Inarin päiväkirja

Syksy tuli joka ikinen vuosi, mutta silti se aina yllätti. Pakko myöntää, että vaikka yritin vimmatusti etsiä hyviä puolia tästä märästä ja pimeästä vuodenajasta eksyin usein muistelemaan heinä-elokuun lämpimiä kesäiltoja. Omatuntoani kolkutteli, kun ajattelin miten vähän olin ehtinyt tallilla käydä koulun alettua. Syksyn mukana oli kuitenkin tullut jotain hyvääkin. Aina vain lykkääntynyt muuttomme oli nyt viittä vaille valmis. Matka koululle, tallille ja Kallen Kulmallekin lyheni mukavasti. Nyt oli vain pidettävä huoli siitä, etten eksyisi liian usein caramel frapen luo.

Kelit olivat selkeästi viilenneet, mutta pyöräillä pystyi silti. Piti vain muistaa ottaa hanskat ja pyörän valo mukaan, sillä pimeä tuli yllättävän nopeasti. Riri oli kysellyt vapaaehtoista maastoon lähtijää Peikolla, ja olin ilmoittautunut samointein. Peikko oli minulle suhteellisen uusi tuttavuus, vaikka olinkin muutamalla tunnilla saanut sen ratsukseni. Viestiteltyäni Danielan kanssa sovimme, että tapaisimme tallilla puoli kuuden aikoihin ja lähtisimme yhdessä lainaratsuilla maastoon. Daniela Nallella ja minä Peikolla.

Ravistelin nopeasti takkini, ja avasin tallin oven. Ulkona tihutti vettä, mutta ainakaan vielä ei satanut kaatamalla. Ehdin hetken henkäistä ennen kuin tallikäytävää pitkin asteleet Adelie ja Zaida hukuttivat minut kovaääniseen papatukseen päivän säästä, ja huomisen heinätalkoista.
”Mun piti ratsastaa tänään Ringo, mutta taidan jättää suosiolla ensiviikkoon”, Adelie hymähti.
”Ihan viisas valinta. Me ollaan lähössä Danielan kanssa kohta maastoon, joten saa nähä miten käy”, huokaisin ja viittasin kädelläni ovelle päin.
”Suosittelen sadetakkia!” Zaida nauroi.
Tytöt kiersivät takkinsa ympärilleen, ja lähtivät puolijuoksua maneesille neuvottelemaan Karon kanssa jostain mitä en enää kuullut, heidän kadotessa pihalle.

Vedenkeittimen porina täytti tyhjän tallituvan, kun odotin kaakaoveteni valmistumista. Vesikaakao ei tottapuhuen ollut kovin hyvää, mutta tälläisinä päivinä mikä tahansa lämmin juoma kelpasi. Kaakaokuppi kädessä hymyillen istahdin penkille. Nappasin pöydältä uusimmat Lehtovaaran Sanomat, ja selailin sitä aikani kuluksi. Daniela snäppäsi olevansa puolen tunnin kuluttua tallilla, joten päätin harjata siinä välissä Danan.

”Hei pallura”, Kuiskasin rapsuttaessani Danaa korvien takaa.
”Hyi että kun oot likanen”, huokaisin ja nappasin vaaleanpunaisen pölärin käteen. Dana oli selvästi etsinyt tarhan pahimman kuralätäkön piehtarointia varten.
Harjasin huolellisesti Danan selän ja kaulan, mutta jalkojen kohdalla totesin niiden olevan niin kuraiset, että parempi olisi käydä huuhtomassa ne pesarissa.
Pesupaikalla Dana seisoi kiltisti, niin kuin yleensäkkin eikä mennyt kovin kauaa, kun kaikki jalat jo olivatkin puhtaat. Kuivasin ne huolellisesti pyyhkeellä, ja talutin tamman takaisin karsinaansa.

Haittapuoli Danan karsinapaikassa oli sen oven läheinen sijainti. Talviaikaan, kun joku avasi oven tunsi kylmän pakkastuulahduksen kasvoillaan. Niin myös nyt, kun Adelie ja Zaida palasivat talliin (vaikkei vielä ehkä pakkasta ollutkaan). Onneksi se ei näyttänyt vuonohevosta hetkeuttavan. Dana nojasi päätään reittäni vasten rapsutelllessani siltä kuraa korvasta. Se esitti suurta lahjakuutta piehtaroimalla itsensä mutalätäkössä kirjaimellisesti korvista kavioihin. Kun kynnenaluseni olivat Danan rapsuttelusta mustat, rasvasin tamman kaviot, ja painoin suukon sen turpaan. Lopuksi kaivoin Danalle taskustani vielä porkkanan. Oli todellinen ihme ettei äiti ollut vieläkään tajunnut, minne kaikki jääkaapin kasvissosekeittoon tarkoitetut porkkanat aina katosivat.

