15 osumaa on löytynyt haulle 0

Henkan päiväkirja

“Lähen Inarin kanssa maastoilemaan muutamaks tunniks, joten mua ei kannata kaipailla”, selostin lähinnä itselleni keräillessäni tallikamoja ja heppanameja reppuuni.
“Hihii, meeksä jonkun tytön kanssa ulos?” Lili naljaili huoneeni ovensuusta vihertävän harmaat silmät loistaen. Ilmeisesti Lilillä oli tänään vähän rasittava päivä.
“Inari on mun luokka- sekä tallikaveri. Tallilla kun ei juurikaan muita poikia ole, niin joudun tai pääsen, miten sen nyt ottaa, Inarin kanssa. Mennään maastoon, koska sattumoisin omistan hevosen, kuten hyvin tiedät, joka pitää liikuttaa, enkä ulos sanan siinä merkityksessä mitä tarkotat”, kerroin tylsistyneenä. Tosin mietin tiesikö tyttö tosissaan minua paremmin Inarista. Lili vain virnisti hampaat vilkkuen ja hiippaili sitten takaisin omaan huoneeseensa. Luultavasti tekemään jotain tärkeitä kymmenenvuotiaan juttuja. Nappasin sinisen hupparini sängynpäädystä ja kiskoin sitä niskaani huidellessani ulos huoneeni oviaukosta. Vedin lenkkarit jalkaan ja otin pyöräilykypärän hyllyltä. “Heippa, lähen nyt tallille!” huusin omakotitalon läpi ja sanoin heipat myös Sirulle, joka pyöri jaloissani. Kävelin pihalle ja irrotin pyöräni telineestä.

Laskettelin pyörällä tallimäkeä alas heinäkuun auringon polttaessa huppariin verhottua selkääni. Poikkeuksellisesti näilläkin leveysasteilla oli lämpötila lähellä hellettä ja ilmakin oli loistava. Kolariin oli ensi viikolle luvattu melkein kymmentä astetta vähemmän, joten nyt pitäisi nauttia ihan huolella. Huppari hiosti ja päälläni olevat harmaat verkkarit liimautuivat ihoon kiinni pyöräillessäni eteenpäin. Talli näkyi jo, ja enää yksi mutka niin olin pihalla.  Jätin vihreän maastopyöräni tallin seinää vasten ja lukitessani sitä Inari ilmestyi taakseni.
“Tervehdys Henkka! Mitäs jos mentäis ilman satulaa? Siis sinne maastoon. Eikö me tää päivä oltukin sovittu?” tyttö kysyi iloisesti höpöttäen. Vaikka Inarin ruskeat hiukset olivatkin viime aikoina tiuhaan tahtiin vilahdelleetkin mielessäni, hämmennyin silti aina nähdessäni hänet. Ruskeat silmät tapittivat minua odottaen vastausta.
“Joo, mm, mennään vaan. Sitten ei ainakaan tarvi vaihtaa inhottavia ratsastushousuja jalkaan. Ja joo, kyllä me tää päivä taidettiin sopia”, nauroin hieman hämmentyneenä ja hieraisin niskaani.

Löntystimme Inarin kanssa sisään viileään tallirakennukseen jutellen lähinnä lähestyvästä lukion kakkosen alusta. Inari halusi moikata Matteakin ennen maastoa, joten kävin hakemassa suitset ja harjapakin karsinan eteen ja lähdimme hakemaan ratsujamme riimut kourassa. “Mä en kestä, kun toi Muta on niin hieno”, Inari hymyili, kun ruuna ravasi korkein askelein luoksemme. Hymähdin tytölle ja otin vastaan ruunan tervetulohörinät.
“Terve poju. Mitäs kuuluu?” sössötin hevoselle pujottaessani sille riimua päähän. Se hörisi uudestaan ja annoin sille jonkun taskussa nahistuneen porkkanan palan tai kaksi. Tunsin veren kohisevan poskissani, kun huomasin Inarin virnistelemässä ruunan oikealla puolella. Vähin sanoin siirryimme hakemaan Danaa toisesta tarhasta ja sen kautta takaisin talliin.
“10 minuuttia, sit nähään pihalla”, Inari painotti ja meni menojaan pääoven vieressä sijaitsevalle Danan karsinalle. Talutin ruunani karsinaansa ja otin sinisen riimun pois.
“Nyt vedetään vaan nopee harjaus, koska kohta oot kuitenki taas ihan hiessä ja pölyssä”, mumisin Matelle, joka vain lotkautti korvaansa minua päin.  

“Kerro mulle miten ihmeessä sä pystyit könyämään ittes vajaa 150 senttisen ponin selkään?” kysyin, kun Inari odotti jo meidän saapuessa pihalle Danan selässä.
“En pääsekkään. Siksi fuskasin ja käytin hoitopuomia apuna”, tyttö nauroi.
“Hah, niimpä tietenkin”, vastasin pyöräyttäen silmiäni. Kävelin itsekin puomin luokse ja ohjasin Maten sen viereen.
“Älä kuvittelekaan liikkuvasi siitä”, manasin ruunaa, joka vain heilautti päätään hätistellessään kärpäsiä. Kiipesin ähkien puomin päälle ja siitä, joten kuten könysin ruunan selkään. Miten Inari oli päässyt edes ylipäätään selkään asti?
“Jaa sitten lähdetään! Ai moi Riri”, Inari huikkasi hoitoponinsa takaa ilmestyvälle punatukkaiselle naiselle.
“Moi Inari. Hei Henkka. Melkosen hyvä sää maastoilulle, jos sinne aiotte?” Riri kysyi ja hymyili. Jo pelkästään tallinomistajan mukava ulkomuoto sai olon tervetulleeksi.
“Jep, sinnehän me”, Inari vastasi aidon kestohymyn loistaessa kasvoillaan.
“Onnea matkaan. Toivottavasti saadaan kakkua, kun tuutte”, nainen vitsaili nauraen ja lähti työntämään hevosen lannan täyttämiä kottareita kohti lantalaa. Me käänsimme ratsumme kohti järvelle johtavaa metsätietä ja patistimme ne käyntiin. Inari ja Dana ottivat johdon, jotteivat he jäisi paljoa jälkeen pitkäjalkaisesta oldenburgista.

“Mitäs sulla on repussas?” kysyin Inarilta huomatessani lehtikuvioisen bägin roikkumassa tytön muuten pinkkiin T-paitaan verhoutuneessa selässä.
“Hahaa, arvasin, että kysyisit”, Inari virnisti ja kääntyi puoliksi minuun päin,
“Karkkia, juomapullo, puhelin, ensiapu mikä lie pakkaus, jonka äiti pakotti ottamaan mukaan ja hepoille nameja a.k.a. omenoita.  Jos vaikka joku päättäis karata”, tyttö nauroi.
“Jaa-a”, sanoin muka mietteliäästi, “ihan hyödyllistä ehkä.” Jatkoimme matkaa hetken hiljaisuudessa, jonka rikkoi ensimmäisenä Inari kysyessään ravia. Vastasin myöntävästi ja siirsin Maten kevyesti reippaampaan askellajiin. Maastossa se oli usein aika virtaisa ja jouduinkin välillä vähän hidastelemaan ja ottamaan kaulaan kiedotusta riimunnarusta tukea, jotta pysyisin selässä eikä mentäisi Inarista ja Danasta ohi.  

Kello läheni kahta, kun saavuimme Lehtovaaran alueen ainoan järven rantaan.
“Kukas haluaa uimaan?” kysyin virnistäen. Matte pärskähti ja oli jo ihan valmis syöksymään veteen. Pitäisi varmaan ottaa paita pois, jos ruuna pääsisi veteen. Se kun kasteli kaikki ja kaiken, enkä halunnut olla ihan läpimärässä puserossa.
“Minä ainakin!” Inari hihkui ja liukui alas Danan selästä. Tyttö otti reppunsa pois selästään ja pienen harkinta hetken päästä myös t-paitansa. Kengät ja sukat lensivät kaaressa nuotiopaikan penkeille ja sitten Inari olikin takaisin vuoniksensa selässä.
“Meinaaksä mennä ratsastushousut jalassa uimaan?” kysyin hämmentyneenä. Jo valmiiksi inhottavalta tuntuvat ratsastushousut tuntuisivat märkänä varmaan painajaiselta.
“Missä housuissa mä sitten menisin, jos en näissä? Sitä paitsi nää on urheilutrikoot eikä ridahousut”, Inari sanoi ja virnisti ilkikurisesti. Punastuin pisamat helottaen omalle tyhmyydelleni ja peittääkseni nolostumiseni mutisin, “Kuka hullu lähtee liukkaissa trikoissa ilman satulaa maastoon?” Revin itsekin lenkkarini sukkineen pois jaloista ilman poistumista Maten selästä. Ruuna oli niin korkea, etten jaksanut vielä laskeutua sieltä pois. Enää huppari ja t-paita ja Muta kahlasi pärskien veteen.

“Onks sun hevoses rikki, vai miks se räiskyttää tauotta vettä?” Inari kysyi ja nauroi katketakseen. Dana lähinnä tölläsi Maten kummallista käytöstä. Mitä nyt välillä sekin vähän kauhaisi vettä.
'“Noup, se on vaan vähän sekopäinen, kun se pääsee veteen”, nauroin mukana. Oli ollut ihan fiksu päätös ottaa ylimääräiset kamat pois päältä, sillä Matte oli taas räiskytellyt vettä vähintään puolen neliökilometrin alueelle.
“Nonnis Matte. Nyt me uidaan”, sanoin ja patistin hevosta syvemmälle veteen. Oldenburg totteli mielellään ja pian kaviot irtosivatkin jo pohjasta. Oli lehtisläisten onni, että lähin järvi oli kuin suunniteltu hevosten uitolle. Pohja oli hyvää hiekkaa ja syveni tasaisesti. Löysäsin ruunalle pidempää ohjaa ja annoin sen uida sen verran kuin halusi, ennen kuin kääntyi takaisin rantaa päin. Päästin ohjat kokonaan irti ja laskeuduin selälleni hevosen selkään. Märkä karva tuntui oudolta paljasta selkää vasten, mutta muuten olo oli oikein mukava. Suljin silmäni ja nautin lämpimästä auringosta. Kypärä hiosti varmaan karmeaa rajaa otsaan, mutten oikeastaan välittänyt. Annoin Maten kurluttaa makeaa järvivettä niin paljon, kun sielu sietää. Vaistosin katseen ihollani ennen kuin kuulin Inarin nauravan äänen,
“Henri hyvä. Paljon sä nukuit viime yönä? Ettet vaan nukahda siihen.” Hymyilin, mutten vastannut. Nousin hetken päästä varovasti ylös ja varjostin kädellä silmiäni.
“Oisko nyt karkkien aika?”

Vedestä päästyämme kiinnitimme hevosten kauloille sidotuilla riimunnaruilla molemmat puuhun ja otimme ohjat irti, etteivät kumpikaan sotkeutuisi niihin. Hallakko tamma jäi nuokkumaan puoliunessa pienen koivun varjoon, kun taas ruunikko mupelsi samaisen puun lehtiä. Löntystin pienellä rannalla olevalle nuotiopaikalle ja älysin samalla, että minulla oli edelleen ratsastuskypärä päässä.
“Ai kauhee mulla on nälkä. Ois pitäny ottaa jotain kunnon eväitä mukaan”, vaikersin, kun muistin, että meillä oli mukana vain karkkia ja nahistuneita omenoita.
“No jos vedetään sitte tyhjää energiaa karkeista. Ja mä luulen, ettei ne kaikki omenat oo ihan kuolleita, joten voit varmaan jonkun kaivaa sieltäkin”, Inari hymyili ja ojensi reppuaan. Otin kolmesta omenasta parhaimman näköisen ja haukkasin siitä palan. Kun kysyin halusiko Inari omenan, hän vain sanoi, että oli syönyt kotona juuri ennen tallille lähtöä. Olisi varmaan itsekin kannattanut.  

