43 osumaa on löytynyt haulle 0

Mer'in päiväkirja

Tie Tähtiin toinen osakilpailu!
#TieTähtiin2020 #Dino


Kello oli vasta kahdeksan, mutta Mer oli jo ollut tallilla tovin. Dino oli saanut perusteellisen harjauksen, ja nyt oli saamassa tiukkoja sykeröitä harjaansa. Heidän luokka alkaisi vasta kahden paikkeilla, mutta koska he olivat lähtölistan loppupäässä, voisi noiden startti olla lähempänä kolmea. Dinon varusteet Mer tarkasti mahdollisten yön aikana tulleiden vikojen varalta, mutta ne olivat putipuhtaat, ja kunnossa. Ruuna sai kouluvarusteet päälleen noin kahdelta, ja he olivat verkkaan menossa viisitoista yli yksi. Mer päätti mennä ensin maastolenkin vaan käynnissä. Dino vertyi siellä kivasti, ja he saapuivat kentälle hyvin aikaa jäljellä. Mer verrytteli huolellisesti, ja kävi radan vaikeimpia asioita läpi. Dino toimi hyvin, ja tuntui rennolta ja hyvässä moodissa menevältä. Kaikki jännitys jota viimekerralla oli, oli poissa.

Mer ratsasti maneesiin, ja tunsi Dinon jännittyvän. Ruuna rentoutui hyväksi kunhan oli saanut ensin vähän ihmetellä. Radalla Dino oli herkkä, ja tuntui todella hyvältä. Suoritus oli hetkessä ohi, ja noiden ratsastaessa pois maneesista, tuntui radan menneen paljon paremmin kuin viimeksi. Luokan viimeisen ratsastajan ratsastaessa pois radalta, alkoi Dino jännittyä todella, ja Mer’kin alkoi hermostua. Poika oli nähnyt todella hyviä suorituksia, jotka näyttivät paljon paremmalta kun oma suoritus oli tuntunut. Kuullessaan toiseksi tulleen nimen, Mer oli 100% varma, etteivät he enää sijoitu. Mutta, kuullessaan oman ja Dinon nimet ykkösinä, ei meinannut tuo uskoa korviaan. Sinivalkoista ruusuketta tuomarin kiinnitettäessä oli Mer samaan aikaan hämmentynyt ja iloinen. Se ei tosin näkynyt hymynä, vaan Mer’in omalla tavalla. Iloisempana olemuksena.

Tallissa Mer otti Dinolta varusteet pois, ja heitti sille loimen päälle. Löystyneet sykeröt Mer teki uudelleen, ja antoi Dinolle vähän heinää. Esteluokassa Mer’in ja Dinon startti oli kymmenentenä, eli Mer varusti Dinon noin kuudelta, ja oli verkassa viittätoista yli.

Dino oli verkassa hyvä, ja tuntui hyvältä hypätessä. Ei yhtä hyvä kuin koulussa, mutta silti paremmalta kuin Hallavassa. Okserilla Dino oli hätäinen, mutta pystyllä hyvä. Radalla Dino meni reippaasti ja kuunteli hyvin pidätteitä, kaarissa Mer otti kiinni, ja vikalla suoralla antoi Dinon mennä niin lujaa mitä itse halusi ja pääsi. Ruuna kiihdytti vauhtia paljon, mutta hidasti kun rata oli loppunut. Uusinta meni hyvin, Dino oli nopea ja hyppäsi pyöreästi ja nätisti. Palkintojen jaossa toisiksi sijoittuminen oli iloinen yllätys, eikä se haitannut ollenkaan.

Kisasuorituksen ja Dinon hoidon jälkeen Mer meni vielä katsomaan loppuja kisoja, ja palkintojenjaon jälkeen vei Dinon tarhaan. Varusteet Mer putsaisi huomenna.

Veronican päiväkirja

---

Tie Tähtiin toinen osakilpailu käytiin kotitallillani Lehtovaaran Ratsutilalla. Se tarkoitti sitä, että herätyskello ei todellakaan huutanut epäinhimilliseen aikaan korvani juuressa. Saatoin nousta ylös suhteellisen rauhassa ja hyvin levänneenä, eikä kisapaikallekaan matkaan mennyt juurikaan hirveämmin aikaa. Paikallehan saavuin Cassandralta ruinatulla kyydillä. Aamu ei muutenkaan alkanut kovinkaan normaalisti, sillä Riri hyppyytti meitä läjäpäin autoon, jolloin ajoimme auttamaan Seppeleestä tullutta kisaajaa hädässä. Niin ne hevosihmisetkin osaavat joskus pitää yhtä, mikä oli tuulessa ja tuiveessa lämmittävä ajatus. Pohdin omaa järjen juoksua vastaavien ajatusten jälkeen kun istuimme jälleen tiiviisti autossa, minä pitkine jalkoineni myös takapenkillä Mintun ja Iiriksen välissä.

Aika oli kulunut yhtenä välähdyksenä kun jo seisoinkin varustetun kilparatsun, Maxin, vieressä sen karsinassa. Tapahtumia sai pyöritellä hetkisen mielessä, ennen kuin olin valmiina takki niskassa kävelemässä ulkokentälle Ellen mukanani. Satulan toisella puolella roikkui Ellen, jolloin saatoin hyvässä tasapainossa ponnistaa Maxin mielettömän mukavaan koulusatulaan kentällä. Keräsin ohjat saman tien käsiini, sillä Max toljotti muita verkkaamassa olevia ratsukoita sieraimet mustan aukon kokoisina - tietty myös puhisten ja puhkuen.
“Max on aika pirtsakka”, Ellen kommentoi, nyökkäsin.
“Sitä se on ollut pikin viime viikkoa. En olisi toivonut, että sama meno jatkuu nyt”, jouduin nielaisemaan pahaenteisesti hevosta rauhoitellessani. Ellen taputti Maxin kaulaa, toivotti onnea ja siirtyi pois kentän reunalta omiin hommiin. Lähdin verkkaamaan ruunaa ensin vain kävellen, vilkuillen samalla muiden ratsukoiden - kanssakilpailijoiden - menoa. Mer näytti saaneen Dinon pidettyä aika kivassa kunnossa. Ruuna oli aika kepeän näköinen ja yhteistyö näytti pelittäneen. Henkka ratsasti Maten kanssa toistaiseksi vielä käynnissä. Peikko ja Nelli ravasivat toisessa päädyssä, ja suomijuntilla näytti olleen menovaihde kytketty päälle. Minttu taivutteli Vallua, sekä vastakkaisella puolella kenttää oli se sama suuri, tummanruunikko ori, jonka muistin ensimmäisestä osakilpailusta sekä Auburnin kouluvalmennuksesta edelliseltä viikolta.

Hetken kävelyn jälkeen patistin Maxin raviin. Sille ruunan oma normaali velttous oli ihan vieras käsite, ja Max päätti selkeästi vetää kierrokset ohi kulkeneesta Matesta. Rautias kouluruuna sinkaisi järkyttävään raviin, nosti laukan kolmeksi askeleeksi, hyppäsi yllättäen oikealle, ja sen seurauksena taisin korkata tippumissaldon hoitohevoseni selästä. Onneksi tipuin alas ohjista vaistomaisesti kiinni pitäen, eikä tärähdys tuntunut oikeastaan kuin häntäluussa.
“Ai helvetti…”, jupisin kömpiessäni ylös katseiden alaisena. Max puhisi jälleen ja steppasi, mikä pakotti minut nousemaan normaalia ripeämmin ylös kyetäkseni pitämään ruunan ohjista napakamman otteen. Verkkaa valvomassa ollut Karo kyseli onko kaikki ok, johon vähän pettyneesti vastasin päätäni nyökyttelemällä. Koko viikko oli sujunut aivan surkeasti, eikä tippuminen nostattanut itsetuntoani sitten yhtään. Max ei edes näyttänyt siltä, että se olisi ollut pahoillaan. Karon avustuksella ponnistin takaisin satulaan hammasta purren, sekä kokeilin nostaa uudestaan ravin. Sujui paremmin. Max oli ihan kohtalaisen rauhallinen. Ehkä se kuitenkin hieman katui tekojaan. Toivottavasti.

****

Kontikenttäetu tuntui kaukaiselta käsitteeltä. Max oli koko kisaradan ollut nihkeä, sekä tippumisen jäljiltä olin pidätellyt sitä hieman liikaa. Laukka jäi tällöin liian pakatuksi ja tahdittomaksi, minkä vuoksi pisteet karisivat alas sen askellajin osalta. Suorituksen loputtua taputin Maxia kaulalle - sehän oli suorittanut ihan hyvin, itse en niinkään. Maneesin ulkopuolella jalkauduin ratsun selästä kun Cassandra oli tullut paikalle - hän oli ennättänyt jättää Cassun karsinaan odottelemaan esteluokkien verkkaa.
“Ei onnistunut, ei sitten yhtään”, puuskahdin ja hiljaa ollessani sain purra yhä hammasta.
“Ei meilläkään Cassun kanssa mennyt yhtä hyvin mitä viimeeksi, mutta ei ihan surkeestikaan”, Cass sanoi, “ei se rata pahalta teillä näyttänyt. Usko pois.”