Peikko möllötti rauhallisena karsinassaan, kun kiristin satulavyötä. Pelkäsin hiukan sateessa kastuvien nahkavarusteiden puolesta, mutta jouduin toteamaan, että ratsastuskoulun satulat ja suitset eivät olleet ehkä ensimmäistä kertaa epäsuotuisassa ympäristössä. Lämmitin kuolaimet, ja nappasin Peikosta pakollisen turpakuvan tallikavereille jaettavaksi. Ori ei oikein arvostanut kuvaani, mutta otti kiltisti suitset päähänsä. Pujotin jokaiseen jalkaan tummanvihreät suojat, ja annoin Peikolle rapsutukset keaulalle. Viimeisenä kiskoin päälleni heijastinliivin, ja kiersin Peikon häntään neonkeltaisen heijastimen. Karo oli nimittäin muistuttanut eilen tallituvassa istuskellessaan ainakin kolmesti ettei kukaan saisi lähteä maastoon ilman heijastimia. Kun Daniela huikkasi olevansa valmis Nallen kanssa talutin Peikon ulos tallista.

”Muistitko varmasti heijastimet?”, kysyin Danielalta virnistellen, sillä hänkin oli sattunut tallitupaan samaan aikaan Karon kanssa. Ulkona satoi ihan kunnolla, mutta onneksi ei tuullut pahemmin. Käynnissä edetessä vesi ei tunkeutunut silmiin ja suuhun, joten pystyimme rauhassa juttelemaan, ja ihailemaan ruskan värejä. Peikko oli melko rauhallisella päällä. Se tuijotteli uteliaasti maastopolun varrella olevaa isoa kiveä, mutta käveli kuuliaisesti ohi. Sade muuttui tihkuksi ja loppui vähitellen kokonaan. Tie oli hyväpohjainen eikä näyttänyt liukkaan mutaiselta, joten maiskautin Peikon rentoon raviin. Suokin askeleisiin sopeutuminen kesti hetken, mutta lopulta Peikko tuntui yllätttävän mukavalta.
”Otetaanko pikkupätkä laukkaa?” Daniela ehdotti.
”Mikä ettei”, virnistin ja napautin pohkeilla kevyesti Peikon kylkeä. Ori nosti reippaan laukan, ja annoin sen mennä suunnilleen haluamaansa vauhtia. Kun välimatka Nalleen ja Danielaan kasvoi, siirsin Peikon ravii, ja varmistin samalla, että se oli kunnolla hallinnassa. Nostin vielä uuden vähän rauhallisemman laukan, kun Daniela sai meidät kiinni.

”Miltäs Nalle vaikuttaa?”, kysyin siirryttyämme käyntiin.
”Ihan jees, en oo koskaan tällä maastossa ollutkaan”, Daniela vastasi ja taputteli ruunaa kaulalle.
”En mäkään Peikolla. Muutenkin viime maastokerrasta on hetki. En oo ehtinyt nyt pariin viikkoon juuri ollenkaan tallille, kun ollu niin paljon kouluhommia”, huokaisin.
”Täällä taitaa alkaa taas sataa”, Daniela sanoi ja veti hupun takaisin päähänsä.
”Otetaanko vielä hetki ravia, niin päästään nopeemmin tallin lämpöön?”
”Mennään vaan ravissa, tästä ei ookkaan enää pitkä matka tallille”

Risteystä ennen hidastimme käyntiin. Peikko pälyili ympärilleen, mutta vaikka siristelin silmiäni sateessa en nähnyt mitään. Oksien rasahdellessa huomasin kuitenkin peuran vaaleanruskean takapuolen katoavan koivikkoon. Taputin Peikkoa kaulalle, mutta se ei ollut eläinhavainnosta moksiskaan. Pälyili vain uteliaasti ympärilleen. Loppumatka tallille sujui rauhallisissa merkeissä sateesta huolimatta.

”Mä en jaksa enää”, huokaisin  ja kaaduin selälleni heinäkasaan. Zaida ja Daniela vilkaisivat nopeasti toisiaan ja alkoivat yhteistuumin heitellä heiniä päälleni. Hetken sivusta seurattuaan Veronicakin liittyi naureskellen mukaan.
”Apuaa! mehee huuhuun”, kikatin, ja huidoin käsilläni niin että lisää heiniä pöllähti naamalleni. Kun enää kasvoni olivat heinäkeon ulkopuolella nousin rivakasti ylös heinien lennellessä omiin suuntiinsa. Joku oli unohtanut  heinävintille kulahtaneen pinkin pölyharjan, joten ojensin sitä Veronican suuntaan, ja pyysin blondia harjaamaan heinien peitossa olevan collegepaitani selkäpuolen.
”No niin nyt on puhdas! Kiitä onneas, ettet laittanut neulepaitaa päälle. Tähän tarttuu kaikki”, Veronica naurahti ja osoitti omaa vaaleanpunaista neulepaitaansa, joka tosin tällähetkellä näytti lähinnä harmaalta. Koko aamupäivän ja lauantain olimme raahanneet paaleja kasoihin ja työntäneet niitä ulkovarastoon käsissä tuntui, mutta vielä oli muutama paali jäljellä. Eilen sää oli suosinut, mutta tänään satoi. Onneksi isommat ulkohommat saatiin lauantaina hoidettua, ja tänään voitiin sitten kökkiä sisällä. Kökkiminen oli kyllä väärä verbi, sillä hommia oli paiskittu ilman kunnon taukoa monta tuntia putkeen