“Onks karkit jo laskenu sen verran, että pystyy laukkaamaan?” Inari virnuili pitkän suoran pätkän avautuessa edessämme.
“Mitä luulet?” kysyin haastavasti kulmiani kohottaen ja siirryin ravin kautta pehmeään laukkaan. “Toi oli varaslähtö!” Inari huudahti ja Dana ampaisi laukkaan. Matte ei tietenkään pannut pahakseen pientä kilpailua, niin kuin en minäkään ja se vastasi samalla mitalla kiristämällä tahtia. Kymmenen senttiä pienemmän vuonohevosen hyväksi oli kyllä pakko sanoa, että se pysyi melko hyvin vauhdissa mukana, vaikkei oldenburg nyt mennytkään ihan lujinta laukkaansa. Nelistimme hyvän matkaa eteenpäin tuulen viistäessä kasvojamme, ja vihdoin hevosten hidastaessa kaikki neljä puuskuttivat. Auringon lämmöllä taisi olla jotain arpaa siihen.
“Laukkaaminen on parasta”, Inari totesi painottaen viimeistä sanaa. En voinut olla eri mieltä ja virnistin vain vastaukseksi. Saavuimme pienelle metsä polun pätkälle, kun viereisestä pusikosta kuului kovaa kahinaa. Matte sekä Dana jähmettyivät korvat hörössä tuijottamaan samaista varvikkoa ja yhtäkkiä sieltä syöksähti iso koirasmetso.

Dana säikähti puskasta syöksyvää lintua ja kääntyi äkisti 180 astetta väärään suuntaan. Metso häipyi jonnekin yhtä nopeasti kuin ilmestyikin ja Inari, joka oli kääntänyt itsensä minuun päin, joka ratsasti takana, kiepsahti kuperkeikalla alas Danan selästä. Kuului vaimeaa kiroilua ja kops ääni. Tamma näytti hämmentyneeltä, kun paino oli yhtäkkiä kadonnut sen päältä. Matte ei minun onnekseni ollut säikähtänyt Danan lailla. Tiputtauduin itsekin selästä ja nappasin Danan ohjista kiinni. Onneksi kumpikaan hevosista ei ollut karkailevaa sorttia ja tulivat hyvin toimeen.
“Ooksä viel ihan hengissä?” kysyin epävarmana.
“Joo, enköhän mä oo. Olin näköjään unohtanu laittaa kypärän remmin kiinni ja se pyörähti pois päästä ja osu tohon kiveen. Onneks se tosin suojas pahimmalta osumalta”, Inari sanoi hieman tokkuraisen näköisenä. Tytön kyynärpäästä ja toisesta kämmenestä valui hieman verta, mutta päällisin puolin hän näytti olevan kunnossa.  

“Ooksä varma, ettet saanu aivotärähdystä tai mitään muutakaan?” varmistin vielä uudestaan.
“Joo oon kunnossa”, tyttö sanoi ja yritti nousta ylös.
“Odota, odota, mä autan”, mutisin ja sidoin molemmat hevoset hätäisesti viereiseen koivuun. Matte tarkasteli tilannetta vielä hetken korvat höröllään Danan taas ryhtyessä heti imuroimaan heiniä reheviltä mättäiltä. Inari ojensi kätensä, jotta voisin nostaa hänet pystyyn. Vedin kevyesti tytön seisomaan ja löysin itseni hieman liian läheltä Inaria. Ups, mites tässä nyt näin kävi?
“Sun pitäis varmaan juoda jotain, ettei sua ala pyörryttämään”, sanoin käheästi. Kun Inarin silmät olivat edelleen kiinnittyneet kasvoihini, pyyhkäisin epävarmasti letistä karanneen hiussuortuvan tytön korvan taakse. Se taisi riittää Inarille, sillä hän kietoi varovasti kätensä niskani taakse ja painoi huulensa huulilleni. Suljin vaistomaisesti silmäni ja vedin tyttöä lähemmäs itseäni. Tästä hetkestä olin tavallaan haaveillut viikkoja, mutten siltikään osannut odottaa sitä ollenkaan. Eikä se sinänsä mikään hohdokas hetki ollutkaan. Molemmat olivat yltä päältä hiestä tai järven vedestä märkiä, toisella oli ratsastuskypärä päässään ja takana odotti kaksi hevosta syömässä heinää maasta. Irtautuessamme toisistamme ainoa mitä sain suustani, oli, “Ooksä ihan sata varma, ettet saanu aivotärähdystä?” Inaria vain nauratti.

Jankattuani vielä Inarilta oliko hän varmasti kunnossa, punttasin tytön Danan selkään ja kipusin itsekin viereisen kannon päältä oman ruunani selkään. Jatkoimme kiusallisen hiljaisuuden vallitessa vähän aikaa tallille päin, kunnes molemmat aloittivat samaan aikaan keskustelun tutusta ja turvallisesta lukiosta. Vähitellen molemmat vähän rentoutuivat ja keskustelu tuntui normaalimmalta, vaikka tapahtunut pyörikin edelleen päässäni. Merkitsikö se mitään vai oliko Inari tosiaan vain tärähtänyt? Saapuessamme tallin pihaan, liu’uimme molemmat alas ratsujemme selästä ja talutimme hevoset sisään rakennukseen. Sanoimme epäviralliset heipat ja katosimme molemmat omille puolillemme tallia. Vedin Matelta suitset päästä ja rupesin harjaamaan ruunaa kumisualla. Uiton jälkeen se ei enää onneksi ollut hionnut juurikaan, joten pesaria ei juuri tarvittu.

Hiippailin Danan karsinalle saatuani Maten hoidettua ja takaisin tarhaansa. Kurkkasin tamman karsinaan vain huomatakseni, ettei Inaria tai Danaa näkynyt.
“Meitäkö etsit?” kuului ruskeatukkaisen ääni pesarista.
“Ai sielläkö te oottekkin”, vastasin hymyillen ja kävelin pesariin. Vuonohevonen oli riimunnaruilla molemmilta puolilta kiinni ja leputti toista takajalkaansa, kun Inari valutteli sen selkään vettä. “Meinasin vaan tulla sanomaan, että äiti käski tulla syömään. Joten moikka, mun pitäis varmaa lähtee”, sanoin, mutta jäin silti kiusallisesti seisomaan paikoilleni. Ojensin käteni Danaa kohti rapsuttaakseni sitä korvan takaa ja auoin jo suutani kysyäkseni aikaisemmasta, kun Inari nappasi kädestäni kiinni, antoi minulle nopean suukon poskelle ja sanoi, “Mennään jossain vaiheessa uudestaankin maastoilemaan. Mulla oli ainakin hauskaa.” Hymyilin tyhmänä ja nyökkäsin. Inari vilkuili nopeasti ympärilleen ja virnisti kuin salaliittolainen. Tallilla kun tuntui seinilläkin olevan korvat.

Kotimatkan taitoin pyörällä hymyn yltäessä edelleen korvasta korvaan. Kävellessäni kotiovesta sisään päästin suomenlapinkoiramme pihalle juoksemaan ja vedin kenkiä pois jalasta. Säpsähdin, kun siskoni syöksyi yhtäkkiä eteiseen.
“Hahaa, mä tiesin!” Lili kiljui ja juoksi pihalle Sirun kanssa vilkaistua kerran naamallani olevaa ilmettä.

Henkan päiväkirja

Matte heilutteli päätään tympääntyneenä. Viime päivien maastoilut olivat jääneet vähän vähemmälle Tie Tähtiin kisoihin valmentautumisen ja treenamisen takia, ja hävetti myöntää, mutten tainnut olla hirveästi kuunnellut Maten mielipiteitä kentällä tai maneesissa tuuppaamisesta. Ruuna kaipasi vähintään sen kaksi kertaa viikossa maastolenkin, eikä se ollut toteutunut kuin kerran edellisen viikon aikana.
“Joo joo Muta. Mennään mennään”, mumisin kiristäessäni satulavyötä. Ruuna oli edelleen kiinni riimustaan, mutta niin pitkälle eteenpäin venyneenä kuin mahdollista. Riimu pääsi kaulalle roikkumaan, ja hackamoret löysivät tiensä päähän. Kulman takaa kuului yhtäkkiä hirveä kolahdus ja kiroamista. Uskaltauduin Matte kintereilläni katsastamaan mikä on ongelmana, ja kuinkas ollakaan, Donna seisoi iloisesti korvat höröllä pesarissa. Takana oli kolahduksen aiheuttanut ämpäri, joka oli ilmeisesti tuotu liian lähelle herkkä hipiäisen neidin takajalkaa. Edna oli juuri heittämässä satulaa tamman selkään.
“Ootteko maastoon menossa?” tyttö kysyi, ja kiristi vyötä. Donnan hampaat naksahtivat ilmassa, kun vastasin,
“Joo. Matte kaipaa viikottaista reissuaan.”
“Päästäänkö mukaan? En viittis ekalla kerralla lähtee ihan yksin. Ja Ririn mukaan kannattais tän neidin kanssa olla mielellään kaveri mukana”, Edna kysyi. Olin oikeastaan ajatellut yksinolon aivojen tyhjäystä, mutta ei seurassa mitään pahaakaan olisi. Vastasin siis myöntävästi ja talutin Maten pihalle. Parka oli seissyt ihan häntä koipien välissä Donnan edessä.
“Nössö mikä nössö.”

“Kuka on nössö? Kuulin tutun äänen selkäni takaa. Hitto vieköön, opettelisin puhumaan joskus hiljaa.
“Matte on nössö”, vastasin naama peruslukemilla. Inaria selvästi huvitti, kun hän kiristi Danan satulavyötä.
“Tuutteko maastoon?” kysymys lipsahti suustani. Mihin meni se ‘nautin yksinolostani’ juttu?
“Joo, eiköhän me voitais”, tyttö vastasi hymyillen. Tallin käytävältä kuului kopinaa, ja Edna ja Donna ilmeistyivät pihalle.
“Mennäänkö?” platinablondi kysyi hypätessään selkään. Inarin kasvoilla käväisi omituinen ilme, noustessani selkään.
“Mennään vaan,” vastasin hieman viiveellä, ja pian mukavasti jutusteleva joukkio lähti maastopolkua tallin takaa.

“Mites TT?” kysyin tytöiltä. Maastopolku vietti lievästi alaspäin ja kaarsi sitten oikealle. Olimme ottaneet jo ensimmäiset ravit, ja Matte tiesi, että pian saisi jo laukata.
“Mites ne. Oltiin kolmansia koulussa, ja esteillä toisia”, Inari vastasi neutraalisti, mutta kuulin silti hymynpoikasen hänen äänessään.
“Hah, oispa meilläki noin hyvä tuuri. Kahestoista sija, ja kaks huonompi mitä edellisessä osiksessa”, naurahdin, tosin hieman katkerasti. Ärsyttihän se, että treenit meni hukkaan, eikä tuloksia tule. En kyllä syyttänyt Mattea, se oli molemmilla kerroilla yrittänyt parhaansa, kuskinsa mokailusta huolimatta.
“Mistä tuurista sä nyt puhut? Ihan kuule taidolla vedetään”, Inari heitti virnistäen, “Okei vitsi vitsi. Emmä arvannu, et me oikeesti sijotuttais taas. Varsinkaan näin hyvin, ja kyllä tekin sieltä mutakuopastanne nousette.” Naurahdin. Mutakuopasta hyvinkin.
“No mitäs Edna?” Inari kysyi toiselta. Donna oli ollut ihmeen rauhallinen, mitä nyt säpsynyt vähän jotain kuusenoksaa.
“Eipä ihmeempiä. En osallistunut Tie Tähtiin, joten ollaan vaan tutustuttu nyt Donnan kanssa”, Edna vastasi. Hymähdin vastaukseksi. Mitä sihen edes kuuluisi vastata?
“Otetaanko pätkä laukkaa?” kysyin virnistäen. Mattea alkoi olla rasittava hidastella, eikä tytöt sanoneet mitään reipasta laukkaa vastaan.