Lopulta ratamme riitti sijalle seitsemän, ensimmäinen ei sijoittunut. Verkan tippuminen jäi kalvamaan mieltä. Hitto kun ei edes selässä pysy. Kotikenttäetu ei ollut toteutunut kohdallamme, ei sitten yhtään.

Deeannin päiväkirja

16.4.2020
#Nalle #TieTähtiin2020 @Inari @Mer

Sileällä treenaamista

Taluttaessani Nallen maneesiin huomasin, että siellä oli jo kaksi ratsukkoa. Mer ravaili Dinolla juuri ohitse ja toisessa päässä maneesia Inari istui Danan selässä. Sekaan onneksi mahtui, olihan maneesissa tilaa. Olin saanut luvan treenailla Nallella Tie Tähtiin -kisojen toista osakilpailua varten, ja siinä puuhassa kaksi muutakin taisivat olla. Viime kerralla Hallavassa kouluohjelmamme oli ollut enemmän tai vähemmän epäonnistunut. Nalle oli hukannut keskittymiskykynsä ja minä hermoni, joka oli tietenkin ollut osasyynä siihen, miksi Nallekaan ei ollut ollut ihan vireessä. Olin kuitenkin päättänyt suoritua kotikentällä ensi sunnuntaina paljon paremmin. En tahtonut päätyä toiseksi viimeiseksi uudelleen. Kouluratsastuksen treenaaminen oli jäänyt aika lailla itsenäisen harjoittelun varaan, mutta estepuolella olin kiertänyt kaksikin ulkopuolista valmennusta, Hallavassa ja Auburnissa. Valmennuksista oli jäänyt eväitä mukaan niin paljon, että olin menossa esteradalle sunnuntain aika varmoin fiiliksin - vaikka koskaanhan ei voi tietää, miten menee. Ehkä Nalle päättäisi heittää minut selästä keskellä rataa ja saisimme hylkäyksen.

Jotta sunnuntain koulurata menisi paremmin, me tarvitsisimme todellakin treenausta. Siksipä moikkasin muita ja nousin Nallen selkään. Ohjasin ponin uralle ja aloitin alkuverryttelyt. Kertailin mielessäni asioita, joita tänään pitäisi treenata. Harjoitusraviin pitäisi saada sopiva tempo ja uutta lentoa, ja laukkavoltit kaipaisivat hiomista. Ainakin näin ensi alkuun, muidenkin asioiden treenaamisesta olisi kyllä varmasti hyötyä. Purin huultani mietteliäänä ja vilkaisin sivulleni nähden, kuinka Inari sai Danan liitelemään erittäin nätisti ravissa vastakkaisella pitkällä sivulla. Jos tyttö saisi Danan kulkemaan samalla tavalla sunnuntaina, heillä olisi jo varmaan sijoitus plakkarissa. Käänsin katseeni taas eteenpäin, kokosin ohjia ja herättelin Nallea. Nyt pitäisi treenata ja kunnolla, jotta meidänkin menomme näyttäisi sunnuntaina hyvältä. Nostin harjoitusravin ja yritin samalla tyhjentää pääni kaikista turhista ajatuksista. Viime aikoina pääni oli nimittäin ollut täynnä ylimääräisiä mietteitä, jotka vain häiritsivät - ajatuksia ihmissuhteista ja tallin ulkopuolisista asioista, jotka eivät todellakaan kuuluneet maneesin koulutreenaamisen piiriin. Niiden takia ratsastukseni oli ollut välillä turhankin sekavaa. Ohjasin ajatukseni vain ja ainoastaan täydellisen harjoitusravin hakemiseen ja pakotin Nallenkin keskittymään aiheeseen, vaikka sen olisi tehnyt mieli vähän löysäillä.

Teimme erilaisia harjoituksia ravissa, kiemurauria ja voltteja, ja välillä palautin Nallen käyntiin lepohetkiä varten. Kun lopulta olin peilien avulla tyytyväinen omaan ratsastukseeni ja Nallen liikkeisiin, siirryimme harjoituslaukkaan ja volttien treenaamiseen. Olin turhautua, kun volteista tuli ihan väärän muotoisia - ne olivat kaukana näteistä ympyröistä. Samaan aikaan Inarin ja Danan voltit toisessa päässä maneesia näyttivät kuin harpilla piirretyiltä. Hitsit, nyt ei saanut häiriintyä - tai olla kateellinen - muiden onnistumisista. Palautin Nallen hetkeksi käyntiin, kokosin oman keskittymiseni uudelleen ja ohjasin Nallen taas laukkavoltille. Tällä kertaa se oli enemmän oikean mallinen, ehkä jopa oikean kokoinenkin.
Maneesissa oli ollut koko tämän ajan hyvinkin hiljaista, koska kaikki keskittyivät omaan treenaamiseen. Hiljaisuus kuitenkin rikkoutui, kun Inari kysäisi ohimennen, miten sujui. Vaihdoimme muutamia sanoja ja Merkin osallistui keskusteluun. Hänen ja Dinon treeni oli tuntunut menevän ihan hyvin. Inari oli myös tyytyväinen, ja oli syytäkin olla. Mitä minä olin kerennyt näkemään, Dana oli liikkunut ihan todella hyvin. Inari lähti pian keskustelumme jälkeen maneesista, koska he olivat jo harjoitelleet tarpeeksi. Minä jäin hiomaan vielä joitakin liikkeitä, eikä Merkään lähtenyt vielä.

Lopulta olin suhteellisen tyytyväinen siihen, miten asiat sujuivat. Olihan se vaatinut treeniä, ja tunsin hikipisaroita niskassani, kun laskeuduin alas Nallen selästä. Olin kuitenkin varma, että jos saisimme edes vähän tämän suuntaisia liikkeitä näytettyä sunnuntaina, ehkä emme olisi toiseksi viimeisiä.
"Hyvin meni", mumisin pieni hymy huulillani Nallelle, joka ei kuitenkaan arvostanut kehujani vaan halusi jo talliin.
Lähdimme Mer'in kanssa yhtä aikaa jutellen vähän niitä näitä tulevista kisoista ja treenistä. Tiemme erosivat tallissa, kun Dinon kaviot kopistelivat Mer'in johdattamina yksityisten siipeen ja minä suuntasin Nallen karsinalle. Hoidin ponin huolellisesti ja palautin sen tarhaan, ennen kuin lähdin itsekin kotia kohti.

Deeannin päiväkirja

14.4.2020
#Nalle #TieTähtiin2020

Verta, hikeä ja esteitä

Näytin peikolta.
Tuijotin itseäni peilistä kasvoille valuvien mustien kiharoiden läpi. Nenäni ympärys oli veritahrojen peitossa, hartiani lysähtäneet, sinisen paidan kaulus oli rytyssä ja käsissäni oli niin ikään veritahrainen nenäliina. Siinä katsellessani väsyneen näköistä peilikuvaani, toisesta sieraimesta pujahti esiin punainen vana, ja huokaisten käänsin paperista puhtaan puolen esiin ja puristin sillä nenääni.
Miksi, oi miksi? kysyin itseltäni kymmenennen kerran sinä aamuna. Miksi nenäni piti vuotaa väkivaltaisesti verta juuri tänä aamuna? Tänä aamuna, kun oli tarkoitus lähteä kohti Auburn Estatea ja Tie Tähtiin -valmennusta?
Sälekaihtimien välistä näkyi viisto auringonsäde, joka osui peiliin ja heijastui peilistä silmiini. Käänsin mielenosoituksellisesti selkäni peilille ja katselin huonettani. Sänky oli petaamatta, tallikassini vain puoliksi pakattu ja hyvä hansikasparini hukassa. Heittelin kiharoita vapaalla kädelläni pois kasvoiltani ja nousin ylös valmiina käymään taistoon aikaa vastaan, jotta kerkeäisin tehdä kaiken tekemättömän. Huh, silmissä pimeni. Peräännyin takaisin tuoliin ja kirosin ääneen. En ollut mikään veren ystävä. Pieninä määrinä se ei haitannut, mutta kun nenä päättää vuodattaa sinut kuiviin yhtenä tavallisena aamuna... Huimaukseni vain paheni.

Turhautumisen kyyneleet sumensivat katseeni. Tähän ei oikeasti ollut aikaa nyt, ei tänä aamuna. Minun pitäisi olla jo kohta tallilla lastaamassa Nallea, jotta matka Auburnin valmennukseen voisi alkaa. Isä ei ollut ollut kovin tyytyväinen kuullessaan, että olin lähdössä - jälleen - valmennukseen muualle. Lauseet "etkö sinä jo osaa ratsastaa tarpeeksi hyvin" ja "onko niistä valmennuksista edes mitään hyötyä" kaikuivat korvissani kun muistelin, kuinka vaikeaa oli ollut saada isä antamaan rahat valmennuksen maksamiseen. Lopulta olin maksanut sen osittain itse, jotta sain lähteä.
Kristian, isoveljeni, oli sentään täysin toisella asenteella. Isän ollessa nyrpeä hän oli jopa suostunut heittämään minut autollaan tallille, jottei minun tarvitsisi pyöräillä. Ugh, mitähän siitäkin olisi tullut tämän vuotavan nenän kanssa.