”Täällä olis mehua ja keksejä!” alhaalta kuului Ririn ääni. Ei mennyt edes puolta minuuttia, kun kaikki olivat jo livahtaneet tallituvan penkeille lojumaan.
”Ootte kyllä ollu ahkeria”, Riri kehui hymyillen, ja nappasi kulhosta suklaavohvelin.
”Mä oon ihan poikki”, Hilla huokaisi ja lysähti viereeni istumaan.
”Niin mäkin. Ainakin saatiin hyvä käsitreeni”, naurahdin ja venyttelin käsiäni.
”Sanoisin kyllä, että vähän kokonaisvaltaisempi. Mä en tiedä, että mikä lihas mun kropassa ei olis täysin jumissa”, Hilla  nauroi.
”Okei oot kyllä oikeessa”, sanoin ja haukkasin kerralla puolet suklaakeksistä. Keksit hupenivat tasaista tahtia, ja lopulta Riri totesi, että olisi parempi jatkaa hommia, jotta päästäisiin ennen yötä kotiin. Vaikka veikkaan, että Lehtiksen talliporukka ei olisi pistänyt pahakseen yötä vintin pehmoisessa heinäkasassakaan.
”Nosta mut ylös. Mä en jaksa enää”, nauroin ja ojensin käteni Hillalle, joka kiskaisi minut rivakasti penkiltä ylös.

Riri oli ohjeistanut meitä niin, että paikat tulisi pitää varsinkin lopussa siisteinä, niin loppusiivous olisi helpompi. Kukaan ei kuitenkaan voinut kieltäytyä, kun joku kiljaisi paalien keskellä ”heinäsota!”  Veronica tähtäsi ensimmäisen heinätukon suoraan minua kohti, mutta onnistuin väistämään täpärästi. Kauaa en ehtinyt nauttia onnistumisestani, sillä Jeminan heittämä heinäkasi läsähti suoraan päähäni. Päätin kostaa ja viskasin nipun heiniä suuntaan josta olin saanut itse päälleni kasan. Jemina kuitenkin kumartui taitavasti, ja heinät varisivat Hillan päähän. Hetkeksi vintti muuttui taistelutantereeksi, jossa paaleista irroneet heinätukot lentelivät ympäriinsä, ja kukin tallilainen vuorollaan yski niitä pois kurkustaan. Ririn pään ilmestyessä hämmästyneenä portaista, makasimme kaikki nauraen lattialla. Naurusta ei ollut tulla loppua, ja lopulta Ririkin lysähti heinien keskelle nauramaan.

#seuramestaruudet @rosa

”Viidentoista minuutin aikana...”

”Inari hei, eiks teillä pitäny olla ne kisat tänään”, ovelta kuuluva äidin ääni herätti tytön varttia yli yhdeksän. Inari ei muistanut laittaneensa herätystä pois, mutta se ei ollut ihme. Edellinen ilta oli oli venynyt pitkäksi telkkaria tuijottaessa. Onni oli, että äiti oli ehtinyt jo poistua huoneesta Inarin kirotessa kovaan ääneen. Tyttö oli sopinut olevansa tallilla puoli kymmeneltä valmiina hoitamaan Danan kuntoon kisapäivää varten. Kännykän lukitusnäyttö kertoi, että puoleen oli aikaa tasan viisitoista -nyt neljätoista minuuttia. Inari kiskoi samantien valkoiset tuolinkarmilla yön roikkuneet kisahousut jalkaansa ja veti paidan päälleen. Inari ei ollut taikauskoinen, mutta pinkit ratsastussukat olivat vakiovalinta kisapäivinä.

Keittiössä pikkuveli oli levittänyt laatikollisen leluautoja ympäri parkettia. Voileipä ainesten etsimistä säestikin kova kirkaisu sinisen minijeepin jäädessä Inarin jalkapohjan alle. Sulloessaan leipiä suuhunsa Inari selasi kuumeisesti kännykästään lehtisläisten numeroita. Bingo! Rosalla oli auto ja hän starttaisi luokkansa vasta myöhemmin päivällä.
”Moi! Ootko jo tallilla? Mä nukuin pommiin enkä ehdi bussiin. Oisitko voinu viedä mut tallille?” Inari puhui niin nopeasti, että linjan toisessa päässä olevaa Rosaa nauratti.
”Tottakai! Lähin just ja oon nyt Kallen Kulman kohalla viis minuuttia niin oon teillä”, Rosa sanoi ja Inari kiitteli rynnätessään sullomaan tavaroita tallikassiinsa. Onneksi kaikki muut paitsi saappaat, kypärä ja kisahanskat lojuivat parhaillaan tallilla Inarin kaapissa. Kymmenen minuutin kestävät aamutoimet eivät olleet poikkeus Inarin normaaleissa kouluaamuissa, mutta kisapäivään kiire toi aina epätoivottua lisäjännitystä.