Vaikka huhtikuussa olikin jo lämpöila ehtinyt kivuta melkein kymmenen asteen tuntumaan, nosti kylmä viima silti vedet silmiin. Vaikka Donna ja Matte olivatkin sentilleen saman korkuisia, emme uskaltaneet ottaa sitä riksiä, että tamma saisikin päähänsä potkaista takana tulevaa, joten Matte oli kärjessä. Ruuna oli tosiaan irrottelun tarpeessa, sillä se ei todellakaan vähään aikaan ollut mennyt näin lujaa. Dana parka joutui ihan tosiaan pistämään töppöstä toisen eteen, ettei jäisi jälkeen. Viimeisen suoran alkaessa, jouduin ottamaan ihan reippaasti kiinni ruunaani, jottei menisi läpi seuraavasta mutkasta. Hidasteltuamme vihdoin ratsumme käyntiin, vilkaisin takan tulevia ratsukoita. Dana käveli tyytyväisenä pitkin ohjin, mutta Donna oli edelleen vähän virittynyt ja reippaampi. Tammalla oli kunnon vaahdot suupielissä, joten Edna oli tainnut joutua hidastamaan ihan kunnolla, ettei joutuisi Danasta ohi.
“Laukka tekee hyvää”, Inari totesi ykskantaan, enkä voinut olla kuin samaa mieltä.

Zaidan päiväkirja

---

Maisemat vaihtuivat ikkunassa vilisten lumen täplittämistä pohjoisen pelloista kellertäviin edelliskesän ruohotilkkuihin ja lehtimetsiin. Zaidan silmäluomet olivat painua väkisinkin kiinni ja ajatus siitä, että viikon päästä joutuisi heräämään vielä aikaisemmin, ei juuri houkutellut. Tunnelma Lehtiksen hevosrekan takapenkillä oli varsin unelias mutta iloinen, ettei otettu lukuun Ririn surkeaa musiikkimakua. Tälläkin hetkellä radiosta pauhasi täysillä 90-luvun rokkia, joka ei varsinaisesti ollut Zaidan lempikuunneltavaa. Tasainen jumputus taustalla teki uneliaaksi, mutta pian ei enää olisi aikaa nukkua, sillä navigaattorin mukaan Hallavaan olisi matkaa enää puolisen tuntia. Viereisillä penkeillä istuneet Inari ja Rosa eivät hekään näyttäneet erityisen pirteiltä, mutta Zaida oli varma, että hekin olivat pohjimmiltaan innoissaan tulevasta estevalmennuksesta.
“Oonko mä ainoo jota jännittää ihan sairaasti?” Rosa tiedusteli selvästi hermostuneena, mikä sai Inarin havahtumaan unestaan. Tyttö katseli selvästi yllättävästä keskeytyksestä hölmistyneenä ympärilleen ja hieraisi sitten silmiään. Zaida ei voinut olla naurahtamatta hieman.
“Et!” Zaida vakuutti, sillä hänenkin vatsanpohjassaan oli lennellyt perhosia jo edellisillasta asti, vaikka oikea kilpailu olisikin vasta viikon päästä, “ei olla hypätty kunnolla ikuisuuteen ja se valmentajakin oli joku huipputason kenttäratsastaja!”
“Miten niin joku? Etkö sä oikeesti oo ikinä ennen kuullut Alana Gwylnistä? Tai sen isästä, Marcuksesta?” Rosa näytti selvästi järkyttyneeltä siitä, että Zaida ei kovinkaan ahkerasti seurannut ratsastusmaailman kuumimpia juoruja. Tyttö tyytyi vain hymähtämään pahoittelevasti ja kohauttamaan olkiaan.
“Mä oon kuullut, nimittäin sen, että se on kuulemma ihan super tiukka! Osaava, mutta ei kuulemma jakele turhia kehuja”, Inari tiesi kertoa kauhistuneena. Zaida säikähti totaalisesti kuultuaan valmentajan luonteesta.
“Apua! Enhän mä nyt sen eteen voi mennä jollain russ-ponilla!” hän kauhisteli, vaikka Fosse olikin rodustaan huolimatta maailman ihanin ja yllättävän tasokaskin esteponi.
“No niin, eiköhän kaikki nyt rauhoituta, hyvin se valmennus menee, teillä on kuitenkin kaikilla paljon kokemusta ratsujenne kanssa!” Riri toppuutteli rekan ratista ja kääntyi liikennevaloissa hymyilemään tsemppaavasti takapenkkiläisille.
“Sitä ei voi tietää, mutta ainakin päästään kurkistamaan etukäteen vihollisen leiriin!” Inari selitti innokkaasti viekas ilme kasvoillaan, “me voidaan tarkkailla meidän muita ryhmäläisiä ja niiden heikkouksia, ja käyttää sitten tietoja hyväksemme voittaaksemme kisassa!” Zaidaa nauratti Inarin ajatukset, sillä hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan asiaa siltä kantilta. Niinpä hän painoi mieleensä, että pitäisi muita saman valmennuksen ratsukoita tarkasti silmällä.

Ei kestänyt kauaakaan, ennen kuin hevosrekka pysähtyi Hallavan parkkipaikalle ja hevoset otettiin ulos varustamista varten. Samassa valmennuksessa ratsastaville Inarille ja Zaidalle meinasi tulla hieman kiire satuloida ratsunsa, mutta vasta iltapäivän valmennukseen osallistuvalla Rosalla ei ollut mikään kiire. Onneksi Zaida oli mestari varustamaan poneja kiireessä ja hänen onnistui taluttaa Fosse Hallavan kentän portista sisään täsmälleen aikataulussa. Alkukäyntien aikana Zaidalla oli hyvin aikaa tarkkailla muita ratsukoita. Oli helpottavaa huomata, että mukana oli Danan lisäksi myös toinen vuonohevonen. Yksi hallavalaisista, ystävällisen näköinen blondi, sen sijaan ratsasti suloisella suomenhevosella. Oli siis ollut väärin ajateltu, että kaikki valmennuksen hevoset olisivat sporttisia puoliverisiä. Zaidasta oli silti mukavaa, että Inari oli samassa valmennuksessa eikä hän joutuisi olemaan ainoa ulkopuolinen hallavalaisten arvioitavana. Heillä ei kuitenkaan tulisi olemaan samaa sanavaltaa kuin itse valmentajalla, joka seisoi viimeisen päälle laittautuneena kentän keskellä. Alana Gwyln näytti siltä, kuin hänet olisi repäisty Hallavaan suoraan jonkin varustelehden sivulta. Esitellessään itsensä hän kuulosti varsin mukavalta ihmiseltä, mutta Zaida ei silti suostunut vielä luopumaan ajatuksesta, että hänet ja Fosse tultaisiin seuraavan tunnin aikana suunnilleen haukkumaan maanrakoon.
“Pienenä varoituksen sanana täytyy mainita, etten oo puhunut pitkään aikaan suomea, mutta kysykää ihmeessä jos ette ymmärrä jotain!” Alana lopetti esittelypuheensa. Zaida jännittyi saman tien ja katsoi merkitsevästi Inariin, joka arvasi heti mitä tyttö ajatteli: tultaisiinkohan tästäkään valmennuksesta selviämään ilman kielellisiä ongelmia. Åke sentään tunsi Zaidan jo monen vuoden takaa, mutta Alana oli tytölle täysin vieras valmentaja, vaikka täytyi ottaa huomioon, että nainen puhui suomea varsin sujuvasti. Zaidan englannin taidot olivat myös huomattavasti paremmat kuin ruotsin, vaikka hän ei todellakaan loistanut kielissä. Tyttö kumartui taputtamaan Fossea ja lupasi sille, että yrittäisi edes ratsastaa kiitettävästi, jos valmentajan kanssa kommunikointi ei sujuisi.

Alanan kierrettyä kyselemässä kaikkien nimet oli aika aloittaa itsenäinen alkuverryttely. Zaidan ennakkoluulot alkoivat pikku hiljaa särkyä, sillä valmentaja vaikutti pohjimmiltaan mukavalta, olihan hän kehunut Fosseakin suloiseksi. Poni tuntui melko jännittyneeltä, eikä tuulinen alkukevään sää yhtään auttanut asiaa, kun ympäri ämpäri tallipihaa leijaili tuulen voimasta viime syksyn kellastuneita lehtiä. Zaida yritti saada Fossea rennommaksi ratsastamalla paljon ympyröitä ja kaarevia uria käynnissä. Ponia tuntui kovasti kiinnostavan myös muut ratsukot eikä se oikein suostunut keskittymään itse tekemiseen. Zaida yritti ratsastaa mahdollisimman kaukaa muista ja tehdä useita puolipidätteitä saadakseen ratsunsa kuulolle. Jos Fosse oli käynnissä muistuttanut jännittynyttä viulunkieltä, tuntui se ravissa räjähdysvalmiilta ruutitynnyriltä. Ponin oli suorastaan mahdotonta ravata rennosti pitkin askelin, vaan se lähinnä vain pomppi paikoillaan ja protestoi raipasta pienillä pukeilla. Zaidaa nolotti, kun muut kasautuivat jonoksi heidän taakseen, mutta tajusi yllättävän nopeasti, ettei Fosseen kannattanut tuottaa enää enempää painetta, joten tyttö hölläsi hieman ohjista. Silloin jokin loksahti paikoilleen ja poni suostui taas ravaamaan eteenpäin. Onneksi kyseessä ei ollut kouluvalmennus, sillä mitään peräänantoa ei innokkaasti pää pystyssä ravannut poni ollut koskaan tainnut nähdäkään. Ravissakin Zaida käytti hyväkseen ympyröitä ja yritti saada temponvaihteluilla Fossea pehmeämmäksi edestä, sillä se tuntui vain purevan kuolaimeen. Työstäessään laukkaa yritti Zaida muistella Karon aikaisemmin antamia vinkkejä ja tehdä paljon laukka-ravi-siirtymisiä, jotta nostoista tulisi tasaisia. Zaida oli päässyt onneksi alkuviikosta Fossen kanssa mukaan kavalettitunnille ja vaikka innarit ja puomitehtävät eivät olleet sujuneet kovin loistokkaasti, oli tunnilla päässyt taas sen makuun, millaista Fossella oikein oli hypätä. Ratsukon sitä edellinen hyppykerta oli tainnut sijoittua viime vuoden kesälle. Alun perinhän Zaida oli ollut tarkoitus osallistua Bellen kanssa, mutta tamma oli loukannut itsensä tarhassa ja joutunut saikulle, mutta onneksi Fossen kanssa osallistuminen kuulosti Zaidasta jopa varmemmalta idealta kuin Bellen.

