Kristianin nimen.
"Minne sinä katosit? Isä ja minä etsimme sinua kaikkialta?"
Perheenjäseneni olivat - yllättävä kyllä - vaivautuneet paikalle katsomaan kilpailuja. Olin kokonaan unohtanut, että heidätkin olisi voinut tavata tässä välissä. Olin vain hoitanut Nallen ja pyörinyt sen jälkeen pahassa olossani yrittäen paeta kaikkia sosiaalisia kontakteja.
"Piti saada vähän raitista ilmaa", totesin puhelimeen.
"Ihan kuin löytäisit sitä jostakin tallilta. Tukehdun hevosenhajuun", isoveljen ääni kuului takaisin.
Naurahdin hiljaa ja avasin sitten suuni: "Tulen takaisin ihan kohta, nähdäänkö Tunturikonissa? Lounas voisi tehdä hyvää", ehdotin.
"Oookei", Kristian myöntyi ja sulki puhelun.

Hetken kuluttua löysin itseni kanttiinista, jossa olimme ostaneet hengettärenä toimivalta Inarilta ruokaa ja asettuneet yhden pöydän ääreen. Sekä isä että Kristian yrittivät piristää minua käyttäytymällä tavallistakin typerämmin. He eivät oikein sopeutuneet hevosmaailman keskelle, mutta mitäpä se haittasi. Lopulta perheenjäseneni saivatkin houkuteltua hymyn kasvoilleni. Ehkäpä se kisarata ei ollut niin paha asia, ei aina voinut onnistua. Sain sysättyä pahan olon mörköni siis hetkeksi piiloon, ja myöhemmin hyvin onnistuva esterata, keltainen ruusuke ja tallikavereideni seura saivat mörön pysymään piilossaan vielä pidempään. Asenteeni epäonnistunutta koulurataa kohtaan oli siis lopulta ennemminkin kriittinen kuin järkyttyneen tyytymätön. Tiesin, että saisin taistella löytääkseni kouluratsastusmotivaationi, koska sekin oli piiloutunut pahan olon kanssa jonnekin, mutta toivottavasti se tulisi vielä esiin - ja ihan yksin, ilman mörkötoveriaan.