Vilkaisin peiliin irrottaen paperin nenältäni. Nenä oli punainen, kun olin puristanut sitä niin kauan, mutta enää se ei vuotanut. Jes, bileet pystyyn. Nousin varoen seisomaan, ja kun tunsin, että jalkani kantoivat tarpeeksi, hipsin huoneestani kylpyhuoneeseen ja pesin varoen nenäni ja kasvoni. Sidoin hiukseni nopeasti niskaan jonkinlaiselle suttunutturalle, ja tällä kertaa peilistä näkyi määrätietoisen näköinen ilme ja enemmän ihmiseltä kuin peikolta näyttävä olento.
"Huhuu systeri? Joko olet valmis?" Kristian kopautti rystysillään kylppärin oveen.
"En", totesin murahtaen ja avasin oven.
"Miksi nenäsi näyttää noin kamalalta?" veli kysyi virnuillen.
"Sinun nenäsi näyttää kohta samalta", uhkailin kärttyisenä ja ohitin hänet palaten huoneeseni.
"Lähtö on ihan kohta", tämä vain totesi sanoistani välittämättä ja lähti alakertaan.
"Jäkäjäkä", mutisin niin hiljaa, ettei tämä kuullut, ja heittelin tavaroita kassiini.
Bongasin kadoksissa olleet hanskat sänkyni alta - eivät ne siellä kyllä aikaisemmin olleet, olin tarkistanut - ja nappasin nekin mukaani, ennen kuin poistuin huoneesta. Nyt ei kerennyt miettiä, mitä unohtaisin, koska Kristian kiskoi jo takkia niskaan eteisessä ja huuteli minua jälleen.

Kristian jarrutti tallin pihaan ja naputteli rattia odottaessaan, kun nousin autosta ja otin kassini takapenkiltä. Poika oli soittanut koko matkan musiikkia luvattoman kovalla, ja samalla kun kiitin häntä kyydistä, soin hänelle toruvan mulkaisun. Hän vain virnisti ja kaasutti matkoihinsa. Pudistin päätäni itsekseni ja harpoin kiireesti talliin, jossa muutkin valmennukseen lähtijät hyörivät ja pyörivät hevostensa kimpussa. Saimme ennätysajassa hevoset lastattua ja kaikki tavarat mukaan, ja pian olimmekin tien päällä. Meni jonkin aikaa, ja aloin vajota horrokseen kuten aina automatkoilla, kun Zaida joutui huomauttamaan, että nenästäni valui jälleen verivana. Onneksi olin varautunut. Kaivoin takkini taskusta paperia ja painoin nenääni.
"Tämä on tehnyt tätä koko aamun..", huokaisin.
Tällä kertaa verenvuoto loppui onneksi miltei heti, paperini hädin tuskin tahriintui. Minua ei edes alkanut huimata. Toivoin, ettei nenäni päättäisi enää jatkaa typerää huomionhakuaan veren avulla, koska valmennuksessa se pahentaisi oloani. Jännitin jo tarpeeksi tätäkin valmennusreissua, vaikka edellinen viime viikonloppuna Hallavassa olikin loppujen lopuksi ollut ihan mukava kokemus. Ylimääräisiä häiriötekijöitä ei kuitenkaan kaivattu, halusin keskittyä täysillä oppimiseen. Pyyhkäisin nenääni vielä muutaman kerran varmuuden vuoksi, mutta kaikki oli kunnossa ja loppumatka sujui jutellen ja korttia pelaten.

Auburniin saavuttiin ajoissa, ja seuraavassa hetkessä olimmekin jo hiekkakentällä lämmittelemässä ratsujamme. Mediumin ryhmä oli lehtispainotteinen, koska lisäkseni sekä Inari että Zaida olivat ratsuineen mukana. Nalle tuntui valmennuksessa mukavan rennolta ja energiseltä, mutta toisin kuin Hallavassa, energisyyttä ei ollut liikaa. Huomasin kuitenkin jännittäväni itse liikaa, ja jo ennen valmennusta sain siitä huomautuksen Ririltä, joka katseli verryttelyä aidan takaa. Yritin rentouttaa itseni satulassa, ja kun oli aika siirtyä maneesiin itse valmennukseen, oloni oli jo parempi - ainakin hetkellisesti.
Olin koko aikamme Auburnissa ihaillut salaa paikan ulkoasua. Rahaa oli varmasti palanut, mutta samalla vaikutelma ei ollut pröystäilevä vaan hienostunut ja nätti. Myös maneesi oli komea - valtavan kokoinen mahonkipuinen rakennus, jonka seinillä komeili koristeellisia peilejä. Oletin näyttäväni erityisen typerältä saapuessamme kun tuijottelin silmät suurina ja suu auki ympärilleni, mutta napsautin sitten ilmeeni taas normaaliksi nolostuneena ja keskityin aiheeseen. Valmentajamme Lauri Merikanto odotteli maneesin keskellä esteiden lomassa ja aloimme saman tien hommiin. Vilkaisin vaivihkaa neljättä ratsukkoa, joka oli seuranamme valmennuksessa. Nuori nainen ratsasti nättiä suomenhevostammaa. Hänkään ei tainnut olla Auburnista kotoisin, kuten emme me muutkaan.

Valmennus alkoi vähän sähläten. Ensimmäisellä tehtävällä Nalle teki kyllä kaiken niin hyvin kuin osasi, mutta minä en keskittynyt kunnolla vaan hermoilin, ja sen seurauksena saimme parikin korjaavaa, napakkaa kommenttia valmentajalta. Katsellessani muiden suorituksia heidän vuoroillaan päätin hiljaa mielessäni, että seuraava rata hoidettaisiin paremmin. Hitto vie, olin ollut valmennettavana ennenkin, ei tämä niin kummallista ollut. En tiennyt, mikä hermoissani oli vikana, yleensä onnistuin pitämään ne kurissa. Ehkä vain uusi, elegantti ympäristö ja pätevän mutta ennestään minulle tuntemattoman valmentajan läsnäolo saivat minut sekaisin.
Sain kuitenkin pääni sisällä asiat kuntoon, osittain ehkä Lauri Merikannonkin avulla, koska hän selvästi taitoi myös psyykkisen puolen valmentamisen. Valmennuksen edetessä sain häneltä paljon hyviä vinkkejä, kuten varmasti myös muut. Muutamat pätkät sujuivat erityisen hyvin, enkä voinut estää hymyä kasvoillani niiden jälkeen.

Nenäni kuitenkin teki tenän yhden onnistuneen radan jälkeen, jo valmennuksen lopussa. Kuuntelin valmentajan selitystä, kun yhtäkkiä tunsin jotakin lämmintä ylähuulellani. Pyyhkäisin kasvojani ja näin hansikkaani sormella verta. Hitto. Juuri silloin kuulin, että oli meidän vuoromme hypätä.
"Anteeksi, voiko joku muu mennä ensin. Nenäni vuotaa verta", sanoin hätäisesti ja kaivelin takkini taskuja.
Löysin puhtaan nenäliinan ja painoin sen kiireesti nenälleni pitäen toisella kädellä Nallen aloillaan sivummalla, jotta muut pääsivät suorittamaan rataa. Kiroilin mielessäni varsin komeat litaniat, mutta en sanonut mitään ääneen. Tätä juuri en ollut halunnut, miksi juuri nyt, kun verenvuoto oli jo pysynyt poissa koko muun valmennuksen ajan. Purin huultani ja katselin muiden suorituksia odotellessani, että nenäni suvaitsisi käyttäytyä. Onneksi piakkoin kaikki tuntui olevan kunnossa ja keräsin Nallen ohjat. Merikanto varmisti kohteliaasti, että kaikki oli hyvin, ennen kuin antoi luvan mennä. Kyseessä oli valmennuksen viimeinen rata, ja Nalle hyppäsi puhtaasti vaikka omat ajatukseni askartelivatkin kehää - nenä, älä pliis vuoda nyt enää, jooko.

Veronican päiväkirja

---

Viikko ensimmäisestä osakilpailusta. Koulutunti, jolle olin tuttuun tapaan osallistunut aiemmin viikolla oli sujunut hyvin. Nyt sunnuntaina kun tunteja ei ollut, olin päässyt treenaamaan pitkästä aikaa ihan itsenäisesti Maxin kanssa. Jottei aivan yksin tarvinnut olla, oli Cassandra hypännyt matkaan mukaan suuren puoliveriruunansa Jinxyn kanssa. Olimme yhdessä tuumin varustaneet sunnuntaisena aamuna hevoset kondikseen ja hyvän ilman kunniaksi päättäneet mennä kentälle ratsastamaan. Linnut visersivät ja vesivanat valuivat katon räystäiltä, puhumattakaan sulavan lumen alta pilkottavasta nurmesta. Pidin keväästä, ainakin aika ajoin, joten ulkona poikkeuksellisessa lämmössä kelpasi mennä. Max oli jo kentälle kävellessä kolme kertaa virkeämpi mitä maneesissa vääntäessä, että aavistin kevään tuovan mukanaan edes reippaampaa treenitahtia.
“Mitä meinasit Maxin kanssa tehdä?”
“Varmaan treenataan radasta tiettyjä juttuja tai jumppaillaan. Varmaan pitää yrittää siirtymisiä, niitä on radan loppuosassa kumminkin mukana”.