Inari heilautti kättään heipaksi ja paiskasi ulko-oven hieman turhan kovaa kiinni. Rosan auto pysähtyi juuri lumipenkan taakse ja Inari juoksi autolle. Toivottavasti päivän kiirehtimiset oli hoidettu jo ennen kymmentä.

Åke kehui sinua ja Danaa parina, olette kuulema tosi paljon toistenne kaltaiset! Inhimilliset virheet tekivät häneen vaikutuksen - usko tai älä -, joten jäit positiivisessa mielessä valmentajan mieleen. Pienien erimielisyyksien jälkeen esteet alkoivat ylittymään miltein kiitettävällä tavalla: saisit nostaa katsetta ylemmäksi hevosen niskasta ja nostaa käsiä napakammin ylemmäksi. Sait muuten kehuja istunnasta ja hyppytekniikasta, mikä selkeästi tuki Danaa esteiden ylittämisessä. Vauhti ja tahti olivat rauhalliset ja hallitut, mikä sai menemisen näyttämään kaikin puolin siistiltä ja ennen kaikkea turvalliselta. Danan kanssa voisitte kotiläksyksi ottaa opetella ratsastamaan parempia paikkoja: osa hypyistä lähti hieman liian aikaisin - pohjaan ratsastuksesta ei ollut huolta -, ja osa hypyistä lähti turhan sivusta täydelliseen paikkaan nähden. Yhteistyönne oli kuitenkin kuuleman mukaa priimaa!

Merkki todisteeksi osallistumisesta viikonlopun esterääkkiin, ole hyvä!

Kekiviikon koulupäivä oli koeviikon viimeneinen, ja olo päälisin puolin helpottunut. Nyt talli kutsui ja olin luvannut itselleni, että palkintona kovasta (ja välillä ei ihan niin kovasta) opiskelusta iltapäivän saisi viettää kokonaan tallilla. Dana oli vielä tarhassa kun kun lukitsin pyöräni ulko-oven viereiseen pyörätelineeseen. Oli hiljainen hetki ennen tuntien alkua, eikä tallin pihalla näkynyt muita. Vain yksi pyörä omani lisäksi ja parkkipaikalla pelkkä Karon auto. Suuntasin tallikäytävää pitkin taukotupaan aikeena keittää kaakaota ja heittäytyä hetkeksi makaamaan sohvalle.  


”Henri?”, yllätyin totaalisesti nähdessäni pojan istumassa rennosti tallituvan kulahtaneena sohvalla.
”Inari?”, Henkka vaikutti lähes yhtä yllättyneeltä, ja hetkeksi huoneeseen laskeutui täysi hiljaisuus kun molempien aivot tuntuivat raksuttavan yhtä aikaa.
”Mä en tiennytkään, että sä käyt täällä”, sanoin toivoen pojan kertovan jonkun selityksen paikalla ololleen. Ainakin sillä oli tallivaatteet päällä, eli tuskin Henkka oli tullut vain vieraan talon sohvalle istuskelemaan. En ollut kovin hyvä esittämään kysymyksiä.  
”Muutettiin Maten, sen Oldenburgruunan kanssa hetki sitten tänne asumaan”, Henkka selitti iloisesti. Hetkonen. Olinhan minä Maten nähnyt useaan otteeseen tallilla käydessäni, mutten ollut vaivautunut ottamaan selvää kuka hevosen omisti. En yleensä tuntenut muita hevosihmisiä kuin Lehtisläisiä nimeltä. Paitsi nyt. Kanssani lukion ensimmäisellä opiskeleva Henri Haapaoja istui edessäni ilmielävänä samoin kuin aamupäivän historiankokeessa, ja kaikesta päätellen omisti hevosen.  
”No miten ootte viihtynyt?”, kysyin vältellen kiusallista pitkää hiljaisuutta.
”Tosi hyvin! Muta on kotiutunut hienosti ja ollaan päästy jo hiukan treenailemaan maneesissa”
”Mites sun heppakuviot?”, Henkka esitti puolestaan vastakysymyksen.  
”Öö… käyn sekä este- että koulutunnilla. Sitten mulla on hoitohevonen. Danan kanssa ollaan myös kisattu jonkin verran”, harkitsin jatkavani lausetta vielä jotenkin, mutten kuitenkaan saanut aikaan mitään järkevää.
”Ai sen vuonohevosen? Se on aika symppis”, Henkka hymähti.
”Se on kyllä täyttä kultaa”, mutisin. Ainakaan poika ei ollut haukkunut Danaa miksikään koinsyömäksi karvakasaksi joten kai se oli ihan hyvä alku yllättävälle tapaamisellemme.  