Zaida oli juuri siirtänyt irtoavassa talvikarvassaan jo hieman hionneen Fossen käyntiin, kun Alana ilmoitti ensimmäisen tehtävän olevan valmiina. Kun ratsukot olivat verrytelleet, oli valmentaja parin apukäden kanssa hieman muunnellut esteiden korkeuksia ja sarjavälejä edellisen ryhmän jäljiltä.
“Ensimmäisenä hypätään tuota pientä puomi-pysty linjaa toisella pitkällä sivulla”, Alana ohjeisti, “hevosilla laukka-askelia tulee neljä ja poneilla annatte sujua viidellä tai tulette hallitusti kuusi. En haluu nähdä pikkuaskelia! Ensimmäinen voi aloittaa.” Zaida katseli, kuinka häntä ennen ratsastaneet suoriutuivat tehtävästä helposti. Myös Inari oli onnistunut saamaan Danan hereille ja ratsukko tuli linjan reippaasti viidellä laukka-askeleella. Valmennuksen aiheena oli suoruus ja linjat, joten Zaida toivoi, että saisi Fossen pidettyä helposti ohjan ja pohkeen välissä eikä ruunalla olisi omia jekkuja mielessään. Poni ryösti laukannostossa hieman, mutta Zaidan onnistui istua tiiviisti satulaan ja lyhentää laukkaa ennen puomia. Laukka rullasi hyvin ja Zaida yritti sovittaa väliin viisi askelta, mutta vauhti pääsi linjan keskivaiheilla hieman hiipumaan, jonka takia Fosse joutui ottamaan vielä yhden pienen askeleen ja lähtemään hyppyyn miltei paikaltaan. Kiitollisena siitä, että Fosse oli pelastanut hänet eikä kieltänyt heti ensimmäiselle esteelle ohjasi Zaida ponin Alanan ohjeiden mukaan heti seuraavalle kierrokselle. Tällä kertaa poni oli paremmin pohkeen edessä ja askeleet sopivat kuten pitivätkin.
“Hyyyvä”, Zaida kehaisi Fossea ja taputti sitä kaulalle. Alana oli jo selostamassa seuraavaa tehtävää, jota Zaida ei täysin valmentajan selityksestä ymmärtänyt, mutta tajusi homman heti ensimmäisen ratsukon suorittaessa tehtävää. Oikeaan kierrokseen Fosse oli yleisestikin helpompi, joten Zaida sai sen helposti suoristettua esteiden välissä eikä tehtävässä ollut mitään ongelmaa. Zaida sai kiittää onneaan siitä että Fosse vaikutti innokkaalta hyppäämään, sillä aina asian laita ei ollut samoin. He saivat jopa kehuja erityisen tarkasta tiestä, joka sai Inarinkin näyttämään vaivihkaa peukkua Danan selästä. Mitä tiukempi valmentaja, sitä paremmalta tuntuivat kehut. Vasempaan tehtävä ei sitten sujunutkaan niin mallikkaasti, sillä Fosse oli haluton liikkumaan ja pudotti raville esteiden välissä, jolloin tiestäkin tuli kiemuraisempi.
“Anna pohkeet esteen päällä ja käytä katsetta, niin se tietää mihin ollaan menossa!” Alana opasti ja seuraava kierros sujui näiden ohjeiden avulla jo paremmin. Zaidan katse tuppasi aina valumaan ponin niskaan, se ei ollut mikään uusi ongelma. Tällä kertaa askel ei sopinut niin hyvin ja toinen hyppy lähti taas turhankin läheltä, mutta Alanankin sanoin sillä ei kyseisillä korkeuksilla vielä oikein ollut väliä.

Kun Alana kertoi seuraavan tehtävän ruotsalaisista oksereista, oli Zaida aluksi hieman hämmentynyt, mutta tajusi nopeasti, mistä oli kyse. Este näytti varsin opettavaiselta harjoitukselta, joten Zaida painoi mieleensä kertoa siitä Karollekin. Ensimmäinen kierros matalilla korkeuksilla sujui varsin hyvin, Fosse hyppäsi innokkaasti ja Zaida muisti katsoa, minne oli menossa.
“Pidä ylävartalo enemmän pystyssä, nyt sukellat mukaan hyppyyn ja sun on hankalampi pitää tasapaino ja ottaa hevonen kiinni esteen jälkeen”, Alana huomautti. Zaida ei ollut tullut edes ajatelleeksi koko asiaa, mutta oli totta, että Fosse pääsi jostakin syystä aina esteen jälkeen kiihdyttämään. Yllätyksekseen Zaida huomasi jopa pitävänsä Alanan opetustyylistä, sillä tämän nostaessa esteitä varsinaiseen kisakorkeuteen eli 80 senttiin ei tyttö olisi malttanut odottaa pääsevänsä korjaamaan ongelmaa. Kun hän sitten ratsasti ensimmäistä pystyä kohti, tuntui este pienen Fossen selästä yllättävän isolta. Zaidalla ei ikinä ollut ollut rimakammoa, mutta Fossen kanssa kyseisistä korkeuksista ei ollut lähes ollenkaan kokemusta. Jo ensimmäiselle esteelle Zaida epäröi, mutta Fosse tiesi jo mitä tehdä ja auttoi ratsastajansa esteen toiselle puolelle. Okserille Zaida sen sijaan ohjasi niin vinoon, ettei ponilla ollut mitään mahdollisuuksia hypätä niin huonosta paikasta, vaan se juoksi esteen ohi.
“Katso keskelle estettä! Kunhan sulla on tempo kunnossa ja tiedät minne oot menossa, hoitaa  poni hyppäämisen sun puolesta”, Alana tsemppasi, joten Zaida veti syvään henkeä, kokosi itsensä ja ohjasi Fossen tehtävälle uudestaan. Tällä kertaa Fosse tiesi, että ratsastajakin oli menossa mukana, joten se päätti hieman huvitella lähtemällä hyppyyn turhankin kaukaa ja leiskauttaa jättimäisellä loikalla esteen yli. Zaidan onnistui onneksi mukatua Fossen liikkeisiin mutta pitää ylävartalo pystyssä, jolloin esteen jälkeen hänen onnistui heti hidastaa poni sopivaan vauhtiin.
“Hyvä! Nyt oli istuntakin huomattavasti parempi”, Alana kehui. Onnistuneet hypyt saivat Zaidan kuuntelemaan innostuneena seuraavan tehtävän ohjeistusta. Suoruutta testattaisiin seuraavaksi kavalettisarjalla, joka ei kuulostanut Zaidan korvaan kovin houkuttelevalta ottaen huomioon sen, miten kavaletit olivat alkuviikosta sujuneet. Onneksi ensimmäisellä kierroksella apuna olisivat pehmopuomit, joita Fosse oli kuitenkin jo alkutunnista kyttäillyt. Tehtävälle tultiin ensimmäisellä kierroksella sisään ravissa, mutta Zaidalla oli täysi työ Fossen pitelemisessä, ettei poni olisi vain rynnännyt laukalle. Kuten oletettu, Fosse näytti hieman järkyttyneeltä pehmopuomeista, mutta loikkasi lopulta ensimmäisen esteen yli suurella raviaskeleella kuin hirvi. Sen jälkeen Zaida muistutti sitä laukasta raipalla ja loput kavaletit sujuivat melko kiitettävästi, vaikka tie olikin hieman kiemurainen. Ratsukon onnistui kuitenkin pysyä pehmopuomien linjaaman tien sisällä. Kun sama tehtävä tultiin laukassa, oli Fossea helpompi ohjata suoraan, kun vauhtikin oli nopeampi. Toisesta kierroksesta Alanalta irtosi jo hieman kehuja, mutta kolmannella kerralla, kun pehmopuomit oli otettu pois, ajautuivat Zaida ja Fosse viimeiselle esteelle hieman vinoon, vaikka tie olikin aluksi ollut suora. Toiseen suuntaan lähestyminen oli huomattavasti lyhyempi ja samalla myös vaikeampi. Ensimmäisillä kierroksilla Fosse valui taas tehtävän aikana vinoon, mutta kun Alana käski Zaidaa lyhentämään toista jalustinta reiällä, jotta hän istuisi suorassa, sujui viimeinen kierros jo yllättävän helposti. Tyytyväisenä Zaida taputti innokkaasti pärskivää Fossea kaulalle.

“Lopuksi halukkaat voi vielä tulla nämä kaikki esteet ratana! Aloitatte vasemmasta kierroksesta pysty-okseri-linjasta, sitten vaihdatte laukan joko suoraan tai ravin kautta ja tuutte saman oikeeseen kierrokseen. Lopuksi vielä toi kavalettilinja pitkällä lähestymisellä”, Alana selitti huitoen samalla käsillään joka suuntaan. Fosselta ei ollut vielä puhti loppunut ja Zaidakin halusi vielä näyttää osaavansa kyllä hypätä vähän isompiakin esteitä, joten hän ilmoittautui halukkaaksi. Onneksi joku hallavalainen ratsasti radan ensimmäisenä ja havainnollisti Zaidalle tiet vielä käytännössä. Omalla vuorollaan tyttö antoi Fosselle napakat laukkapohkeet ja muisti suoristaa sen ennen ensimmäistä pystyä. Jo esteen päällä Zaida suuntasi katseensa okserille, jolle Fosse pääsi hieman kiihdyttämään, mutta vaikka tyttö hieman sukelsikin hyppyyn, ehti hän saada Fossen kiinni ja raville, sillä lennosta ei ruuna laukkaa vaihtanut. Oikeaan kierrokseen tie oli hieman haparoiva, mutta okserille Zaida ajoi eteen, joten hyppy onnistui yllättävän hyvin. Kavaleteille Fossea sai taas kunnolla pidättää ja vaikka ratsukko lopussa hieman valuikin sivuun, oli Alanakin tyytyväinen suoritukseen. Zaida taputti Fossea kunnolla ja antoi ohjien valua pitkiksi käynnissä, kunhan oli ensin ravannut pari kierrosta eteen-alas. Kun kaikki halukkaat olivat hypänneet radan, tuli Alana vielä antamaan loppukäyntejä käveleville ratsukoille palautetta.
“Sä sait hyvin korjattua oman ratsastuksen ongelmakohtia tän valmennuksen aikana”, Alana analysoi. Zaida ei voinut olla hymyilemättä kehuista. “Tunnet selvästi ponisi hyvin ja teillä on hyvä yhteinen harmonia. Oot myös tosi sinnikäs, jonka huomasin moneen otteeseen! Kannattaa kotona harjoitella just tollasta samanlaista kavalettitehtävää vaikka ihan vaan puomeilla, siinä huomaa helposti jos istuu vinossa. Muista myös tarkistaa jalustimet saman mittaisiksi. Ja tsemppiä vielä kisoihin!” Zaida ei tiennyt, olisiko pitänyt vastata jotain, joten hän tyytyi vain nyökkäilemään mukana. Alanan lähdettyä kommentoimaan seuraavan ratsastajan suoriutumista valmennuksessa huomasi Zaida Inarin viittovan häneen päin. Tyttö yritti selvästi elekielellä kysyä, miten valmennus oli sujunut. Zaida näytti hymyillen peikkuja, ja samoin teki Inari. Tyttö kumartui vielä taputtamaan hikistä Fossea kaulalle, mikä sai ponin pärskähtämään tyytyväisenä. Valmennus ei ollut onneksi lisännyt paineita, vaan saanut Zaidan odottamaan ensi viikon kisoja kahta kauheammin!

Inarin päiväkirja

Jo tallituvan oven läpi kuulin mistä siellä keskusteltiin. Oikeastaan oisin tiennyt sen kuulemattakin. Koko talli puhui nyt Tie Tähtiin-kilpailuista. Eikä se ollut ihme. Olihan suuri kisarykelmä aikaisine aamuineen ja pitkine automatkoineen varmasti monen kevään kohokohta. Okei masentava kuvaus. Aikaisten aamujen lisäksi viime vuoden kilpailut olivat pitäneet sisällään ahkeraa valmentautumista, lukuisia onnistumisen hetkiä sekä ennen kaikkea paljon väsyneitä vitsejä. Niiltä ei kai voinut välttyä, jos matkusti viikonlopusta toiseen ympäri Suomea kisaamassa. Nakkasin mustan Kånkenini seinänvieresä nököttävälle penkille ja kipitin kurkkaamaan oliko kaapissa kaakaota. Ihanaa, joku oli muistanut tuoda uuden purkin. Valitsin kaapin mukeista parhaimman. Harmaan posliinimukin, jolla oli norsun korvat. Katsoin miten kaakaojauhe liukeni hitaasti maitoon ja muodosti pinnalle suuria kuplia. Jos olisin jaksanut laittaa mikron päälle, höyryävä muki olisi ollut hetken kuluttua hyppysissäni, mutta kohautin olkiani ja totesin, että kylmä kaakao kelpasi ihan yhtä hyvin. Istahdin pöytään Cassandraa vastapäätä, joka kävi kiivasta keskustelua Vertsun kanssa jostain, mistä en erottanut kuin yksittäisiä sanoja.  
“Pssst... Jos ette halua nähdä Ririä raivoamassa hiukset pystyssä kannattaa pitää vähän pienempää meteliä. Kuuluu melkein ulko-ovelle saakka”, virnistin.  
Riri juoksenteli ympäri tallia välillä sen näköisenä, että punaiset kiharat sojottivat sinne sun tänne, mutta se ei takuulla johtunut raivoamisesta. Ei varmaan ollut edes olemassa tallinomistaa, joka ehtisi pitkin päivää vilkaista muuhun kuin maneesin peiliin. Sielläkin taisi näkyä lähinnä kieli keskellä suuta pohkeenväistöjä työstäviä tuntiratsastajia. Sitä paitsi tunnetusti pelkkä iloinen hymy ja lauma hevosia houkuttelivat jo ison kasan tallilaisia paikalle.  