Kentälle päästyämme Max muuttui ihan veltoksi kuin märkä rätti. Puuskaisin kerättyäni ohjat tuntumalle kun vastassa oli edestä niin raskas hevonen, että pelkäsin sen muuttuneen stereotypiseksi suomehevoseksi. Jinxy sen sijaa toisella puolella kenttää näytti olleen elämänsä kunnossa hypellessään menemään, milloin katsomoa kummastellen tai lyhyen sivun koivumetsää vieroksuen. Cassandra yritti pitää yllä positiivisen asenteen elämään irvistellen niin kutsuttua hammashymyä erittäin, erittäin kireänä.

Lähdin Maxin kanssa ratsastamaan tempoa uralla. Yritin saada ruunaan vain jotakin otetta, ainakin vauhtia, sillä sen matelemisesta ei tulisi pidemmällä kaavalla yhtikäs mitään. Sain kokeilla ääniapuja, pohkeita, tuuppasin jopa istunnalla jos se olisi kannustanut ilmeisen rentoa kaveria liikkeelle. Mitäpä turhaan. Max näytti päättäneen, että nyt todella oltiin sunnuntaikävelyllä. Eihän se ollut tehny kuluneella viikolla edes montaa tuntia? Jo nyt on kumma, pohdin kouluratsuni selkään lysähtäen. Kokeillaan sitten ravia. Pohkeet. Nousee? Ei noussut. Uusi yritys. No niin. Nyt se ravaa. Keventäessäni lennokkaassa ravissa sain muistaa koko ajan tehdä töitä ravin ylläpitämiseksi. Olisipa edessä ollut tamma. Max olisi ollut varmasti kymmenesti skarpimpi mitä tutun ruunikon kanssa vääntäessä koulua kentällä. Oliko tämä kuitenkin hieman väärä ajattelumalli?

Jumppailtuani ravissa aloin toteuttamaan päivän agendaa, eli siirtymiä. Käynti-ravi-käynti siirtymät olivat ihan kohtalainen tehtävä aloittaa treeni, sillä nekin kasvattivat harmaita hiuksia blondiin tukkaan aivan ennätyksellisen nopeasti. Luultavasti yksittäisten harmaiden hiusten nyppiminenkin olisi ollut vähemmän tuskaisaa mitä vetelän hevosen ratsastaminen. Nyt olisi tarvittu Karoliina Aho kentän laidalle lätkimään kymmentä ohjetta samaan aikaan sisäitettäväksi. Harmi vain, ettei kyseinen tummaverikkö tainnut olla edes kymmenen kilometrin säteellä juuri sillä samaisella hetkellä. Hitto, harvoin toivoi tiukkapipoa kentän laidalle valvomaan. Nyt piti olla tosi kyseessä!

Laukka. Laukka nyt olikin sitten ihan päinvastainen show mitä kaksi hitaampaa askellajia. Ensimmäisellä nostolla Max oikein räjähti maamiinan lailla ja sinkosi ihan hervottomaan laukkaan. Jalat kauhoen se vain painoi eteenpäin puhumattakaan siitä, että se olisi ollut yhtään kuulolla. Rystyset sinisinä tein pidätteitä, yritin upota satulaan Karon sanojen mukaan perunasäkin lailla, mutta arvatkaa kiinnostiko uljasta ratsuani yritykset hidastaa vauhtia? No ei. Ja hitot. Siinä se painoi menemään siihen tahtiin, että jopa Cassandra sai kääntää meitä kummasti tuijottaneen Jinxyn pois tieltä. Kolme kierrosta myöhemmin alkoi tuntuma suuhun palaamaan ja hevonen hidastamaan vauhtiaan.
“Heeei, sehän laukkaa kivasti”, Cass naureskeli Jinxyn selästä. Hymyilin. Oikeastaan irvistin.
“Just joo”, totesin. Sitten se oli taas menoa, mutta onnekseni menoa kesti kymmenen askelta. Keskityin ihan vain rauhalliseen laukkaan. Se muuten onnistui. Maxin pehmeä ja pyörivä laukka oli ihan mielettömän kiva kun pääsimme yhteisymmärrykseen vauhdin suhteen. Taputin ruunaa kaulalle ja hidastin ravin kautta käyntiin. Muutama laukkasiirtymä, hillitympi laukkasiirtymä, sitten sama toiseen suuntaan. Lisää siirtymiä. Taas siirtymiä. Vielä vähän siirtymiä.

Nyt jos siirtymät eivät onnistu kilpailuissa, en tiedä mitä teen. Kai siinä vaiheessa pitää kyseenalaistaa omaa ratsastamista. Vihasin nolata itseäni vieraiden ihmisten edessä. Emmekö me olekin ne koulutaiturit, vai olemmeko sittenkään?

Veronican päiväkirja

---

Hallavan kisat olivat takana. Tallille matka oli ollut suhteellisen pitkä, mutta olin tyytyväinen sijoituksestamme Maxin kanssa. Lienikö siinä debyttimme ulkopuolisissa kisoissa?

Tiistai, kaksi päivää kisojen jälkeen, ja saavuin taas tuttuun tapaan tallille auton pihaan parkkiin ajellen. Olin päättänyt pitää maanantain tallivapaata, jotta kerkesin hengähtää hetken. Oikeastaan taisin olla lukemassa pääsykokeisiin, sillä sunnuntaina oli mennyt tien päällä niin luvattoman paljon aikaa, että siinä menetti useita tunteja kirjojen parista. Haukotellen löin auton oven kiinni, vilkaisin melko tyhjältä näyttänyttä parkkipaikkaa, ja suuntasin maleksivat askeleeni kohti tallirakennusta kauempana.

Oli ilahduttavaa huomata, että Julle ja Minttu olivat tallituvassa istumassa pöydän ääressä. Osa tallilaisista oli aivan varmasti koulussa, joten päivät olivat arkena astetta hiljaisempia verrattuna iltapäiviin. Tervehdin tyttöjä, heitin mukana kulkeneen kassin sohvalle ja heittäydyin istumaan sen samaisen pöydän ääreen kavereideni tykö.
“No, mitkä fiilikset sunnuntailta?” kyselin. Emme olleet Jullen ja Mintun kanssa kerenneet kunnolla vaihtaa ajatuksia kisasuorituksistamme, sillä menimme koko matkan eri kyydeillä.
“Väsynyt”, Julle vastasi. Hän oli istunut auton ratissa ilmeisesti ihan riittämiin sunnuntain aikana. Ilme oli ainakin väsynyt, eikä nainen ollut päässyt silmäpusseistaan eroon edes kahdentoista tunnin maratoninukkumisella, niin Julle vakuutteli tehneensä heti kotiin päästyään.
“Ihan hyvä. Nelossija esteillä ei ollut huono suoritus”, Minttu taas sanoi, “mutta toivottavasti Vallu yllättäisi nyt kotikisoissa. Olisihan se aika siistiä”.
“Donna taas oli ihan järkyttävä kouluosuudessa. Onneksi vauhti riitti myös esteradalle, missä siitä oli selkeästi enemmän apua kuin kouluosuudessa. Tuomarit eivät tainneet arvostaa niitä ylimääräisiä loikkia, joita tuskin laukanvaihdoiksi saattoi kutsua”, Julle sepitti ja siemaisi käsiensä välissä olleesta sinisestä kahvikupista mustaa kahvia. Donna oli tosiaan ollut harvinaisen lennokas Hallavan kentällä liidellessään omassa sarjassaan. Jullen irvistyksestä oli saanut päätellä, ettei ratsastaminen ollut ihan lasten leikkiä.
“Joo, Max oli kanssa aika pirteä. Ulkokausi kai saa kovemmankin pään pehmenemään”, kommentoin oman ratsuni suoritusta, mitä olin kerennyt eilisen aikana kelailla useampaan otteeseen päässäni alusta loppuun asti.
“Esteillä Zaida, Inari, Dee ja Minea ratsastivat ihan mielettömän hyvin! Tai siis, ihan kamalasti en tiedä esteratsastuksesta kuten varmasti tiedätte, mutta etenkin Fosse oli aivan tykki”, heitin kommentin ilmoille kännykän kaivettuani hupparin taskusta. Takki oli jäänyt pois jo pieni hetki sitten.
“No joo, Dana nyt muutenkin taisi olla kuin ihmisen mieli. Eihän Inarin kanssa niillä hullummin mennyt koulupuolellakaan, vaikka team CC taisi yllättää ihan olan takaa”, Minttu naureskeli viitaten CC temillään Cassandraan ja lehmänkirjavaan tupsujalkaan, Cassuun. “Kamppaillaan kyllä helppo A luokissa kovassa sarjassa, sitä ei voi kiistää”, Minttu lisäsi. Nyökkäilin ilmaisseeni olleeni samaa mieltä asiasta, minkä jälkeen totesin, että kai Max olisi harjailtava läpi. Minttu ja Julle hyvästelivät käden heilautuksella ja sinkosin ulos sosiaalitiloista.