”Otatko kaakaota? Ajattelin mennä Danan kanssa maastoon, joten pakko lämmitellä hetken varpaita ennen lähtöä."
”Joo, kiitos”, Henkka vastasi ja pomppasi ylös sohvalta. Kaadoin kaakaon kahteen hevoskuvioiseen mukiin, jotka vähän sinnepäin ulkonäöstä päätellen oli joku tallilainen joskus itse maalannut. Ojensin toisen pojalle.  
”Jos et pistä paheksesi niin me voitaisiin lähteä Maten kanssa mukaan. Ei olla vielä kauheasti täälläpäin maastoiltu”, Henkka sanoi kysyvään sävyyn.
”Ei…tai siis en pistä pahakseni. Ihan hyvä olla aina joku mukana. Jos Dana vaikka saa kohtauksen ja riistäytyy käsistä”  
”Se ei kyllä elämänsä aikana ole varmaan ikinä riistäytynyt keneltäkään, mutta kuitenkin”, naurahdin ja koin tarpeelliseksi vielä tarkentaa Danan hyviä käytöstapoja, sillä en ollut varma miten paljon Henkka Lehtiksen tuntihevosista tiesi.  



Mittari ei ollut kuin aavistuksen pakkasen puolella, joten Dana ja muut kylmempiin oloihin tottuneet kaviokkaat tarhailivat ilman loimia. Riimunnaru napsahti nopeasti oikealle paikalleen, ja tamma käveli perässäni tarhan portille. Bellekin olisi ilmeisesti halunnut sisään sillä se tunki itsensä  aivan porttiin kiinni. Tai sitten poni vain havitteli kuivuneita leivänpalasia taskuni pohjalta. Danan korvat kävivät  sekuntin murto-osan ajan luimussa ja se suuntasi potkun takakaviosta jonnekin Belleä kohti. Suoraan sanottuna oli kyllä aika huti. Nauroin Danan uhoamisyritykselle, vuonis ei ollut kovin vakuuttava ilkimys korvat luimussakaan. Bellekin ilmeisesti nauroi. Tai ainakaan se ei tehnyt elettäkään väistääkseen. Rapsutin sitä korvien takaa, ja huiskin sen sitten pahoitellen vähän kauemmas saadakseni portin auki.

Henkka oli ehtinyt Maten kanssa sisään ennen meitä, joten huikkasin yksäripuolelle olevani noin kymmenen minuutin kuluttua valmis. Pesari oli kerrankin vapaana, joten sain rauhassa hoitaa Danan siinä. Yleensä jätin sen suosiolla Donnalle ja Fionalle sekä muille tulisemmille luonteille, jotka oli helpompi siistiä molemmin puolin kiinnitettynä. Edellisviikon nollan molemmin puolin häilyvät kelit olivat onneksi kadonneet ja tarhassa ei ollut juuri sulia eli suomeksi sanottuna mutaisia kohtia. Dana oli siis kauttaaltaan puhdas. Mitä nyt päiväheiniä vähän harjassa ja hännässä. Vuonohevosen talvikarva oli paksu ja pehmeä ja aioin käyttää sen hyödyksi. Tänään satula saisi jäädä talliin ja minä nauttisin lämpimästä penkistä.  


“Noniin vihdoin valmis”, huokaisin taluttaessani Danan pihalle, jossa Henkka ratsunsa kanssa jo odotteli meitä.  
“Saat sitten näyttää suunnan. Ollaan pyörähdetty vain muutamalla lyhyellä käyntilenkillä”, poika kertoi ja kiristi vielä Maten satulavyötä reiällä. “Päätit näköjään jättää satulan talliin.”
“Joo me näytetään Danan kanssa suuntaa. Yritän olla tippumatta, mutta ei laukkakisaa. Teillä on etumatkaa satulan ansiosta”, nauroin ja kiipesin jakkaran avulla Danan lämpimään selkään.  
“Ai satulan vuoksi. Veikkaan, että Muta omistaa myös vähän pidemmän jalat”, Henkka virnisti.
“Pyh ja pah. Dana voittaa halutessaan pitkäjalkaisemmatkin hevoset”, tuhahdin. “saat vielä nähdä”, nauroin ja patistin vuonotamman liikkeelle kohti metsänrajaa.  



Henkka kertoili alkumatkan tarinoita Matesta, ja keskityin lähinnä nyökkäilemään. Dana oli tapansa mukaan rennonreippaalla päällä, -milloin se ei muka olisi? Muta tuijotteli ohimennessään lumisia puskia, mutta käveli silti rauhallisesti eteenpäin. Esittelin silloin tällöin Henkalle mastoreittiemme nähtävyyksiä, joissa ei niin kovin paljon nähtävää kyllä ollut. Järvenrannassa nököttävälle laavulle vievä polku sekä jääkauden (tai jonkun vastaavan luonnonvoiman) paikalle tuoma suuri kivi, jota alkeiskurssilaiset nimittivät peikkojen mökiksi. Siinäpä ne ihmeellisimmät. Hevoset vaikuttivat vertyneen huolella, joten varjoisen metsäsuoran auetessa eteemme ehdotin laukkaamista. Dana vaati pientä herättelyä, mutta ponnahti sitten varsin reippaaseen laukkaan. Metsäsuora oli siitä kiva, että pohja oli lähes aina hyvässä kunnossa. Ei tarvinnut pelätä katastrofaalista sivuliukua tai rämpiä mudassa.  



