2 osumaa on löytynyt haulle 0

Inarin päiväkirja

Kekiviikon koulupäivä oli koeviikon viimeneinen, ja olo päälisin puolin helpottunut. Nyt talli kutsui ja olin luvannut itselleni, että palkintona kovasta (ja välillä ei ihan niin kovasta) opiskelusta iltapäivän saisi viettää kokonaan tallilla. Dana oli vielä tarhassa kun kun lukitsin pyöräni ulko-oven viereiseen pyörätelineeseen. Oli hiljainen hetki ennen tuntien alkua, eikä tallin pihalla näkynyt muita. Vain yksi pyörä omani lisäksi ja parkkipaikalla pelkkä Karon auto. Suuntasin tallikäytävää pitkin taukotupaan aikeena keittää kaakaota ja heittäytyä hetkeksi makaamaan sohvalle.  


”Henri?”, yllätyin totaalisesti nähdessäni pojan istumassa rennosti tallituvan kulahtaneena sohvalla.
”Inari?”, Henkka vaikutti lähes yhtä yllättyneeltä, ja hetkeksi huoneeseen laskeutui täysi hiljaisuus kun molempien aivot tuntuivat raksuttavan yhtä aikaa.
”Mä en tiennytkään, että sä käyt täällä”, sanoin toivoen pojan kertovan jonkun selityksen paikalla ololleen. Ainakin sillä oli tallivaatteet päällä, eli tuskin Henkka oli tullut vain vieraan talon sohvalle istuskelemaan. En ollut kovin hyvä esittämään kysymyksiä.  
”Muutettiin Maten, sen Oldenburgruunan kanssa hetki sitten tänne asumaan”, Henkka selitti iloisesti. Hetkonen. Olinhan minä Maten nähnyt useaan otteeseen tallilla käydessäni, mutten ollut vaivautunut ottamaan selvää kuka hevosen omisti. En yleensä tuntenut muita hevosihmisiä kuin Lehtisläisiä nimeltä. Paitsi nyt. Kanssani lukion ensimmäisellä opiskeleva Henri Haapaoja istui edessäni ilmielävänä samoin kuin aamupäivän historiankokeessa, ja kaikesta päätellen omisti hevosen.  
”No miten ootte viihtynyt?”, kysyin vältellen kiusallista pitkää hiljaisuutta.
”Tosi hyvin! Muta on kotiutunut hienosti ja ollaan päästy jo hiukan treenailemaan maneesissa”
”Mites sun heppakuviot?”, Henkka esitti puolestaan vastakysymyksen.  
”Öö… käyn sekä este- että koulutunnilla. Sitten mulla on hoitohevonen. Danan kanssa ollaan myös kisattu jonkin verran”, harkitsin jatkavani lausetta vielä jotenkin, mutten kuitenkaan saanut aikaan mitään järkevää.
”Ai sen vuonohevosen? Se on aika symppis”, Henkka hymähti.
”Se on kyllä täyttä kultaa”, mutisin. Ainakaan poika ei ollut haukkunut Danaa miksikään koinsyömäksi karvakasaksi joten kai se oli ihan hyvä alku yllättävälle tapaamisellemme.  




”Otatko kaakaota? Ajattelin mennä Danan kanssa maastoon, joten pakko lämmitellä hetken varpaita ennen lähtöä."
”Joo, kiitos”, Henkka vastasi ja pomppasi ylös sohvalta. Kaadoin kaakaon kahteen hevoskuvioiseen mukiin, jotka vähän sinnepäin ulkonäöstä päätellen oli joku tallilainen joskus itse maalannut. Ojensin toisen pojalle.  
”Jos et pistä paheksesi niin me voitaisiin lähteä Maten kanssa mukaan. Ei olla vielä kauheasti täälläpäin maastoiltu”, Henkka sanoi kysyvään sävyyn.
”Ei…tai siis en pistä pahakseni. Ihan hyvä olla aina joku mukana. Jos Dana vaikka saa kohtauksen ja riistäytyy käsistä”  
”Se ei kyllä elämänsä aikana ole varmaan ikinä riistäytynyt keneltäkään, mutta kuitenkin”, naurahdin ja koin tarpeelliseksi vielä tarkentaa Danan hyviä käytöstapoja, sillä en ollut varma miten paljon Henkka Lehtiksen tuntihevosista tiesi.  