Tarhoilla käyskenteli rautias luottoratsuni Max sen tarhakaverin, liinaharjaisen suomenhevosori Peikon kanssa. Peikko mulkoili loimi niskassa suuntaani kun saavuin paikalle. Se ei hievahtanutkaan vaikka Max köpötteli luokseni. Se oli vislauksesta ehkä oppinut tulemaan vastaan kun saavuin portille. Ehkä ruuna tiesi, etten piitannut saappaiden tai muiden kenkien likaamisesta märällä säällä ihan hirveästi.
“Heippa hei kaveri”, tervehdin ruunaa ja rapsutin sen otsaa.
“Lähetääs siistiytymään. Et kuule tiedäkään, mitä kaikkea meillä on edessä tulevalla ja seuraavalla viikolla. Lähdetään taas vähän tien päälle”, naureskelin ruunalle. Se ei varmasti tiennytkään, mitä kaikkea Tie Tähtiin kisat pitivät sisällään. Paljon, paljon matkoja, valmennuksia, kisoja ja uusia ratsukoita. Max pärskähti.

Mer'in päiväkirja

Heppa virtaa täynnä
8.4.2020

#Dino #TieTähtiin2020 @Deeann


“ei helvetti nyt! “ Mer on juoksuttamassa Dinoa kentällä, eikä siitä meinaa tulla mitään. Hetken vauhdista keskustelun jälkeen on molemmat yhteisymmärryksessä että mennään ravia, ei laukata päättömästi. Ruuna on kerännyt virtaa, ja huomista maastoreissua varten on sitä pakko saada vähän laskemaan. Uudet ohjat saapuivat eilen, ja mikäpä olisi parempi tapa sisäänajaa ne kuin mennä sama reissu missä ne katkesi. Perjantaina Dee ratsastaa Dinon, muttei Mer´ille suinkaan tulisi tallivapaa, kuvailuja melkein puolessa Suomessa, Eteläisimmät olivat Oulussa, ja Pohjoisimmat Lapissa. Mer halusi nähdä miten kaksikolla menee, muttei silti päässyt ratsastaa hevostaan. Onnea oli Lehtiksen porukka, josta löytyi aina joku joka liikuttaisi hepan jos ei itse ehtinyt. Sunnuntaina Dinolla olisi vapaa, tänään mentiin kevyesti eikä huomennakaan olisi mikään rankka maasto. Laukkailua ruunan mukaan, eikä ollut kiire.

Töitä ei ollut hetkeen, niitä tuo oli tehnyt jopa liikaa omiin vuoroihinsa nähden, sillä aikaa oli ollut tuurata sairaiden työkavereidenkin vuorot. Tie Tähtiin-kisoihin piti jo treenata, erityisesti rentoutta ja tarkkuutta. Omasta sähläyksestä johtuen ja Dinon virtaisuudesta koulu oli ihan liian nopea, oli aikaa ratsastaa se perkeleen rata eikä ollut aikakilpailu. Esteet taas olivat aikakilpailu joihin ei menty hevosella joka juuri oli purkanut energiansa koulurataan. Sentään ei oltu vikoja, mutta silti tokavikana oleminen ärsytti. Nyt oltiin treenattu enemmän kuin tarpeeksi, mutta silti oli edelleen parantamisen varaa. Doce sopi paremmin Dinolle kisakuskiksi, Mer oli parempi treenaamaan. Ei kisat tuota jännittänyt, vaan treenaaminen oli vain se juttu. Prinssillä on kiva kisata, se ei turhista jännitä, ainoastaan ratsastajan epävarmuus GP tasolla johtaa huonoihin tuloksiin.
Dino oli nyt juossut tarpeeksi suunnanvaihteluiden myötä, ja oli aika joko lähteä maneesiin juoksemaan irtona, tai maastokävelylle. Maneesissa kuitenkin oli porukkaa, tai niin Mer ainakin uskoi nähtyään Deen Nallen kanssa menossa sinne. Maastoon siis, tälläkertaa maastakäsin ilman katkeilevia ohjia. Siitä oli tullut jo hauska juttu parissa päivässä. Maastossa Dino käveli nätisti, mitä nyt vähän kyttäili.


Tallissa Mer venytteli ruunan, ja laittoi sille liekkiloimen joka päällään tuo pääsi tarhaan syömään heiniä. Tällästä tänään, ens Sunnuntaina Maten ratsastus.

Mer'in päiväkirja

@deeann @veronica @cassandra @julie @tessa / #dino #max #TieTähtiin2020

Kello oli jotain 6 aamulla, kun Mer heräsi herätyskellonsa pirinään. Herätyskello ei saanut vielä tänään päättää päiviään pojan muistaessa loputkin osakilpailut, joihin heräämiseen tarvittaisiin kelloa. Eipä kulunut aikaakaan kun tuo oli käynyt suihkussa, pessyt hampaansa ja pukenut kisavaatteet joiden päälle vedettiin mustat kollarit ja yllättäen musta huppari. Mer lähti Lehtikseen napaten mukaansa vielä kassit joihin oli laittanut kisoja edeltävänä päivänä kaiken tarpeellisen mitä kotona oli ollut esim pesussa kuten suojat, satulahuovan ja romaanin, niin koulu- kuin estepuolen jalustimet olivat saaneet kunnon puhdistuksen, ja koko asunto haisi nyt hevoselle. Mukana olivat myös kaiken maailman tarpeelliset tavarat ja omansa oli tuolla urheilukassissa, jonka laittoi johonkin Dinon tavaroiden joukkoon.


Vain noin 30 min kuluttua herätyksestä Mer`in musta auto kaarsi ensimmäisten joukossa tallin pihaan. Dino oli tallissa talliloimi päällään, ja pojan ei niin onneksi se oli nukkunut ihan miten sattuu karsinassa ja sen sykeröt olivat auenneet. Mer talutti hevosen pesariin, kun tallissa taisi olla pojan lisäksi Julie Reiskan kanssa. Mer purki, ja letitti uudelleen lähes jokaisen sykerön jonka Dino oli onnistunut avaamaan. Sykeröiden ollessa valmiit alkoi talliin saapua muitakin aika väsyneen näköisiä ja oloisia kisaajia, jotka alkoivat harjailla kisaratsujaan. Kohta oltiin jo lastaamassa hevosia, ja Dino oli päässyt samaan rekkaan Deeanin, Julien, Veronican, Tessan ja Cassandran ratsujen kanssa. Ruuna käveli reippaasti ja innokkaana rekkaan Mer`in perässä ja jäi tyytyväisenä seisomaan ja syömään heiniä.
Mer oli saanut tehtäväkseen laittaa myös Veronican ratsu Max rekkaan tytön ollessa itse myöhässä. Veronica sai ainoastaan pahan katseen Mer´iltä joka oli juuri saanut omansa rekkaan ihan asiallisesti.


Pian karavaani lähti matkaan, ja Mer oli päässyt / joutunut samaan rekkaan jo edellä mainittujen Veronican, Tessan, Cassandran, Julien ja Deeannin kanssa. Porukka alkoi nukahdella liki heti kun rekka oli päässyt matkaan. Mer nukahti viimeisenä todella katkonaiseen ja huonoon uneen, ja heräsi ensimmäisten joukossa ekana tai tokana. Poika oli herännyt ehkä varttia yli seitsemän, mikä huippu nukkumisaika, kun matkaan oltiin lähdetty joskus tasan paikkeilla. Kaikki tavarat mitä nyt matkalla tarvitsisi oli mer`in taskuissa, kumilenksu jotta saisi jo melkein alle korvan kasvaneet hiuksensa kiinni kypärän sisään, itse puhelin, rahat, ja muuta mitä vois tarvita kuten Dinon nameja jne. Silti tuolla oli jaloissaan kamera laukkuineen jottei se mene rikki. Sinne poika siirsi taskuistaan matkalaturin johtoineen päivineen, sen kumilenkin Mer silti piti taskussaan jottei se katoa. Muut alkoivat pelailla korttia, ja Mer alkoi käydä läpi ja siirtää puhelimelleen eilisen kuvia hevosista ja Docen uudesta sakemannista. Kuvien siirtelyn jälkeen tuo lähetti osan ystävälleen, ja jatkoi puhelimen selailua. Osa kortin pelaajista suostutteli poikaa mukaan, ja tuo suostui yhdelle kierrokselle.

Jossain vaiheessa pysähdyttiin taluttelemaan hevosia, ja Dinon oli sitten pakko pistää kunnon show pystyyn Mer´in yrittäessä saada sen käyttäytymään asialliesti, ja sai Deeannilta kunnon naurut. Poika talutteli hevosen kauemmas muista. Matkaa jatkettiin pian, ja loppumatkana Mer pääsi tutustumaan muihin.