Viimein pienen risteyksen lähestyessä hiljensin Danan ensin raviin ja sitten käyntiin. En ollut pudonnut, ja tamma oli kuunnellut kiltisti vauhtitoiveitani. Erittäin hyvä laukkapätkä siis.  
“Hahaa me voitettiin”, virnistin Henkan ja Maten kävellessä jälleen rinnallamme. Olin kyllä melko varma, että poika oli hidastellut vähän ratsuaan ettei Matte olisi ajautunut kiinni Danan häntään. Henkka naurahti vain huvittuneesti, ja totesi että viimeistään kesällä otettaisiin kyllä oikea kisa. Risteyksessä käännyimme ensin pienelle mutkittelevalle polulle ja sitten isommalle hiekkatielle joka johti tallin pihaan.  



Hassua etten ollut tajunnut Henkan harrastavan ratsastusta. Toisaalta paha myöntää, mutta loppuen lopuksi hiukan liian iso osa koulunkäynnistäni oli sitä, kun hakkasin päätä pulpettiin ja lausuin erilaisia rumia sanoja kuvaamaan sen hetkistä opiskelumotivaatiopulaa. Ei siis mikään ihme etten tiennyt kaikista luokkakavereistani nimeä enempää. Kiitin Henkkaa seurasta, ja toivotin pojalle onnea englannin esseen viimeistelyssä. Oikeasti taisin itse olla se joka tarvitsisi onnea ja ihmettä saadakseen vielä aloittamattoman työn valmiiksi määräpäivään mennessä, mutta sitä ehtisi miettiä myöhemmin. Tänään oli tallipäivä! Jätettyäni Danan karsinaansa muutamalla leivänpalalla lahjottua suuntasin satulahuoneeseen hakemaan päivän tuntiratsuni Ripan harjakassia.  



Satulahuoneessa Camillakin keräili parhaillaan käsivarsilleen Sotilaan varusteita.  
“Ootko mennyt ennen Ripalla?” tyttö kysyi.
“En kertaakaan. Vähän jännittää, mutta toisaalta se on ihan kivan oloinen”, tuumin ja poimin Ripan harjakassin lattialta.  
“Se on kyllä! Toivotan onnea. Saa nähdä miten meillä sujuu Sotilaan kanssa. En oo pitkän aikaan ollut sen selässä”, Camilla höpötti.  
“Hyvin se menee! Enkä usko, että meidänkään tunti on täysin fiasko. Mulla oli viimetunnilla Donna. Se on kyllä hieno hevonen, mutten osannut ratsastaa sitä yhtään. Vähän erilainen Danaan verrattuna”, nauroin hyväntuulisesti.  
“Se on kyllä totta”, Camilla virnisti ja onnistui jotenkin ihmeen kaupalla nappaamaan täysiin käsiinsä vielä pesusienen. Autoin tyttöä avaamalla satulahuoneen oven ja kävelin perässä tallikäytävälle.  


Kun edellinen ryhmä oli poistunut maneesista ja Karo saanut kirjattua ryhmäläisten toiveita ylös kovakantiseen muistikirjaansa ilmoitti hän kuuluvasti, että päivän teemana olisivat pysähdykset ja peruutukset. Jäykän jalustinhihnan säätämisestä johtuvasta irvistyksestä huolimatta tuuletin henkisesti. Oli kiva päästä testaamaan nappuloita uuden hevosen kanssa ensin vähän rauhallisimmilla tehtävillä ennen reippaampien askellajien työstämistä. Ripa vaikutti hauskalta perinteiseltä suokkityypiltä, mutten ollut lainkaan varma, miten meillä lähtisi sujumaan, vai lähtisikö ollenkaan? Patistin ruunan uralle ja toivotin Sotilaan selässä vielä jalustimia säätävälle Camillalle hyvää tuntia.  

“Vähän juro, suhteellisen herkkä ja rohkea, muttei kuitenkaan kovin fiksu” oli Karo minulle ennen tuntia muutamalla sanalla Ripaa kuvannut. Totesin sen nopeasti pitävän melko hyvin paikkaansa. Aloitimme heti alkukäyntien jälkeen tekemään pituushalkaisijalle ratsastuksia ja sen keskelle siistejä pysähdyksiä. Ripa pysähtyikin pienestä pyynnöstä hienosti tasajaloin. Karo kehui hyvää pysähdystä, mutta antoi samantien myös palautetta vetelästä käyntiin siirtymisestä.  Emme ilmeisesti olleet Ripan kanssa ainoita, jolta tuntui puuttuvan ponnekkuutta liikkeelle lähdöstä, sillä pian Karo uhkasi meitä tunnin mittaisella käyntityöskentelyllä. Uhkaus selvästi tehosi, sillä pian nainen nyökkäili tyytyväisenä ja käski meidän siirtyä harjoitusraviin.  

Ripan ravi ei ollut maailman mukavin istua. Pehmeäaskeleisen Danan jälkeen se tuntui suorastaan töksähtelevältä. Mintun mennessä kuuloetäisyydeltä ohi naurahdin että tästä hevosesta ei ollut pelkät tuulilasinpyyhkijät vaan ihan koko ratti vielä kadoksissa. Minttu kohotti peukun pystyyn ja nyökkäsi kannustavasti. Kyllä siitä vielä hyvä tulee. Olin samaa mieltä. Ei ehkä vielä tällä kertaa, mutta pikkuhiljaa.