  

“Missä se ensimmäinen osakilpailu viimevuonna oli”, Cassandra yritti saada päähänsä paikan nimeä, mutta Veronica ehti ensin.  
“Hukkasuolla”, Vertsu hihkaisi. 
“Me napattiin mediumin kouluosuudesta toinen sija Sotilaan kanssa. Oi, että kun on ikävä Sotilaan selkään”, blondi huokaisi.  
“Ja me oltiin Ruusan kanssa estepuolella kolmansia”, Iiris sanoi hymyillen. 
“Ja vasta varsalomalta palannut Dana kuljetti meidät easy luokan estevoittoon. Olin maailman ylpein kun Riri nappasi kuvan meistä ja sain istua Lehtiksen edustushuppari päällä Danan selässä”, muistelin. Hukkasuon osakilpailut olivat ylivoimaisesti yksi parhaista kisamuistoistani. Ensimmäiset ulkopuoliset kisat Danan kanssa ja yllätysvoitto. Kouluosuuskaan ei ollut hassumpi. Verryttelyssä Dana oli ollut hidas ja oma keskittymiseni tipotiessään, mutta radalla poni oli näyttänyt oikein rentoa ja lennokasta pätkää. Ruusukkeet jaettiin kuudelle parhaalle ja vitossijan keltainen palkinto roikkui edelleen tallikaappini ovessa. 
“Finaali oli kyllä myös hieno. Napattiin koulupuolelta Cassun kanssa kolmas sija”, Cassandra hymyili tyytyväisenä. 
“Siellä taisi olla jotkut draaman täytteiset finaalijuhlatkin”, Vertsu sanoi. 
“Mä muistan vaan sen finaali aamuna tapaamani puheliaan pikkulapsen, jonka takia pelkäsin etten ehdi radalle lainkaan”, naureskelin. Olin tarkoituksella koittanut hiukan kartella kaikkea draamaa kisojen aikana. Oikeastaan ainut hetki jolloin oli tehnyt mieli napauttaa tiukasti takaisin oli kun kuulin vessassa jonkun puhuvan koinsyömästä vuononhevosesta ja random ratsastajasta jotka onneksi vain melkein voittivat uusintaradalla. Onneksi olin odotellut hiljaa vessakopissa kaksikon poistumista enkä ollut sanonut mitään. Ensinäkin minulla tuskin olisi ollut mitään kovin kekseliästä takaisin sanottavaa ja toisekseen niukka häviö kaihersi vielä tänäkin päivänä hitusen.  

 

“Mutta muistatteko niitä valmennuksia?”, kysyin ja mieleeni nousi saman tien värikkäitä kuvia valmennusreissuilta.  
“Siis me käytiin Danan kanssa parikin kertaa yksin Auburnissa”, sanoin ja pudistelin virnistellen päätäni. 
“Sinä ja talvikarvassa oleva Dana siellä puoliveristen seassa”, Vertsu nauroi. 
“Siellä on maneesissa kristallikruunutkin katossa”, Iiris tiesi kertoa. 
“Niin on. Pakko myöntää, ettei ikinä ole ollut niin kala kuivalla maalla olo”, mutisin. 
“Onneksi samassa valmennuksessa oli joku suokki ja islanninhevonen. Se vähän helpotti, vaikka ne tietysti olivat paikallisia”, mietin ääneen.  
“No sittenhän se oli jo mukavaa”, Cassandra naurahti. 
“No ainakin osittain. Se estevalmennus, jossa tallinomistaja ja kartanon perijätär valmensi meni täysin penkin alle. Dana oli tajuttoman hidas koko valmennuksen. Se jopa kielsi muurille kun ohjasin niin huonon tien”, hautasin kasvot käsiini. Kyseinen valmennus ei todellakaan kuulunut parhaisiin muistoihini, mutta oli sitäkin tarkemmin piirtynyt verkkokalvoille. 
“Ainiin ja ensimmäisessä Åken valmennuksessa tuskastelin kielien kanssa, mutta sen jälkeen kun kävin Saaristossa sen voimakasta Walesin murretta puhuvan tyypin valmennettavana, niin Åken valmennukset ovat tuntuneet yllättävän helpoilta”, nauroin.  
“Ai Jonathan Luckyn?”, Vertsu muisti tietenkin ulkoa vähintään puolet muidenkin tallien valmentajista ja huippuratsastajista. 
“No just sen” 

 

“Tänä vuonna taitaa olla kolme osakilpailua ja sitten finaali Hallavassa”, kertasin kisakutsun infoa. 
“Joo yksi vähemmän kun viimevuonna. Viimeksi kisattiin Hukkasuolla, Seppeleessä, Lehtovaarassa ja Sateentallilla”, Iiris luetteli.  
“Ja tänä vuonna ensimmäinen ja viimeinen kilpailu on Hallavassa, toinen osis meillä ja kolmas sitten Hopiavuoressa”, Cassandra täydensi.  
“Ihan kohta ollaankin jo matkalla kohti kisapaikkaa”, Iiris huokaisi. 
“ja ihan liian pian kuulutetaan, että seuraavana radalle Inari Roihu ja Oxeye Daisy”, mutisin ja sain muut tirskahtamaan. Oli ihme miten vähän kisastressi oli kokemuksen karttuessa helpottunut. Tarvitsisin vielä monen monta starttia ennen kuin saisin kisa-aamuna nieleskeltyä alas kunnollisen aamupalan. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Ehkä se toimi tähänkin. Kun oli riittävän monta kertaa mokannut radalla, verryttelyssä, traileria pakatessa tai kisapaikalle sapuessa, tiesi hyvin mikä kaikki voisi helposti mennä pieleen. 
“Pitää ottaa hyvät eväät”, sanoin tietämättä yhtään mihin muut olivat keskustelun kääntäneet minun mietiskellessä itsekseni.  
“Toivottavasti pysähdytään matkalla kaupassa” 
“Mä haluun takaisintulomatkalla hampparin!” Iiris hihkaisi. 
“Joo Heseen tai Mäkkäriin. Joku paikallinen kiskakin käy”, Cassandra innostui. 
“Pitäähän sitä nyt urheilusuorituksen jälkeinen palauttava ateria saada”, Veronica nyökytteli vieressä. 
“Ehkä Riri tarjoaa kaikille, jos ratsastetaan tosi ahkerasti”, nauroin.  
“Toivotaan. Me ainakin tehdään parhaamme!” 

 

“Nyt mun pitää kyllä lähteä laittamaan Danaa valmiiksi tunnille. Hypätään Karon mukaan jotain pientä rataa viimeistelytreeninä”, selitin ja nousin venytellen ylös.  
“Toivotan onnea. Mäkin voisin raahautua harjaamaan Maxin”, Veronica tuumi ja nousi perässäni ylös. 
“Mä nautin kyllä vielä vaikka kupin kaakaota”, Iiris päätti.  
“...mutta hyvää tuntia. Pidä hauskaa!” 
Luikahdin Veronica perässäni tallikäytävälle ja kurotin käteni kohti kattoa. Käytävä tuntui pienen tallituvan jälkeen ihanan viileältä ja väljältä. Tähän iltaan mahtuisi vielä yksi estetunti maailman parhaan vuonohevosen kyydissä.  


//Olipa hauska kaivaa inspiraatioksi vuosi sitten julkaistuja tarinoita ja tuotoksia, vaikka osa olikin aivan järkyttäviä 

Henkan päiväkirja

“Matte mitä sä oot taas riehunu?” kysyin ruunaltani käsiä väännellen. Hevonen katsoi minua sininen toppaloimi kyljeltä valuen. Kyseisen loimen reunassa oli iso repeämä, josta tursusi toppausta ulos. No, eipä siinä mitään, näköjään pääsen jälleen kerran ompelu hommiin. Maten kanssa oli kursimistaitoni välillä kyllä tosiaan koetuksella, ruunan repiessä loimen kuin loimen kappaleiksi. Matte hörähti ja lähti tulemaan tarhan portille päin laiskassa käynnissä. Välillä olin varma, että se ymmärsi puhetta, ruunan näyttäessä välillä kovin nauravaiselta tai huolestuneelta riippuen milloin mistäkin kuun ja tähtien asennosta. Pujotin riimun ruunan päähän ja avasin tarhan portin. Korjasin harmaata pipoa päässäni taluttaessani Mattea ulos aitauksesta. Sulkiessani porttia huomasin Inarin tulossa tarhoille päin. Pari viikkoa sitten, kun istuskelin kasuaalisti tallisohvalla, Inari pöllähti sisään ja kävi ilmi, että se Inari, joka oli monella samalla kurssilla kanssani, oli sama, joka kävi myös tallilla. Tyttö moikkasi minua hymyillen ja moikkasin takaisin. Lähdin jo kävelemään Matte rinnallani talliin, mutta tulin kuitenkin toisin toisiin aatoksiin.
“Hei Inari! Onks sulla aikaa nytte?“ kysyin kääntyen ympäri.
“Joo, eiköhän”, tyttö naurahti hieman hämmentyneesti, “Miten nii?” hän kysyi.
“Mietin vaa, et jos sulla on kiinnostusta ja Danalla vapari, nii jos ehtisit näyttää meille taas jotain maastoja?” kysyin toiveikkaasti. Päälle kuukauden Lehtovaarassa asumisen ja muutaman käynti lenkin jälkeen en ollut saanut päässäni muodostettua fiksua maastokarttaa alueesta.
“Eiköhän mulla oo aikaa. Meinattiin muutenkin lähteä vähän maastoilemaan”, Inari vastasi hymyillen.
“Jees kiitti, mun pitää laittaa vaan Matelle mössöt turpoomaan ja pistää suitset päähän, nii sano vaa ku ootte valmiita”, selitin. Eilen oli päästy kunnolla hikoilemaan Karon koulutunnilla, joten tänään mentäisiin vaan maastakäsin. Inari nyökkäsi ja lähti hakemaan hallakkoa tammaa tarhasta.

Päästyäni talliin törkkäsin ensin ruunani karsinaansa, jonka jälkeen kävin laittamassa mössöt tulille. Tehtyäni tämän, palasin karsinalle enkkuviltti kainalossani ja harjapakki toisessa kädessäni. Laskin pakin lattialle ja viltin työnsin karsinan loimitelineeseen. Vedin toppiksen pois Maten selästä ja ryttäsin sen jonkin näköiseen kasaan. Äiti olisi varmaan taas iloinen minun raahatessa kuraisia loimia kotiin. Otin kumisuan pakista ja rupesin sillä pyörittelemään säännöllisiä ympyröitä ympäri ruunaa. Jostain syystä tulin ajatelleeksi peruskoulua, ja sitä miten siellä ihmisten mielestä oli kovin omituista, että poika harrasti ratsastusta. Lukiossa porukkaa lähinnä kiinnosti, miten sain ajan riittämään ja muuta vastaavaa. Vaihdoin harjan pöläriin ja sillä harjattuani kävin läpi Maten jalat ja otin kaviot. Revin hanskat pois käsistäni ja lämmittelin hetken jääpalikalta tuntuvia kuolaimia. Suitsetkin pitäisi taas jossain vaiheessa hinkata puhtaiksi kaikenlaisesta pölytöhnästä. Saatuani kuolaimet lämpenemään asteen tai pari otin Matelta riimun pois päästä ja ujutin suitset tilalle. Ohjien tilalle vaihdoin sinisen juoksutusliinan ja vetäisin omat hanskani takaisin käteen.
“Now we are ready to go”, mutisin ruunalle Inarin tullessa sopivasti jo huutelemaan missä me mahdoimme luuhata.