Mittari ei ollut kuin aavistuksen pakkasen puolella, joten Dana ja muut kylmempiin oloihin tottuneet kaviokkaat tarhailivat ilman loimia. Riimunnaru napsahti nopeasti oikealle paikalleen, ja tamma käveli perässäni tarhan portille. Bellekin olisi ilmeisesti halunnut sisään sillä se tunki itsensä  aivan porttiin kiinni. Tai sitten poni vain havitteli kuivuneita leivänpalasia taskuni pohjalta. Danan korvat kävivät  sekuntin murto-osan ajan luimussa ja se suuntasi potkun takakaviosta jonnekin Belleä kohti. Suoraan sanottuna oli kyllä aika huti. Nauroin Danan uhoamisyritykselle, vuonis ei ollut kovin vakuuttava ilkimys korvat luimussakaan. Bellekin ilmeisesti nauroi. Tai ainakaan se ei tehnyt elettäkään väistääkseen. Rapsutin sitä korvien takaa, ja huiskin sen sitten pahoitellen vähän kauemmas saadakseni portin auki.

Henkka oli ehtinyt Maten kanssa sisään ennen meitä, joten huikkasin yksäripuolelle olevani noin kymmenen minuutin kuluttua valmis. Pesari oli kerrankin vapaana, joten sain rauhassa hoitaa Danan siinä. Yleensä jätin sen suosiolla Donnalle ja Fionalle sekä muille tulisemmille luonteille, jotka oli helpompi siistiä molemmin puolin kiinnitettynä. Edellisviikon nollan molemmin puolin häilyvät kelit olivat onneksi kadonneet ja tarhassa ei ollut juuri sulia eli suomeksi sanottuna mutaisia kohtia. Dana oli siis kauttaaltaan puhdas. Mitä nyt päiväheiniä vähän harjassa ja hännässä. Vuonohevosen talvikarva oli paksu ja pehmeä ja aioin käyttää sen hyödyksi. Tänään satula saisi jäädä talliin ja minä nauttisin lämpimästä penkistä.  


“Noniin vihdoin valmis”, huokaisin taluttaessani Danan pihalle, jossa Henkka ratsunsa kanssa jo odotteli meitä.  
“Saat sitten näyttää suunnan. Ollaan pyörähdetty vain muutamalla lyhyellä käyntilenkillä”, poika kertoi ja kiristi vielä Maten satulavyötä reiällä. “Päätit näköjään jättää satulan talliin.”
“Joo me näytetään Danan kanssa suuntaa. Yritän olla tippumatta, mutta ei laukkakisaa. Teillä on etumatkaa satulan ansiosta”, nauroin ja kiipesin jakkaran avulla Danan lämpimään selkään.  
“Ai satulan vuoksi. Veikkaan, että Muta omistaa myös vähän pidemmän jalat”, Henkka virnisti.
“Pyh ja pah. Dana voittaa halutessaan pitkäjalkaisemmatkin hevoset”, tuhahdin. “saat vielä nähdä”, nauroin ja patistin vuonotamman liikkeelle kohti metsänrajaa.  



Henkka kertoili alkumatkan tarinoita Matesta, ja keskityin lähinnä nyökkäilemään. Dana oli tapansa mukaan rennonreippaalla päällä, -milloin se ei muka olisi? Muta tuijotteli ohimennessään lumisia puskia, mutta käveli silti rauhallisesti eteenpäin. Esittelin silloin tällöin Henkalle mastoreittiemme nähtävyyksiä, joissa ei niin kovin paljon nähtävää kyllä ollut. Järvenrannassa nököttävälle laavulle vievä polku sekä jääkauden (tai jonkun vastaavan luonnonvoiman) paikalle tuoma suuri kivi, jota alkeiskurssilaiset nimittivät peikkojen mökiksi. Siinäpä ne ihmeellisimmät. Hevoset vaikuttivat vertyneen huolella, joten varjoisen metsäsuoran auetessa eteemme ehdotin laukkaamista. Dana vaati pientä herättelyä, mutta ponnahti sitten varsin reippaaseen laukkaan. Metsäsuora oli siitä kiva, että pohja oli lähes aina hyvässä kunnossa. Ei tarvinnut pelätä katastrofaalista sivuliukua tai rämpiä mudassa.  



Viimein pienen risteyksen lähestyessä hiljensin Danan ensin raviin ja sitten käyntiin. En ollut pudonnut, ja tamma oli kuunnellut kiltisti vauhtitoiveitani. Erittäin hyvä laukkapätkä siis.  
“Hahaa me voitettiin”, virnistin Henkan ja Maten kävellessä jälleen rinnallamme. Olin kyllä melko varma, että poika oli hidastellut vähän ratsuaan ettei Matte olisi ajautunut kiinni Danan häntään. Henkka naurahti vain huvittuneesti, ja totesi että viimeistään kesällä otettaisiin kyllä oikea kisa. Risteyksessä käännyimme ensin pienelle mutkittelevalle polulle ja sitten isommalle hiekkatielle joka johti tallin pihaan.  