Jo tallituvan oven läpi kuulin mistä siellä keskusteltiin. Oikeastaan oisin tiennyt sen kuulemattakin. Koko talli puhui nyt Tie Tähtiin-kilpailuista. Eikä se ollut ihme. Olihan suuri kisarykelmä aikaisine aamuineen ja pitkine automatkoineen varmasti monen kevään kohokohta. Okei masentava kuvaus. Aikaisten aamujen lisäksi viime vuoden kilpailut olivat pitäneet sisällään ahkeraa valmentautumista, lukuisia onnistumisen hetkiä sekä ennen kaikkea paljon väsyneitä vitsejä. Niiltä ei kai voinut välttyä, jos matkusti viikonlopusta toiseen ympäri Suomea kisaamassa. Nakkasin mustan Kånkenini seinänvieresä nököttävälle penkille ja kipitin kurkkaamaan oliko kaapissa kaakaota. Ihanaa, joku oli muistanut tuoda uuden purkin. Valitsin kaapin mukeista parhaimman. Harmaan posliinimukin, jolla oli norsun korvat. Katsoin miten kaakaojauhe liukeni hitaasti maitoon ja muodosti pinnalle suuria kuplia. Jos olisin jaksanut laittaa mikron päälle, höyryävä muki olisi ollut hetken kuluttua hyppysissäni, mutta kohautin olkiani ja totesin, että kylmä kaakao kelpasi ihan yhtä hyvin. Istahdin pöytään Cassandraa vastapäätä, joka kävi kiivasta keskustelua Vertsun kanssa jostain, mistä en erottanut kuin yksittäisiä sanoja.  
“Pssst... Jos ette halua nähdä Ririä raivoamassa hiukset pystyssä kannattaa pitää vähän pienempää meteliä. Kuuluu melkein ulko-ovelle saakka”, virnistin.  
Riri juoksenteli ympäri tallia välillä sen näköisenä, että punaiset kiharat sojottivat sinne sun tänne, mutta se ei takuulla johtunut raivoamisesta. Ei varmaan ollut edes olemassa tallinomistaa, joka ehtisi pitkin päivää vilkaista muuhun kuin maneesin peiliin. Sielläkin taisi näkyä lähinnä kieli keskellä suuta pohkeenväistöjä työstäviä tuntiratsastajia. Sitä paitsi tunnetusti pelkkä iloinen hymy ja lauma hevosia houkuttelivat jo ison kasan tallilaisia paikalle.  

  

“Missä se ensimmäinen osakilpailu viimevuonna oli”, Cassandra yritti saada päähänsä paikan nimeä, mutta Veronica ehti ensin.  
“Hukkasuolla”, Vertsu hihkaisi. 
“Me napattiin mediumin kouluosuudesta toinen sija Sotilaan kanssa. Oi, että kun on ikävä Sotilaan selkään”, blondi huokaisi.  
“Ja me oltiin Ruusan kanssa estepuolella kolmansia”, Iiris sanoi hymyillen. 
“Ja vasta varsalomalta palannut Dana kuljetti meidät easy luokan estevoittoon. Olin maailman ylpein kun Riri nappasi kuvan meistä ja sain istua Lehtiksen edustushuppari päällä Danan selässä”, muistelin. Hukkasuon osakilpailut olivat ylivoimaisesti yksi parhaista kisamuistoistani. Ensimmäiset ulkopuoliset kisat Danan kanssa ja yllätysvoitto. Kouluosuuskaan ei ollut hassumpi. Verryttelyssä Dana oli ollut hidas ja oma keskittymiseni tipotiessään, mutta radalla poni oli näyttänyt oikein rentoa ja lennokasta pätkää. Ruusukkeet jaettiin kuudelle parhaalle ja vitossijan keltainen palkinto roikkui edelleen tallikaappini ovessa. 
“Finaali oli kyllä myös hieno. Napattiin koulupuolelta Cassun kanssa kolmas sija”, Cassandra hymyili tyytyväisenä. 
“Siellä taisi olla jotkut draaman täytteiset finaalijuhlatkin”, Vertsu sanoi. 
“Mä muistan vaan sen finaali aamuna tapaamani puheliaan pikkulapsen, jonka takia pelkäsin etten ehdi radalle lainkaan”, naureskelin. Olin tarkoituksella koittanut hiukan kartella kaikkea draamaa kisojen aikana. Oikeastaan ainut hetki jolloin oli tehnyt mieli napauttaa tiukasti takaisin oli kun kuulin vessassa jonkun puhuvan koinsyömästä vuononhevosesta ja random ratsastajasta jotka onneksi vain melkein voittivat uusintaradalla. Onneksi olin odotellut hiljaa vessakopissa kaksikon poistumista enkä ollut sanonut mitään. Ensinäkin minulla tuskin olisi ollut mitään kovin kekseliästä takaisin sanottavaa ja toisekseen niukka häviö kaihersi vielä tänäkin päivänä hitusen.  