Mer'in päiväkirja

@henkka @deeann  #dino #nalle #matte #TieTähtiin2020

Oli ihan kaunis päivä, Mer oli jo tallilla pesemässä Dinon varusteita Sunnuntaisita kisoista. Pojalla ei ollut mitään aavistusta mitä tekisi tänään ruunan kanssa, mutta eiköhän se kohta selviäisi. Mer oli harjailemassa Dinoa, ja lähti hakemaan ruunan varusteita, kunnes törmäsi Henkkaan joka oli ilmeisesti lähdössä ratsastamaan Matella. Kuin joku olisi kuullut pojan ongelman, Henkka pyysi Mer´iä maastoon hänen ja Deeanin kanssa. Mer suostui ja lähti varustamaan Dinoa, joka seisoi karsinassaan tutkien ruokakuppinsa pohjaa. Oli se ihan huvittavan näköistä kun 164 senttinen hevonen yritti saada päänsä kääntymään melkein 90 astetta. Mer kuitenkin varusti liinakkonsa ja painoi kypärän päähänsä taas ennätysajassa. Henkka oli hetken päästä valmis, ja nuo taluttivat hevosensa ulos jossa Deean odottelikin Nallen kanssa. Pian kaikki olivat valmiita lähtöön, jolloin lähdettiin.


Jonkin ajan kuluttua Deean kyseli kisojen tuloksista, Henkalla oli mennyt ihan hyvin, sijoittuivat kymmeniksi, Deeanilla sen sijaan oli mennyt tosi hyvin, esteillä viidensiä! Omaa tulostaan Mer ehkä hieman häpesi, toisiksi viimeiset molemmissa lajeissa. Toisaalta Dinon kanssa pojalla ei ollut kamalasti kisakokemusta, vain parit kisat toisinkuin hänen ystävänsä joka kisasi Dinolla lähes yksin, ja tiesi jo ruunan nappulat kisakentillä. Ruuna oli ihan eri hevonen kisoissa, jolloin sitä oli vaikeampi ratsastaa.

Mer ohjasi Dinon polun vasempaan laitaan, kun polku oli niin leveä että siinä mahtuisi hyvin kolme ratsukkoa kävelemään rinnakkain. Dino olisi halunnut mennä jo täysiä, ja vaikutti tyytyväiseltä päästessään maastoon. Se ei liiemmin pitänyt koulukiemuroista, vaan esteet oli se juttu. Henkka meni oikeaan reunaan, ja Dee keskelle. Dino käveli rauhassa eteenpäin kuunnellen puiden suhinaa ja lintujen laulua. Aluksi tai oikeastaan jonkin aikaa Henkka ja Dee hoitivat puhumisen, mutta pian Mer´kin liittyi keskusteluun pikkuhiljaa. Kisaamisesta keskustelu vaihtui Dinoon ja Matteen, joista Dee kyseli vaikka mitä. Mer vastaili kysymyksiin parhaansa mukaan, ja kertoi muista hevosistaan vähän. Nalle näytti tosi kivalta, ja Mattea Mer pääsikin kokeilemaan Tiistaina. Polun kaarreltua jonkin aikaa eteen avautui pitkä suora,ja Matte kysyikin vauhdin nostosta. Dino ei varmasti olisi pysynyt käsissä edes maailman parhaalla ratsastajalla jos muut olisivat menneet ensin, joten Mer sanahtikin menevänsä Dinon kanssa ensin saaden Deeltä myöntävän nyökkäyksen. Mer päästi ruunan menemään, ja kannusti sen laukkaan. Hevonen päästeli täysiä, ja suora oli hetkessä ohi jolloin Mer joutui istumaan kiinni ja hidastamaan. Eihän poika edes ehtinyt ottaa ohjilla yhtään kiinni, kunnes oikea ohja sanoi sopimuksen irti, ja katkesi. Siinä hetkessä Mer tajusi ettei saa ruunaa hidastamaan ellei joko putoaisi, tai saisi hevosen puuhun pysähtymään. Silloin poika toimi täysin itsesuojeluvaistonsa vastaisesti, otti jalustimet jaloistaan ja ´horjahti´. Mer piti harjasta kiinni ja Dinon huomatessa tuon ´hätä´ se hidasti. Mutkasta kuului pitkä litania kirosanoja Mer´in ´pudotessa´ satulasta ja tarkastellessa ohjia. Pian mutkasta tulivat Deean ja Henkka hieman hämmentyneen näköisinä, ja tyttö kysyikin mitä kävi. Tuo ei ollut aluksi uskoa korviaan ennen kuin Mer näytti ohjia mutistessa kirosanoja hölmistyneelle hevoselle, joka seisoi katsellen paikalle tulleita ruunia. Mer näytti varmasti tositosi vihaiselta, eikä ulkonäkö todellakaan pettänyt. Poika oli todella vihainen ja ihmeissään “tätähän tähän viel kaivattiin” tuo murisi. Mer heitti pidemmän ohjan ruunan sään päälle, ja kuullessaan Henkan “aiotko sinä nousta vielä selkään?” sanat poika ilmoitti vain että “ kokeilen, josko tää toimis pelkällä istunnalla” saaden hieman epäilevät katseet molemmilta. Poika ponnisti tsensä ruunan selkään ja otti sen toisen ohjan käteensä jottei se putoa. Mer kiitti hiljaa Deetä joka ohjasi Nallen niin että matkaa päästiin jatkamaan.


Kyllä homma hetken toimi, mutta jossain vaiheessa oli Mer´in pakko luovuttaa. Poika laskeutui miltei vauhdista ja jatkoi matkaa maastakäsin. Tunnelma hieman latistui, ja Mer pahoittelikin katkenneesta ohjasta johtuvaa säätöä. Kuitenkin keskustelua saatiin pidettyä yllä, esim lempiroduista ( jota Mer ei osaa päättää fwbn ja hannoverin väliltä), uusista myynnissä olevista satulahuovista ja tie tähtiin kisoista. Matka ei onneksi ollut pitkä, ja Mer kävelee niin reippaasti ettei se vienyt normaalia paljoa kauemmin. Tallin pihassa Mer taluttaa ruunansa talliin Henkan edellä, ja riisuu liinakolta varusteet, harjaa sen ja vie loimitettuaan Dinon tarhaan. Varustehuoneessa Mer kiroaa suitsia Henkalle joka laittoi omansa varusteet paikoilleen. Täytyy hankkia nopeasti kisoihin uudet.

Julien päiväkirja

#tietähtiin2020 #Reiska @veronica @cassandra @deeann @tessa @mer

Herätyskello herätti minut tasan 5 aamulla. Vastahakoisesti sammutin inhottavasti pirisevän kellon ja nousin ylös. Aikaiset aamut eivät olleet minunkaan mieleeni. Hiljaa hiippailin keittiöön syömään aamupalaa ja samalla pakkaamaan eväitä matkalle. Otin pöydältä mukaan vielä pelikortit, sillä rakastin pelata korttia. Vein eväskassin eteiseen muiden tavaroiden viereen. Suuren Ikea -kassin päällä oli pieni pinkki yksisarvinen. Naurahdin. Se oli vanha kisamaskottini, joka minulla oli ollut aina joka kisoissa mukana. Miten olinkaan saattanut unohtaa sen. Onneksi äiti oli muistanut. Menin takaisin yläkertaan ja pujahdin huoneeseeni. Musta labradorinnoutaja oli jo salakavalasti kerennyt linnoittautua sängylleni. “Kola pois” kuiskasin ärtyneesti ja katsoin koiraa murhaavasti. Vastahakoisesti se väistyi ja mateli pois huoneestani. Huokaisin. Vaikka rakastinkin Kolaa, se osasi olla välillä todella rasittava. Istahdin peilini eteen ja katselin kauhistuneena takkuisia hiuksiani. Nopeasti sain hiukset harjattua ja kietaisin ne suttuiselle nutturalle. Vedin puhtaan valkoiset kisahousut jalkaan ja niiden päälle harmaat lökärit. Tummansinisen kisapaidan päälle aitoin mustan hupparin. Vilkaisin kelloa. Se näytti 5.45. Viimeistään 6 olisi oltava tallilla jos meinasin saada Reiskan edes jotenkin edustavaan kuntoon. “Hus hus” sanoin kirjavalle kissa kaksikolle jotka olivat vuorostaan linnoittautuneet ulko-oven eteen. Nappasin kassit eteisestä ja suuntasin tallia kohti.

Tallille päästyäni hain Reiskan sisään ja ryhdyin puunaamaan sitä. Reilu puoli tuntia ruunan jouhien parissa vietettyäni alkoi talliin saapua muitakin enemmän tai vähemmän väsyneen näköisiä kisaajia. Nopeasti sain Reiskan paksun harjan sekä hännän letitettyä tiukille, siisteille leteille. “Hitto sä oot ihan pölyssä” huokaisin ja hain märän pyyhkeen. Pyyhin ruunan läpikotaisin pyyhkeellä jotta enimmät pölyt lähtisivät pois. Vilkaisin missä vaiheessa muut olivat menossa ja hain samalla kassistani yksisarvis maskottini jonka kiinnitin Reiskan riimuun. Ruuna katsoi riimussaan roikkuvaa otusta kummissaan. Pakkasin Reiskan kamat koppiin ja jäin odottamaan että muut olivat valmiita. Lastaus sujui kaikkien osalta hyvin ilman sen suurempia ongelmia, ja matka saattoi alkaa.