Hassua etten ollut tajunnut Henkan harrastavan ratsastusta. Toisaalta paha myöntää, mutta loppuen lopuksi hiukan liian iso osa koulunkäynnistäni oli sitä, kun hakkasin päätä pulpettiin ja lausuin erilaisia rumia sanoja kuvaamaan sen hetkistä opiskelumotivaatiopulaa. Ei siis mikään ihme etten tiennyt kaikista luokkakavereistani nimeä enempää. Kiitin Henkkaa seurasta, ja toivotin pojalle onnea englannin esseen viimeistelyssä. Oikeasti taisin itse olla se joka tarvitsisi onnea ja ihmettä saadakseen vielä aloittamattoman työn valmiiksi määräpäivään mennessä, mutta sitä ehtisi miettiä myöhemmin. Tänään oli tallipäivä! Jätettyäni Danan karsinaansa muutamalla leivänpalalla lahjottua suuntasin satulahuoneeseen hakemaan päivän tuntiratsuni Ripan harjakassia.  



Satulahuoneessa Camillakin keräili parhaillaan käsivarsilleen Sotilaan varusteita.  
“Ootko mennyt ennen Ripalla?” tyttö kysyi.
“En kertaakaan. Vähän jännittää, mutta toisaalta se on ihan kivan oloinen”, tuumin ja poimin Ripan harjakassin lattialta.  
“Se on kyllä! Toivotan onnea. Saa nähdä miten meillä sujuu Sotilaan kanssa. En oo pitkän aikaan ollut sen selässä”, Camilla höpötti.  
“Hyvin se menee! Enkä usko, että meidänkään tunti on täysin fiasko. Mulla oli viimetunnilla Donna. Se on kyllä hieno hevonen, mutten osannut ratsastaa sitä yhtään. Vähän erilainen Danaan verrattuna”, nauroin hyväntuulisesti.  
“Se on kyllä totta”, Camilla virnisti ja onnistui jotenkin ihmeen kaupalla nappaamaan täysiin käsiinsä vielä pesusienen. Autoin tyttöä avaamalla satulahuoneen oven ja kävelin perässä tallikäytävälle.  


Kun edellinen ryhmä oli poistunut maneesista ja Karo saanut kirjattua ryhmäläisten toiveita ylös kovakantiseen muistikirjaansa ilmoitti hän kuuluvasti, että päivän teemana olisivat pysähdykset ja peruutukset. Jäykän jalustinhihnan säätämisestä johtuvasta irvistyksestä huolimatta tuuletin henkisesti. Oli kiva päästä testaamaan nappuloita uuden hevosen kanssa ensin vähän rauhallisimmilla tehtävillä ennen reippaampien askellajien työstämistä. Ripa vaikutti hauskalta perinteiseltä suokkityypiltä, mutten ollut lainkaan varma, miten meillä lähtisi sujumaan, vai lähtisikö ollenkaan? Patistin ruunan uralle ja toivotin Sotilaan selässä vielä jalustimia säätävälle Camillalle hyvää tuntia.  

“Vähän juro, suhteellisen herkkä ja rohkea, muttei kuitenkaan kovin fiksu” oli Karo minulle ennen tuntia muutamalla sanalla Ripaa kuvannut. Totesin sen nopeasti pitävän melko hyvin paikkaansa. Aloitimme heti alkukäyntien jälkeen tekemään pituushalkaisijalle ratsastuksia ja sen keskelle siistejä pysähdyksiä. Ripa pysähtyikin pienestä pyynnöstä hienosti tasajaloin. Karo kehui hyvää pysähdystä, mutta antoi samantien myös palautetta vetelästä käyntiin siirtymisestä.  Emme ilmeisesti olleet Ripan kanssa ainoita, jolta tuntui puuttuvan ponnekkuutta liikkeelle lähdöstä, sillä pian Karo uhkasi meitä tunnin mittaisella käyntityöskentelyllä. Uhkaus selvästi tehosi, sillä pian nainen nyökkäili tyytyväisenä ja käski meidän siirtyä harjoitusraviin.  

Ripan ravi ei ollut maailman mukavin istua. Pehmeäaskeleisen Danan jälkeen se tuntui suorastaan töksähtelevältä. Mintun mennessä kuuloetäisyydeltä ohi naurahdin että tästä hevosesta ei ollut pelkät tuulilasinpyyhkijät vaan ihan koko ratti vielä kadoksissa. Minttu kohotti peukun pystyyn ja nyökkäsi kannustavasti. Kyllä siitä vielä hyvä tulee. Olin samaa mieltä. Ei ehkä vielä tällä kertaa, mutta pikkuhiljaa.