 

“Mutta muistatteko niitä valmennuksia?”, kysyin ja mieleeni nousi saman tien värikkäitä kuvia valmennusreissuilta.  
“Siis me käytiin Danan kanssa parikin kertaa yksin Auburnissa”, sanoin ja pudistelin virnistellen päätäni. 
“Sinä ja talvikarvassa oleva Dana siellä puoliveristen seassa”, Vertsu nauroi. 
“Siellä on maneesissa kristallikruunutkin katossa”, Iiris tiesi kertoa. 
“Niin on. Pakko myöntää, ettei ikinä ole ollut niin kala kuivalla maalla olo”, mutisin. 
“Onneksi samassa valmennuksessa oli joku suokki ja islanninhevonen. Se vähän helpotti, vaikka ne tietysti olivat paikallisia”, mietin ääneen.  
“No sittenhän se oli jo mukavaa”, Cassandra naurahti. 
“No ainakin osittain. Se estevalmennus, jossa tallinomistaja ja kartanon perijätär valmensi meni täysin penkin alle. Dana oli tajuttoman hidas koko valmennuksen. Se jopa kielsi muurille kun ohjasin niin huonon tien”, hautasin kasvot käsiini. Kyseinen valmennus ei todellakaan kuulunut parhaisiin muistoihini, mutta oli sitäkin tarkemmin piirtynyt verkkokalvoille. 
“Ainiin ja ensimmäisessä Åken valmennuksessa tuskastelin kielien kanssa, mutta sen jälkeen kun kävin Saaristossa sen voimakasta Walesin murretta puhuvan tyypin valmennettavana, niin Åken valmennukset ovat tuntuneet yllättävän helpoilta”, nauroin.  
“Ai Jonathan Luckyn?”, Vertsu muisti tietenkin ulkoa vähintään puolet muidenkin tallien valmentajista ja huippuratsastajista. 
“No just sen” 

 

“Tänä vuonna taitaa olla kolme osakilpailua ja sitten finaali Hallavassa”, kertasin kisakutsun infoa. 
“Joo yksi vähemmän kun viimevuonna. Viimeksi kisattiin Hukkasuolla, Seppeleessä, Lehtovaarassa ja Sateentallilla”, Iiris luetteli.  
“Ja tänä vuonna ensimmäinen ja viimeinen kilpailu on Hallavassa, toinen osis meillä ja kolmas sitten Hopiavuoressa”, Cassandra täydensi.  
“Ihan kohta ollaankin jo matkalla kohti kisapaikkaa”, Iiris huokaisi. 
“ja ihan liian pian kuulutetaan, että seuraavana radalle Inari Roihu ja Oxeye Daisy”, mutisin ja sain muut tirskahtamaan. Oli ihme miten vähän kisastressi oli kokemuksen karttuessa helpottunut. Tarvitsisin vielä monen monta starttia ennen kuin saisin kisa-aamuna nieleskeltyä alas kunnollisen aamupalan. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Ehkä se toimi tähänkin. Kun oli riittävän monta kertaa mokannut radalla, verryttelyssä, traileria pakatessa tai kisapaikalle sapuessa, tiesi hyvin mikä kaikki voisi helposti mennä pieleen. 
“Pitää ottaa hyvät eväät”, sanoin tietämättä yhtään mihin muut olivat keskustelun kääntäneet minun mietiskellessä itsekseni.  
“Toivottavasti pysähdytään matkalla kaupassa” 
“Mä haluun takaisintulomatkalla hampparin!” Iiris hihkaisi. 
“Joo Heseen tai Mäkkäriin. Joku paikallinen kiskakin käy”, Cassandra innostui. 
“Pitäähän sitä nyt urheilusuorituksen jälkeinen palauttava ateria saada”, Veronica nyökytteli vieressä. 
“Ehkä Riri tarjoaa kaikille, jos ratsastetaan tosi ahkerasti”, nauroin.  
“Toivotaan. Me ainakin tehdään parhaamme!” 

 

“Nyt mun pitää kyllä lähteä laittamaan Danaa valmiiksi tunnille. Hypätään Karon mukaan jotain pientä rataa viimeistelytreeninä”, selitin ja nousin venytellen ylös.  
“Toivotan onnea. Mäkin voisin raahautua harjaamaan Maxin”, Veronica tuumi ja nousi perässäni ylös. 
“Mä nautin kyllä vielä vaikka kupin kaakaota”, Iiris päätti.  
“...mutta hyvää tuntia. Pidä hauskaa!” 
Luikahdin Veronica perässäni tallikäytävälle ja kurotin käteni kohti kattoa. Käytävä tuntui pienen tallituvan jälkeen ihanan viileältä ja väljältä. Tähän iltaan mahtuisi vielä yksi estetunti maailman parhaan vuonohevosen kyydissä.  


//Olipa hauska kaivaa inspiraatioksi vuosi sitten julkaistuja tarinoita ja tuotoksia, vaikka osa olikin aivan järkyttäviä