Metsälenkki alkoi sopivasti hiekkatiellä, jolla oli vain parin sentin lumikerros, joten hangessa tarpomista ei tarvittu vielä. Matte kuikuili ympärilleen kiinnostuneena, vaikka säpsähtikin kuusesta tippuvaa lumikasaa. Inari ja Dana kävelivät viistosti takanamme vuonohevostamman pärskiessä tyytyväisenä pitkin ohjin.
“Ootko käyny laskettelemassa hiihtoloman aikana?” kysyin pitääkseni keskustelua yllä.
“Mmh, joo kaks kertaa”, kuului huivin taakse verhoutuneen Inarin suusta. “Toisella kerralla hississä oli jotain vikaa ja toisella kerralla oli paha myräkkä. Sen lisäks oon hiihdelly parikyt kilometriä”, Inari täsmensi ja korjasi asentoaan Danan selässä.
“Mäki oon käyny  laskemassa pari kertaa. Mun sisko on ihan hullu laskettelu fani ja se on vinkunu rinteeseen nyt joka päivä. Äidiltä alkaa tulla jo korvista ulos sen mankumiset, joten se järjesti Lilin yhen luokkakaverinsa matkaan. Hiihtämisestä mä en oikein perusta. Kuka haluaa pistää tikut jalkoihinsa ja käsiinsä ja lähteä suoraa pätkää sauvomaan?” selitin virnistellen.
“Hah, lasketteluhan on ihan sama. Siinäkin pistetään tikut raajoihin ja lähdetään sauvomaan. Ainoa ero on, että siinä hommassa mennään pelkkää alamäkeä”, Inari puuskahti muka loukkaantuneena, vaikka näinkin virneen hänen kasvoillaan.
“Niin, mutta laskettelussa on sentään vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hiihdon ainoa vaara on päätyä jonkun sekopäisen metson kynsiin tai joutua neuvomaan jotain ulkomaalaista turistia, jolla on monotkin väärin päin jaloissa”, sepustin nyt jo nauraen. Inaria nauratti nyt ihan reippaasti ja näytti kovasti siltä, että tyttö kiepsahtaisi ratsunsa selästä hankeen, jos ei pitäisi varaansa. Maastolenkkimme jatkui edelleen, meidän taistellessa hiihdon ja laskettelun eroista ja hevostemme kävellessä reippaasti eteenpäin. Alun perin ideanahan oli ollut, että saisin iskostettua päähäni reittejä tältä suunnalta, mutta ei siitä oikein tullut mitään, Inarin naljaillessa milloin mistäkin laskettelukypärästä.

Lenkin loppuosa sujui hyvin lukuun ottamatta sitä, että talvikenkäni imaisi puoli kiloa lunta sisuksiinsa, kastellen samalla koko sukkani likomäräksi. Tallille tultaessa Inari jalkautui Danan selästä, kiittäen tamma rennosta käyntilenkistä. Sanottuamme heipat – Inarilla oli jo kiire jonnekin serkun kummin kaiman minkä lie synttäreille - talutin Maten talliin ja kiinnitin sen karsinansa edustalle käytävälle. Tervehdin Mer’iä, joka talutti kaunista liinakkoa ruunaansa ulos, jonka jälkeen vedin ohuen loimen pois Maten selästä. Löysäsin naruja seinistä, ja kiinnitin lukot ruunan riimun poskilenkkeihin, jotta se ulottuisi upottamaan turpansa epäilemättä herkulliseen mössö ämpäriinsä. Matte hörisi innoissaan hakiessani nimenomaista ämpäriä rehuhuoneesta. Heitin sekaan vielä pari porkkanaa kiitokseksi ja annoin sen ruunalle, joka rupesi saman tien imuroimaan astian sisältöä. Rupesin harjailemaan ruunaa säännöllisin vedoin ja ajatukseni kiinnittyivät uuteen kengitykseen, joka pitäisi taas varata. Saatettuani harjauksen loppuun, heitin loimen takaisin hevosen selkään ja irrotin sen seinästä. Ruuna pääsi tarhaan ja minä lähtemään kotiin Maten rikkinäinen loimi kainalossani.

Inarin päiväkirja

Kekiviikon koulupäivä oli koeviikon viimeneinen, ja olo päälisin puolin helpottunut. Nyt talli kutsui ja olin luvannut itselleni, että palkintona kovasta (ja välillä ei ihan niin kovasta) opiskelusta iltapäivän saisi viettää kokonaan tallilla. Dana oli vielä tarhassa kun kun lukitsin pyöräni ulko-oven viereiseen pyörätelineeseen. Oli hiljainen hetki ennen tuntien alkua, eikä tallin pihalla näkynyt muita. Vain yksi pyörä omani lisäksi ja parkkipaikalla pelkkä Karon auto. Suuntasin tallikäytävää pitkin taukotupaan aikeena keittää kaakaota ja heittäytyä hetkeksi makaamaan sohvalle.  


”Henri?”, yllätyin totaalisesti nähdessäni pojan istumassa rennosti tallituvan kulahtaneena sohvalla.
”Inari?”, Henkka vaikutti lähes yhtä yllättyneeltä, ja hetkeksi huoneeseen laskeutui täysi hiljaisuus kun molempien aivot tuntuivat raksuttavan yhtä aikaa.
”Mä en tiennytkään, että sä käyt täällä”, sanoin toivoen pojan kertovan jonkun selityksen paikalla ololleen. Ainakin sillä oli tallivaatteet päällä, eli tuskin Henkka oli tullut vain vieraan talon sohvalle istuskelemaan. En ollut kovin hyvä esittämään kysymyksiä.  
”Muutettiin Maten, sen Oldenburgruunan kanssa hetki sitten tänne asumaan”, Henkka selitti iloisesti. Hetkonen. Olinhan minä Maten nähnyt useaan otteeseen tallilla käydessäni, mutten ollut vaivautunut ottamaan selvää kuka hevosen omisti. En yleensä tuntenut muita hevosihmisiä kuin Lehtisläisiä nimeltä. Paitsi nyt. Kanssani lukion ensimmäisellä opiskeleva Henri Haapaoja istui edessäni ilmielävänä samoin kuin aamupäivän historiankokeessa, ja kaikesta päätellen omisti hevosen.  
”No miten ootte viihtynyt?”, kysyin vältellen kiusallista pitkää hiljaisuutta.
”Tosi hyvin! Muta on kotiutunut hienosti ja ollaan päästy jo hiukan treenailemaan maneesissa”
”Mites sun heppakuviot?”, Henkka esitti puolestaan vastakysymyksen.  
”Öö… käyn sekä este- että koulutunnilla. Sitten mulla on hoitohevonen. Danan kanssa ollaan myös kisattu jonkin verran”, harkitsin jatkavani lausetta vielä jotenkin, mutten kuitenkaan saanut aikaan mitään järkevää.
”Ai sen vuonohevosen? Se on aika symppis”, Henkka hymähti.
”Se on kyllä täyttä kultaa”, mutisin. Ainakaan poika ei ollut haukkunut Danaa miksikään koinsyömäksi karvakasaksi joten kai se oli ihan hyvä alku yllättävälle tapaamisellemme.  




”Otatko kaakaota? Ajattelin mennä Danan kanssa maastoon, joten pakko lämmitellä hetken varpaita ennen lähtöä."
”Joo, kiitos”, Henkka vastasi ja pomppasi ylös sohvalta. Kaadoin kaakaon kahteen hevoskuvioiseen mukiin, jotka vähän sinnepäin ulkonäöstä päätellen oli joku tallilainen joskus itse maalannut. Ojensin toisen pojalle.  
”Jos et pistä paheksesi niin me voitaisiin lähteä Maten kanssa mukaan. Ei olla vielä kauheasti täälläpäin maastoiltu”, Henkka sanoi kysyvään sävyyn.
”Ei…tai siis en pistä pahakseni. Ihan hyvä olla aina joku mukana. Jos Dana vaikka saa kohtauksen ja riistäytyy käsistä”  
”Se ei kyllä elämänsä aikana ole varmaan ikinä riistäytynyt keneltäkään, mutta kuitenkin”, naurahdin ja koin tarpeelliseksi vielä tarkentaa Danan hyviä käytöstapoja, sillä en ollut varma miten paljon Henkka Lehtiksen tuntihevosista tiesi.  



Mittari ei ollut kuin aavistuksen pakkasen puolella, joten Dana ja muut kylmempiin oloihin tottuneet kaviokkaat tarhailivat ilman loimia. Riimunnaru napsahti nopeasti oikealle paikalleen, ja tamma käveli perässäni tarhan portille. Bellekin olisi ilmeisesti halunnut sisään sillä se tunki itsensä  aivan porttiin kiinni. Tai sitten poni vain havitteli kuivuneita leivänpalasia taskuni pohjalta. Danan korvat kävivät  sekuntin murto-osan ajan luimussa ja se suuntasi potkun takakaviosta jonnekin Belleä kohti. Suoraan sanottuna oli kyllä aika huti. Nauroin Danan uhoamisyritykselle, vuonis ei ollut kovin vakuuttava ilkimys korvat luimussakaan. Bellekin ilmeisesti nauroi. Tai ainakaan se ei tehnyt elettäkään väistääkseen. Rapsutin sitä korvien takaa, ja huiskin sen sitten pahoitellen vähän kauemmas saadakseni portin auki.

Henkka oli ehtinyt Maten kanssa sisään ennen meitä, joten huikkasin yksäripuolelle olevani noin kymmenen minuutin kuluttua valmis. Pesari oli kerrankin vapaana, joten sain rauhassa hoitaa Danan siinä. Yleensä jätin sen suosiolla Donnalle ja Fionalle sekä muille tulisemmille luonteille, jotka oli helpompi siistiä molemmin puolin kiinnitettynä. Edellisviikon nollan molemmin puolin häilyvät kelit olivat onneksi kadonneet ja tarhassa ei ollut juuri sulia eli suomeksi sanottuna mutaisia kohtia. Dana oli siis kauttaaltaan puhdas. Mitä nyt päiväheiniä vähän harjassa ja hännässä. Vuonohevosen talvikarva oli paksu ja pehmeä ja aioin käyttää sen hyödyksi. Tänään satula saisi jäädä talliin ja minä nauttisin lämpimästä penkistä.  


“Noniin vihdoin valmis”, huokaisin taluttaessani Danan pihalle, jossa Henkka ratsunsa kanssa jo odotteli meitä.  
“Saat sitten näyttää suunnan. Ollaan pyörähdetty vain muutamalla lyhyellä käyntilenkillä”, poika kertoi ja kiristi vielä Maten satulavyötä reiällä. “Päätit näköjään jättää satulan talliin.”
“Joo me näytetään Danan kanssa suuntaa. Yritän olla tippumatta, mutta ei laukkakisaa. Teillä on etumatkaa satulan ansiosta”, nauroin ja kiipesin jakkaran avulla Danan lämpimään selkään.  
“Ai satulan vuoksi. Veikkaan, että Muta omistaa myös vähän pidemmän jalat”, Henkka virnisti.
“Pyh ja pah. Dana voittaa halutessaan pitkäjalkaisemmatkin hevoset”, tuhahdin. “saat vielä nähdä”, nauroin ja patistin vuonotamman liikkeelle kohti metsänrajaa.  