Olin päättänyt matkustaa hevosrekassa seuranani Veronica, Cassandra, Deeann, Tessa ja Mer. Nukahdin käytännössä saman tien kun rekka nytkähti liikkeelle. Jonkin aikaa nukuttuani heräsin ja jäin hiukan tylsistyneenä katsomaan tyhjyyteen. Inhosin pitkiä matkoja. Muut alkoivat heräillä pian jälkeeni. Hetken hiljaisuudessa istuttuamme muistin pelikortit. Kaivoin ne kassistani ja kysyin, haluaisivatko muut pelata jotain. Ehdotustani kannatettiin, joten loppumatka kului nopeasti pelatessa. Vaikka hiljainen olenkin, uskaltauduin keskusteluihin mukaan ja minulla oli oikein hauskaa.

Deeannin päiväkirja

5.4.2020 (julkaistu etuajassa)
#TieTähtiin2020 @veronica @cassandra @julie @tessa @mer
Pohjana käytetty Veronican tarinaa, tämä on vain Deen versio tapahtumista!

Matkalla koitokseen

Isä oli suhtautunut onneksi positiivisesti siihen, että olin lähdössä täysin toiselle paikkakunnalle kisaamaan Lehtovaaran porukan kanssa. Sekä hän että isoveljeni Kristian olivat kuitenkin vahingoniloisia kuullessaan, että lähtö oli hyvin aikaisin aamulla.
"Lyödäänkö vetoa ettet edes herää ja nukut koko kisojen ohi", Kristian nälvi illalla, kun olin menossa nukkumaan paljon aiemmin kuin kodin kaksi muuta asukkia.
Näytin pojalle kieltä ja kapusin yläkertaan. Minähän en nukkuisi pommiin, ei ollut tapana. Ja sitä paitsi valvoisin varmaan koko yön jännityksen seurauksena, sillä se kipristeli vatsanpohjassa jo nyt, vaikka olin kaukana kisapaikasta sekä kilometrien että ajan perusteella.

Ennustukseni osui oikeaan - en nukkunut erityisen hyvin, vaikka tunteja kerkesikin kertyä ihan mukava määrä. Olin kuitenkin nähnyt painajaisia siitä, että möhlin totaalisesti kisaradalla ja ratsastin väärän radan, tai että Nalle paiskasi minut selästä jonnekin trippelin puomien sekaan. Muutenkin uneni oli aika rauhatonta, ja aikaisin aamulla herätykseni soidessa olisin halunnut läimäistä sen kiinni ja jatkaa unia. En kuitenkaan tehnyt niin, vaan pakotin itseni istumaan ja raahauduin suihkuun.

Kristian olisi siis hävinnyt vedonlyöntinsä, sillä suihkun ja hampaidenpesun, pukeutumisen, pakkauksen viimeistelyn ja aamiaisen jälkeen löysin tieni Lehtovaaraan täysin ajoissa. Olinhan minä väsynyt, sitä ei käynyt kieltäminen, mutta niin olivat kaikki muutkin - tallipihalla hyörivien ihmisten huomenentoivotukset ja hymyt olivat enemmän tai vähemmän väsyneitä. Hevosten lastaaminen sujui kuitenkin ripeästi, olihan meitä useampi hommissa. Nalle näytti olevan pirteällä tuulella, toivottavasti ei kuitenkaan liian pirteällä - sen pysyminen hallinnassa olisi ihan hyvä asia. Kun kaikki hevoset oli lastattu ja kaikki muutenkin valmista, oli aika lähteä matkaan.

Päädyin matkustamaan samassa rekassa joidenkin muiden tallilaisten kanssa. Mukana olivat Veronica ja Cassandra, ystäväkaksikko, joiden kanssa olin joskus kai vaihtanut muutaman sanan. Heidän lisäkseen mukana oli Mer, yksityisenomistaja, joten en tuntenut juuri ollenkaan, sekä Julie ja Tessa, kaksi punapäätä tallin hoitajaporukasta. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut olevan juttutuulella, vaan yksi kerrallaan vaivuimme unten maille, niin myös minä. Uni ei kyllä ollut kovin virkistävää, mutta ainakaan painajaisia ei näkynyt tällä kertaa, en kerennyt vaipua niin syvään uneen. Heräsin jossakin vaiheessa siihen, että auto pomppasi ikävästi jonkin töyssyn takia, enkä saanut enää unta. Vähitellen myös muut alkoivat heräillä.

Juttelu välillämme heräsi sitä mukaa kun heräsimme itse, ja huomasin pian, että muiden seurassa pystyi rentoutumaan ja olemaan normaalisti. En minä ehkä puheliaimpien joukkoon tässäkään matkan aikana kerkeäisi, mutta ei ainakaan tarvitsisi jännittää muiden seurassa olemista. Julie oli ottanut pelikortit mukaan, ja kun kerran ei ollut muutakaan tekemistä, päädyimme pelaamaan. Onneksi kortit olivat olemassa, matkasta olisi voinut tulla kiusaantuneempi ja tylsempi ilman niitä. Ei sillä, että olisin menestynyt mitenkään hyvin, taisin ehkä voittaa yhden, mutta muuten voitot näyttivät kulkeutuvan koko ajan joko Tessalle tai Julielle. Punapäiden onnea tai jotain muita poppakonsteja.

Kun kaikki mahdolliset korttipelit oli käyty läpi, kortit jätettiin hetkeksi sivuun ja matka taittui lähinnä juttelun avulla. Cassandra ja Veronica olivat kisanneet Tie Tähtiin -kisoissa useasti ennenkin, joten he pystyivät jakamaan aiempia kokemuksiaan. Itse uutena imin tietoa itseeni kuin sieni, oli mielenkiintoista kuulla millaisesta kokonaisuudesta oli kyse. Se oli vaihe, jossa taisimme kaikki innostua tulevasta koitoksesta ja päästä kunnon kisatunnelmaan, jos ei aiemmin ollut niihin fiiliksiin päässyt.

Puolessa välissä matkaa oli aika kävelyttää hevosia, jotta ne saisivat vähän verrytellä. Verryttely kelpasi kyllä minun jäykille jäsenillenikin. Sain Nallen riimunnarun käsiini ja johdattelin sen kauemmas autojen ympärillä olevasta hyörinästä. Ruuna nosteli jalkojaan korkealle ja ravisteli päätään.
"Mites on matka sujunut, ukkoseni", mutisin sille hymyillen ja rapsuttelin ponia.
Nalle hörähti ja yritti kurotella kaulaansa kohti lähintä ruohotupsua.
"Ei tämä ole lounastauko, sori vaan", naurahdin ja taluttelin ponia eteenpäin, jotta sekä sen että omat jalkani saisivat vähän liikettä.

Kun hevoset olivat palanneet paikoilleen ja olimme kaikki sulloutuneet autoihin, matka jatkui. Vielä saman verran matkaa edessä, voihan haukotus. Paluumatkasta tulisi myös rankka, mutta sitä ennen edessä oli paljon jännitystä ja tapahtumia, joten sitä ei kannattanut vielä ajatella. Pitäisi nauttia siitä, mitä oli edessä.

Inarin päiväkirja

Jo tallituvan oven läpi kuulin mistä siellä keskusteltiin. Oikeastaan oisin tiennyt sen kuulemattakin. Koko talli puhui nyt Tie Tähtiin-kilpailuista. Eikä se ollut ihme. Olihan suuri kisarykelmä aikaisine aamuineen ja pitkine automatkoineen varmasti monen kevään kohokohta. Okei masentava kuvaus. Aikaisten aamujen lisäksi viime vuoden kilpailut olivat pitäneet sisällään ahkeraa valmentautumista, lukuisia onnistumisen hetkiä sekä ennen kaikkea paljon väsyneitä vitsejä. Niiltä ei kai voinut välttyä, jos matkusti viikonlopusta toiseen ympäri Suomea kisaamassa. Nakkasin mustan Kånkenini seinänvieresä nököttävälle penkille ja kipitin kurkkaamaan oliko kaapissa kaakaota. Ihanaa, joku oli muistanut tuoda uuden purkin. Valitsin kaapin mukeista parhaimman. Harmaan posliinimukin, jolla oli norsun korvat. Katsoin miten kaakaojauhe liukeni hitaasti maitoon ja muodosti pinnalle suuria kuplia. Jos olisin jaksanut laittaa mikron päälle, höyryävä muki olisi ollut hetken kuluttua hyppysissäni, mutta kohautin olkiani ja totesin, että kylmä kaakao kelpasi ihan yhtä hyvin. Istahdin pöytään Cassandraa vastapäätä, joka kävi kiivasta keskustelua Vertsun kanssa jostain, mistä en erottanut kuin yksittäisiä sanoja.  
“Pssst... Jos ette halua nähdä Ririä raivoamassa hiukset pystyssä kannattaa pitää vähän pienempää meteliä. Kuuluu melkein ulko-ovelle saakka”, virnistin.  
Riri juoksenteli ympäri tallia välillä sen näköisenä, että punaiset kiharat sojottivat sinne sun tänne, mutta se ei takuulla johtunut raivoamisesta. Ei varmaan ollut edes olemassa tallinomistaa, joka ehtisi pitkin päivää vilkaista muuhun kuin maneesin peiliin. Sielläkin taisi näkyä lähinnä kieli keskellä suuta pohkeenväistöjä työstäviä tuntiratsastajia. Sitä paitsi tunnetusti pelkkä iloinen hymy ja lauma hevosia houkuttelivat jo ison kasan tallilaisia paikalle.  