Henkka kertoili alkumatkan tarinoita Matesta, ja keskityin lähinnä nyökkäilemään. Dana oli tapansa mukaan rennonreippaalla päällä, -milloin se ei muka olisi? Muta tuijotteli ohimennessään lumisia puskia, mutta käveli silti rauhallisesti eteenpäin. Esittelin silloin tällöin Henkalle mastoreittiemme nähtävyyksiä, joissa ei niin kovin paljon nähtävää kyllä ollut. Järvenrannassa nököttävälle laavulle vievä polku sekä jääkauden (tai jonkun vastaavan luonnonvoiman) paikalle tuoma suuri kivi, jota alkeiskurssilaiset nimittivät peikkojen mökiksi. Siinäpä ne ihmeellisimmät. Hevoset vaikuttivat vertyneen huolella, joten varjoisen metsäsuoran auetessa eteemme ehdotin laukkaamista. Dana vaati pientä herättelyä, mutta ponnahti sitten varsin reippaaseen laukkaan. Metsäsuora oli siitä kiva, että pohja oli lähes aina hyvässä kunnossa. Ei tarvinnut pelätä katastrofaalista sivuliukua tai rämpiä mudassa.  



Viimein pienen risteyksen lähestyessä hiljensin Danan ensin raviin ja sitten käyntiin. En ollut pudonnut, ja tamma oli kuunnellut kiltisti vauhtitoiveitani. Erittäin hyvä laukkapätkä siis.  
“Hahaa me voitettiin”, virnistin Henkan ja Maten kävellessä jälleen rinnallamme. Olin kyllä melko varma, että poika oli hidastellut vähän ratsuaan ettei Matte olisi ajautunut kiinni Danan häntään. Henkka naurahti vain huvittuneesti, ja totesi että viimeistään kesällä otettaisiin kyllä oikea kisa. Risteyksessä käännyimme ensin pienelle mutkittelevalle polulle ja sitten isommalle hiekkatielle joka johti tallin pihaan.  



Hassua etten ollut tajunnut Henkan harrastavan ratsastusta. Toisaalta paha myöntää, mutta loppuen lopuksi hiukan liian iso osa koulunkäynnistäni oli sitä, kun hakkasin päätä pulpettiin ja lausuin erilaisia rumia sanoja kuvaamaan sen hetkistä opiskelumotivaatiopulaa. Ei siis mikään ihme etten tiennyt kaikista luokkakavereistani nimeä enempää. Kiitin Henkkaa seurasta, ja toivotin pojalle onnea englannin esseen viimeistelyssä. Oikeasti taisin itse olla se joka tarvitsisi onnea ja ihmettä saadakseen vielä aloittamattoman työn valmiiksi määräpäivään mennessä, mutta sitä ehtisi miettiä myöhemmin. Tänään oli tallipäivä! Jätettyäni Danan karsinaansa muutamalla leivänpalalla lahjottua suuntasin satulahuoneeseen hakemaan päivän tuntiratsuni Ripan harjakassia.  



Satulahuoneessa Camillakin keräili parhaillaan käsivarsilleen Sotilaan varusteita.  
“Ootko mennyt ennen Ripalla?” tyttö kysyi.
“En kertaakaan. Vähän jännittää, mutta toisaalta se on ihan kivan oloinen”, tuumin ja poimin Ripan harjakassin lattialta.  
“Se on kyllä! Toivotan onnea. Saa nähdä miten meillä sujuu Sotilaan kanssa. En oo pitkän aikaan ollut sen selässä”, Camilla höpötti.  
“Hyvin se menee! Enkä usko, että meidänkään tunti on täysin fiasko. Mulla oli viimetunnilla Donna. Se on kyllä hieno hevonen, mutten osannut ratsastaa sitä yhtään. Vähän erilainen Danaan verrattuna”, nauroin hyväntuulisesti.  
“Se on kyllä totta”, Camilla virnisti ja onnistui jotenkin ihmeen kaupalla nappaamaan täysiin käsiinsä vielä pesusienen. Autoin tyttöä avaamalla satulahuoneen oven ja kävelin perässä tallikäytävälle.  


Kun edellinen ryhmä oli poistunut maneesista ja Karo saanut kirjattua ryhmäläisten toiveita ylös kovakantiseen muistikirjaansa ilmoitti hän kuuluvasti, että päivän teemana olisivat pysähdykset ja peruutukset. Jäykän jalustinhihnan säätämisestä johtuvasta irvistyksestä huolimatta tuuletin henkisesti. Oli kiva päästä testaamaan nappuloita uuden hevosen kanssa ensin vähän rauhallisimmilla tehtävillä ennen reippaampien askellajien työstämistä. Ripa vaikutti hauskalta perinteiseltä suokkityypiltä, mutten ollut lainkaan varma, miten meillä lähtisi sujumaan, vai lähtisikö ollenkaan? Patistin ruunan uralle ja toivotin Sotilaan selässä vielä jalustimia säätävälle Camillalle hyvää tuntia.  

“Vähän juro, suhteellisen herkkä ja rohkea, muttei kuitenkaan kovin fiksu” oli Karo minulle ennen tuntia muutamalla sanalla Ripaa kuvannut. Totesin sen nopeasti pitävän melko hyvin paikkaansa. Aloitimme heti alkukäyntien jälkeen tekemään pituushalkaisijalle ratsastuksia ja sen keskelle siistejä pysähdyksiä. Ripa pysähtyikin pienestä pyynnöstä hienosti tasajaloin. Karo kehui hyvää pysähdystä, mutta antoi samantien myös palautetta vetelästä käyntiin siirtymisestä.  Emme ilmeisesti olleet Ripan kanssa ainoita, jolta tuntui puuttuvan ponnekkuutta liikkeelle lähdöstä, sillä pian Karo uhkasi meitä tunnin mittaisella käyntityöskentelyllä. Uhkaus selvästi tehosi, sillä pian nainen nyökkäili tyytyväisenä ja käski meidän siirtyä harjoitusraviin.  

Ripan ravi ei ollut maailman mukavin istua. Pehmeäaskeleisen Danan jälkeen se tuntui suorastaan töksähtelevältä. Mintun mennessä kuuloetäisyydeltä ohi naurahdin että tästä hevosesta ei ollut pelkät tuulilasinpyyhkijät vaan ihan koko ratti vielä kadoksissa. Minttu kohotti peukun pystyyn ja nyökkäsi kannustavasti. Kyllä siitä vielä hyvä tulee. Olin samaa mieltä. Ei ehkä vielä tällä kertaa, mutta pikkuhiljaa.

Mintun päiväkirja

4.10.2019
·Kimon juoksutus ja orilla maastoon·
#Vallu #Hoo #Dana #Sotilas #Hippu

Saavuin tänään tallille jo kahdelta. Oltiin sovittu uuden tallilaisemme Adelen kanssa että lähdettäisiin maastoon yhdessä sekä näyttäisin vähän maastoja. Päätin napata Hoon alleni, sillä hän vain tuntui paremmalta vaihtoehdolta vauhti-maastoon. Ensimmäisenä kuitenkin hoidan Vallun, sillä mennään vasta neljältä maastoilemaan.

Ensimmäisenä siivosin Vallun ja Sintin tarhan, sekä Rimpulan sairastarhan. Sen jälkeen nappasin kimon riimuun ja vein hänet karsinaan. Laitoin ruunan höllösesti kiinni riimunnarusta, ja rupesin ottamaan tumman sinistä loimea pois. Kun vihdoin loimi oltiin saatu pois, rupesin harjaamaan herraa. Vallu vaikutti tallissa hieman levottomalta, mutta varmaan siksi kun muut hevoset oli ulkona. Kun olin harjannut hevosen huolellisesti läpi, vilkaisin kelloa joka oli 14.39. Laitoin Vallulle suitset sekä niihin kiinni liinan, aattelin pyöräyttää hepan nopeasti liinassa sekä hieman talutella häntä. Laitoin hevoselle vielä varuiksi suojat, jonka jälkeen lähdettiin 10min alkukäynneille kiertämään tarhoja.


Vallulla tuntui olevan paljon virtaa, poni steppaili kuin joku ihme steppaaja.. (siis se tanssi ). Vaikka hevonen oli mennyt keskiviikkona kaksi tuntia. Kun oltiin moikattu heppakamuja, lähdettiin maneesiin. Alkuun ruuna vähän ihmetteli että: "Minnes ne muut katosi?" Mutta rauhottui aika nopeasti. Kävelytin Vallua muutaman kierroksen ympäri maneesia molempiin suuntiin, jonka jälkeen ruvettiin tekemään ympyrää.

Vallu oli hyvin kuulolla sekä meni ravissa nöyrästi ja hyvin. Käynnissä hän ei aina jaksanut tehdä töitä, joten siinä sai pyytää paljon eteen. Kun oltiin otettu ravipätkiä molempiin suuntiin, otin parit laukannostot. Heppa päästeli alkuun vähän höyryjä ja teki parit spurtit, muuten laukkasi hyvin ja rauhallisesti. Otettiin vielä loppuravit jonka jälkeen kehuin hevosta ja käveltiin vielä uraa pitkin. Kun oltiin kävelty hetki, vein Vallun takaisin talliin. Kello oli 15.17. Otin ruunalta suitset ja suojat pois. Jonka jälkeen harjasin vielä hänet kiireisesti mutta huolellisesti läpi. Sitten vein ponin ulos. "Heippa Vallu" sanoin hevoselle hieman kiireisenä, sillä aika riensi. Siivosin jälkemme pois ja menin hakemaan Hoota sisälle.


Vein orin pesarille sen ollessa vapaana. Vein Hoolle päiväheinät naposteltavaksi, kun itse kävin hakemassa varusteet ja harjapakin varustehuoneesta. Harjatessani hevosta sain puhelimeeni viestin.
"Lähetään nyt tulee sinne, ollaan varmaan 30min päästä perillä" -@Adele
Vastasin viestiin: "Ok! Ei kiirettä, rupesin ite vasta harjaamaan Hoota " jonka jälkeen jatkoin Hoon harjausta.


Sitten puhdistin formulan kaviot, jotka olikin aika kuraiset (luultavasti syyskurien takia). Kun hieman malttamaton Hoo oli harjattu kokonaan läpi, laitoin hänelle vielä varusteet. Suojien laitossa "herra" päätti ruveta kuopimaan vuorotellen etujaloillaan, sekä korvahupun ja suitsien laitossa nosteli hieman päätä. Ihme "poni"-päivä.. kun vihdoin hevosella ja itselläni oli kaikki varusteet päällä, mentiin kentälle kävelemään alkukäyntejä. Nousin melkein heti orin selkään, sillä hän vaikutti kohtuu rauhalliselta. Ehdin kävellä n. 10min kentällä, kunnes Adele ja Rölli tulivatkin. Hoo nosti pään korkealle ja katsoi korvat hörössä hänelle uutta hevosta, mutta hetken päästä tuttuun tapaan; ori hyväksyi hänet ystäväkseen.


"Jos vaikka me Hoon kanssa johdettais? Hoo osaa olla välillä vähän formulamainen, joten koittakaa pysyä perässä!" Sanon naurahtaen.
"Juu käy, toivotaan ettei hepat liikaa innostaa" Adele vastaa ja naurahtaa. Kiristin vielä hieman ratsuni vyötä, jonka jälkeen lähdettiin tallin läheiselle pelto-tielle. Alkuun ravailtiin sitä ees-taas sekä käveltiin, käynnissä Hoo ei oikeen malttanut pysyä, ravi sujui hyvin. Jatkettiin matkaa kohti ruskaista metsää. "Ompa tosi kaunista!" Adele huikkasee takaa. "Joo, täällä on super ihanat maastot" vastaan vilkaisten sekunniksi taakse, jossa n. 4metrin päässä kävelee Adele Röllillä. "Muuten, tässä tulee kohta vähän jyrkempi alamäki, jonka jälkeen tulee aika loiva ylämäki. Voitas ottaa laukka alamäen jälkeen?" Kerron maastokaverille reittiä ja esitän kysymyksen. "Joo käy!" Adele vastaa innoissaan.

Käveltiin hieman jyrkähköä alamäkeä, Hoo kulki varmasti ja nopeasti, mutta kuitenkin varoivaisesti. Ratsuni rupesi jo hieman kiihdyttelemään ennen laukkakohtaa, sillä ori on ennenkin laukkailut samalla ylämäellä. "Ja laukka" sanon rauhallisella äänellä orille ja annan laukka-pohkeet.
Ori laukkaa korvat hörössä innokkaasti. "Ja prr" sanon pojalle joka ei heti malta pysähtyä. "Hyvä" kehun oria rauhallisella äänellä kun hän siirtyy käyntiin. "Pysyittekö hyvin perässä?" Kysähdin Adelelta, samalla pysäyttäen ratsuni. "Joo, Rölli rupes kans loppuun vähän kiihdyttelemään." Tyttö vastaa. "Okei, voitas mennä toi mäki nyt takas käynnissä, jonka jälkeen vaikka metsässä ravia?" Kysyn tytöltä. "Juu käy hyvin" tyttö vastaa innokkaana.


Nousen kevyt-istuntaan ylämäellä, sekä pidän käsiäni lähellä hevosen korvia. Hetken päästä metsätiellä pyydän orilta ravia. Keventelen rauhallisesti selässä, sekä samalla vilkuilen pienesti taakse. "Haluutko laukata tässä?" Kysyn kaveriltani. "Miks ei?" Hän vastaa hymyillen. Otettiin parit laukat metsää sekä tallia päin, tallia päin Hoolla oli vähän kiire, muuten herra laukkasi kiltisti.

(Kuvan on piirtänyt @julle)




Ravailtiin ja käveltiin vielä tiellä, jonka jälkeen mentiin vielä kentälle kävelemään pitkällä ohjalla. "Hei kiitti seurasta!" Adele sanoo. "Kiitti kun tulitte" vastaan hänelle. "Meillä menikin maastossa melkein 1h 30min" lisään lauseeseeni. "Oho, aika rientää nopeesti! Taidetaan lähteä kävelemään takaisin Honkalehdolle." Adele sanoo. "Okei, voin tulla saattaa Hoolla vaikka maastakäsin jos käy?" Kysyn Adelelta. "Joo käy" hän vastaa myöntävästi.


Nousin pois orin selästä, jonka jälkeen nostin jalustimet ylös ja otin ohjat pois kaulalta. Saatoin Adelen ja Röllin puoli väliin heidän matkaansa, eli n. 15min. Sitten kun oltiin takaisin tallissa, otin ratsultani varusteet pois. Kylmäsin vielä Hoon jalat sekä harjasin sen huolellisesti läpi. Kello oli 17.19 kun olin hoitanut miehen läpi, syöttelin häntä n. 10min ulkona vihreellä, jonka jälkeen vein hänet sisälle karsinaansa. Kävin vielä siivoamassa Hoon tarhan, jonka jälkeen putsasin pikaisesti harjat ja vein ne paikoilleen.


Karo pyysi minulta apua että viittisinkö hakea Danan, Sotilaan ja Hipun sisälle ja harjata jonkun niistä. Hetken mietin ja toivoin että toivottavasti en joutuisi taluttelu-hommiin, mutta kuullessani sen että tunti on Jatko I, niin helpotuin. Ensimmäisenä hain kaikki hevoset yksitellen sisälle. Harjasin Sotilaan ja Danan pikaisesti läpi, sillä Adelie ehtikin jo tulla Hipulle. Harjauksen jälkeen kävin sanomassa tallilaisille heipat, jonka jälkeen lähdin kohti kotia pitkän päivän jälkeen.

Inarin päiväkirja

Syksy tuli joka ikinen vuosi, mutta silti se aina yllätti. Pakko myöntää, että vaikka yritin vimmatusti etsiä hyviä puolia tästä märästä ja pimeästä vuodenajasta eksyin usein muistelemaan heinä-elokuun lämpimiä kesäiltoja. Omatuntoani kolkutteli, kun ajattelin miten vähän olin ehtinyt tallilla käydä koulun alettua. Syksyn mukana oli kuitenkin tullut jotain hyvääkin. Aina vain lykkääntynyt muuttomme oli nyt viittä vaille valmis. Matka koululle, tallille ja Kallen Kulmallekin lyheni mukavasti. Nyt oli vain pidettävä huoli siitä, etten eksyisi liian usein caramel frapen luo.

Kelit olivat selkeästi viilenneet, mutta pyöräillä pystyi silti. Piti vain muistaa ottaa hanskat ja pyörän valo mukaan, sillä pimeä tuli yllättävän nopeasti. Riri oli kysellyt vapaaehtoista maastoon lähtijää Peikolla, ja olin ilmoittautunut samointein. Peikko oli minulle suhteellisen uusi tuttavuus, vaikka olinkin muutamalla tunnilla saanut sen ratsukseni. Viestiteltyäni Danielan kanssa sovimme, että tapaisimme tallilla puoli kuuden aikoihin ja lähtisimme yhdessä lainaratsuilla maastoon. Daniela Nallella ja minä Peikolla.

Ravistelin nopeasti takkini, ja avasin tallin oven. Ulkona tihutti vettä, mutta ainakaan vielä ei satanut kaatamalla. Ehdin hetken henkäistä ennen kuin tallikäytävää pitkin asteleet Adelie ja Zaida hukuttivat minut kovaääniseen papatukseen päivän säästä, ja huomisen heinätalkoista.
”Mun piti ratsastaa tänään Ringo, mutta taidan jättää suosiolla ensiviikkoon”, Adelie hymähti.
”Ihan viisas valinta. Me ollaan lähössä Danielan kanssa kohta maastoon, joten saa nähä miten käy”, huokaisin ja viittasin kädelläni ovelle päin.
”Suosittelen sadetakkia!” Zaida nauroi.
Tytöt kiersivät takkinsa ympärilleen, ja lähtivät puolijuoksua maneesille neuvottelemaan Karon kanssa jostain mitä en enää kuullut, heidän kadotessa pihalle.

Vedenkeittimen porina täytti tyhjän tallituvan, kun odotin kaakaoveteni valmistumista. Vesikaakao ei tottapuhuen ollut kovin hyvää, mutta tälläisinä päivinä mikä tahansa lämmin juoma kelpasi. Kaakaokuppi kädessä hymyillen istahdin penkille. Nappasin pöydältä uusimmat Lehtovaaran Sanomat, ja selailin sitä aikani kuluksi. Daniela snäppäsi olevansa puolen tunnin kuluttua tallilla, joten päätin harjata siinä välissä Danan.

”Hei pallura”, Kuiskasin rapsuttaessani Danaa korvien takaa.
”Hyi että kun oot likanen”, huokaisin ja nappasin vaaleanpunaisen pölärin käteen. Dana oli selvästi etsinyt tarhan pahimman kuralätäkön piehtarointia varten.
Harjasin huolellisesti Danan selän ja kaulan, mutta jalkojen kohdalla totesin niiden olevan niin kuraiset, että parempi olisi käydä huuhtomassa ne pesarissa.
Pesupaikalla Dana seisoi kiltisti, niin kuin yleensäkkin eikä mennyt kovin kauaa, kun kaikki jalat jo olivatkin puhtaat. Kuivasin ne huolellisesti pyyhkeellä, ja talutin tamman takaisin karsinaansa.

Haittapuoli Danan karsinapaikassa oli sen oven läheinen sijainti. Talviaikaan, kun joku avasi oven tunsi kylmän pakkastuulahduksen kasvoillaan. Niin myös nyt, kun Adelie ja Zaida palasivat talliin (vaikkei vielä ehkä pakkasta ollutkaan). Onneksi se ei näyttänyt vuonohevosta hetkeuttavan. Dana nojasi päätään reittäni vasten rapsutelllessani siltä kuraa korvasta. Se esitti suurta lahjakuutta piehtaroimalla itsensä mutalätäkössä kirjaimellisesti korvista kavioihin. Kun kynnenaluseni olivat Danan rapsuttelusta mustat, rasvasin tamman kaviot, ja painoin suukon sen turpaan. Lopuksi kaivoin Danalle taskustani vielä porkkanan. Oli todellinen ihme ettei äiti ollut vieläkään tajunnut, minne kaikki jääkaapin kasvissosekeittoon tarkoitetut porkkanat aina katosivat.

Peikko möllötti rauhallisena karsinassaan, kun kiristin satulavyötä. Pelkäsin hiukan sateessa kastuvien nahkavarusteiden puolesta, mutta jouduin toteamaan, että ratsastuskoulun satulat ja suitset eivät olleet ehkä ensimmäistä kertaa epäsuotuisassa ympäristössä. Lämmitin kuolaimet, ja nappasin Peikosta pakollisen turpakuvan tallikavereille jaettavaksi. Ori ei oikein arvostanut kuvaani, mutta otti kiltisti suitset päähänsä. Pujotin jokaiseen jalkaan tummanvihreät suojat, ja annoin Peikolle rapsutukset keaulalle. Viimeisenä kiskoin päälleni heijastinliivin, ja kiersin Peikon häntään neonkeltaisen heijastimen. Karo oli nimittäin muistuttanut eilen tallituvassa istuskellessaan ainakin kolmesti ettei kukaan saisi lähteä maastoon ilman heijastimia. Kun Daniela huikkasi olevansa valmis Nallen kanssa talutin Peikon ulos tallista.

”Muistitko varmasti heijastimet?”, kysyin Danielalta virnistellen, sillä hänkin oli sattunut tallitupaan samaan aikaan Karon kanssa. Ulkona satoi ihan kunnolla, mutta onneksi ei tuullut pahemmin. Käynnissä edetessä vesi ei tunkeutunut silmiin ja suuhun, joten pystyimme rauhassa juttelemaan, ja ihailemaan ruskan värejä. Peikko oli melko rauhallisella päällä. Se tuijotteli uteliaasti maastopolun varrella olevaa isoa kiveä, mutta käveli kuuliaisesti ohi. Sade muuttui tihkuksi ja loppui vähitellen kokonaan. Tie oli hyväpohjainen eikä näyttänyt liukkaan mutaiselta, joten maiskautin Peikon rentoon raviin. Suokin askeleisiin sopeutuminen kesti hetken, mutta lopulta Peikko tuntui yllätttävän mukavalta.
”Otetaanko pikkupätkä laukkaa?” Daniela ehdotti.
”Mikä ettei”, virnistin ja napautin pohkeilla kevyesti Peikon kylkeä. Ori nosti reippaan laukan, ja annoin sen mennä suunnilleen haluamaansa vauhtia. Kun välimatka Nalleen ja Danielaan kasvoi, siirsin Peikon ravii, ja varmistin samalla, että se oli kunnolla hallinnassa. Nostin vielä uuden vähän rauhallisemman laukan, kun Daniela sai meidät kiinni.

”Miltäs Nalle vaikuttaa?”, kysyin siirryttyämme käyntiin.
”Ihan jees, en oo koskaan tällä maastossa ollutkaan”, Daniela vastasi ja taputteli ruunaa kaulalle.
”En mäkään Peikolla. Muutenkin viime maastokerrasta on hetki. En oo ehtinyt nyt pariin viikkoon juuri ollenkaan tallille, kun ollu niin paljon kouluhommia”, huokaisin.
”Täällä taitaa alkaa taas sataa”, Daniela sanoi ja veti hupun takaisin päähänsä.
”Otetaanko vielä hetki ravia, niin päästään nopeemmin tallin lämpöön?”
”Mennään vaan ravissa, tästä ei ookkaan enää pitkä matka tallille”

Risteystä ennen hidastimme käyntiin. Peikko pälyili ympärilleen, mutta vaikka siristelin silmiäni sateessa en nähnyt mitään. Oksien rasahdellessa huomasin kuitenkin peuran vaaleanruskean takapuolen katoavan koivikkoon. Taputin Peikkoa kaulalle, mutta se ei ollut eläinhavainnosta moksiskaan. Pälyili vain uteliaasti ympärilleen. Loppumatka tallille sujui rauhallisissa merkeissä sateesta huolimatta.