  

“Missä se ensimmäinen osakilpailu viimevuonna oli”, Cassandra yritti saada päähänsä paikan nimeä, mutta Veronica ehti ensin.  
“Hukkasuolla”, Vertsu hihkaisi. 
“Me napattiin mediumin kouluosuudesta toinen sija Sotilaan kanssa. Oi, että kun on ikävä Sotilaan selkään”, blondi huokaisi.  
“Ja me oltiin Ruusan kanssa estepuolella kolmansia”, Iiris sanoi hymyillen. 
“Ja vasta varsalomalta palannut Dana kuljetti meidät easy luokan estevoittoon. Olin maailman ylpein kun Riri nappasi kuvan meistä ja sain istua Lehtiksen edustushuppari päällä Danan selässä”, muistelin. Hukkasuon osakilpailut olivat ylivoimaisesti yksi parhaista kisamuistoistani. Ensimmäiset ulkopuoliset kisat Danan kanssa ja yllätysvoitto. Kouluosuuskaan ei ollut hassumpi. Verryttelyssä Dana oli ollut hidas ja oma keskittymiseni tipotiessään, mutta radalla poni oli näyttänyt oikein rentoa ja lennokasta pätkää. Ruusukkeet jaettiin kuudelle parhaalle ja vitossijan keltainen palkinto roikkui edelleen tallikaappini ovessa. 
“Finaali oli kyllä myös hieno. Napattiin koulupuolelta Cassun kanssa kolmas sija”, Cassandra hymyili tyytyväisenä. 
“Siellä taisi olla jotkut draaman täytteiset finaalijuhlatkin”, Vertsu sanoi. 
“Mä muistan vaan sen finaali aamuna tapaamani puheliaan pikkulapsen, jonka takia pelkäsin etten ehdi radalle lainkaan”, naureskelin. Olin tarkoituksella koittanut hiukan kartella kaikkea draamaa kisojen aikana. Oikeastaan ainut hetki jolloin oli tehnyt mieli napauttaa tiukasti takaisin oli kun kuulin vessassa jonkun puhuvan koinsyömästä vuononhevosesta ja random ratsastajasta jotka onneksi vain melkein voittivat uusintaradalla. Onneksi olin odotellut hiljaa vessakopissa kaksikon poistumista enkä ollut sanonut mitään. Ensinäkin minulla tuskin olisi ollut mitään kovin kekseliästä takaisin sanottavaa ja toisekseen niukka häviö kaihersi vielä tänäkin päivänä hitusen.  

 

“Mutta muistatteko niitä valmennuksia?”, kysyin ja mieleeni nousi saman tien värikkäitä kuvia valmennusreissuilta.  
“Siis me käytiin Danan kanssa parikin kertaa yksin Auburnissa”, sanoin ja pudistelin virnistellen päätäni. 
“Sinä ja talvikarvassa oleva Dana siellä puoliveristen seassa”, Vertsu nauroi. 
“Siellä on maneesissa kristallikruunutkin katossa”, Iiris tiesi kertoa. 
“Niin on. Pakko myöntää, ettei ikinä ole ollut niin kala kuivalla maalla olo”, mutisin. 
“Onneksi samassa valmennuksessa oli joku suokki ja islanninhevonen. Se vähän helpotti, vaikka ne tietysti olivat paikallisia”, mietin ääneen.  
“No sittenhän se oli jo mukavaa”, Cassandra naurahti. 
“No ainakin osittain. Se estevalmennus, jossa tallinomistaja ja kartanon perijätär valmensi meni täysin penkin alle. Dana oli tajuttoman hidas koko valmennuksen. Se jopa kielsi muurille kun ohjasin niin huonon tien”, hautasin kasvot käsiini. Kyseinen valmennus ei todellakaan kuulunut parhaisiin muistoihini, mutta oli sitäkin tarkemmin piirtynyt verkkokalvoille. 
“Ainiin ja ensimmäisessä Åken valmennuksessa tuskastelin kielien kanssa, mutta sen jälkeen kun kävin Saaristossa sen voimakasta Walesin murretta puhuvan tyypin valmennettavana, niin Åken valmennukset ovat tuntuneet yllättävän helpoilta”, nauroin.  
“Ai Jonathan Luckyn?”, Vertsu muisti tietenkin ulkoa vähintään puolet muidenkin tallien valmentajista ja huippuratsastajista. 
“No just sen” 

 

“Tänä vuonna taitaa olla kolme osakilpailua ja sitten finaali Hallavassa”, kertasin kisakutsun infoa. 
“Joo yksi vähemmän kun viimevuonna. Viimeksi kisattiin Hukkasuolla, Seppeleessä, Lehtovaarassa ja Sateentallilla”, Iiris luetteli.  
“Ja tänä vuonna ensimmäinen ja viimeinen kilpailu on Hallavassa, toinen osis meillä ja kolmas sitten Hopiavuoressa”, Cassandra täydensi.  
“Ihan kohta ollaankin jo matkalla kohti kisapaikkaa”, Iiris huokaisi. 
“ja ihan liian pian kuulutetaan, että seuraavana radalle Inari Roihu ja Oxeye Daisy”, mutisin ja sain muut tirskahtamaan. Oli ihme miten vähän kisastressi oli kokemuksen karttuessa helpottunut. Tarvitsisin vielä monen monta starttia ennen kuin saisin kisa-aamuna nieleskeltyä alas kunnollisen aamupalan. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Ehkä se toimi tähänkin. Kun oli riittävän monta kertaa mokannut radalla, verryttelyssä, traileria pakatessa tai kisapaikalle sapuessa, tiesi hyvin mikä kaikki voisi helposti mennä pieleen. 
“Pitää ottaa hyvät eväät”, sanoin tietämättä yhtään mihin muut olivat keskustelun kääntäneet minun mietiskellessä itsekseni.  
“Toivottavasti pysähdytään matkalla kaupassa” 
“Mä haluun takaisintulomatkalla hampparin!” Iiris hihkaisi. 
“Joo Heseen tai Mäkkäriin. Joku paikallinen kiskakin käy”, Cassandra innostui. 
“Pitäähän sitä nyt urheilusuorituksen jälkeinen palauttava ateria saada”, Veronica nyökytteli vieressä. 
“Ehkä Riri tarjoaa kaikille, jos ratsastetaan tosi ahkerasti”, nauroin.  
“Toivotaan. Me ainakin tehdään parhaamme!” 

 

“Nyt mun pitää kyllä lähteä laittamaan Danaa valmiiksi tunnille. Hypätään Karon mukaan jotain pientä rataa viimeistelytreeninä”, selitin ja nousin venytellen ylös.  
“Toivotan onnea. Mäkin voisin raahautua harjaamaan Maxin”, Veronica tuumi ja nousi perässäni ylös. 
“Mä nautin kyllä vielä vaikka kupin kaakaota”, Iiris päätti.  
“...mutta hyvää tuntia. Pidä hauskaa!” 
Luikahdin Veronica perässäni tallikäytävälle ja kurotin käteni kohti kattoa. Käytävä tuntui pienen tallituvan jälkeen ihanan viileältä ja väljältä. Tähän iltaan mahtuisi vielä yksi estetunti maailman parhaan vuonohevosen kyydissä.  


//Olipa hauska kaivaa inspiraatioksi vuosi sitten julkaistuja tarinoita ja tuotoksia, vaikka osa olikin aivan järkyttäviä 

Veronican päiväkirja

---

Kello oli ties mitä aamulla. Aamulla ja aamulla, mulle tämä oli ennemminkin aamuyö. Paiskasin auton oven kiinni, jonka olin laittanut parkkiin Cassandran luumunvärisen auton viereen. Muutama muukin nelipyöräinen oli pihassa, mutten niihin kerennyt kiinnittämään sen kummemmin huomiota. Olin jälleen hieman myöhässä, joten tahti oli ripeä. Tallin edessä oli yhtä jos toista kulkupeliä, joihin hevosia lastattiin jo reipasta vauhtia kyytiin. Henkka oli lastaamassa rekan kyytiin loimitettua oldenburginhevosruunaa Mattea, mikä vaikutti innokkaalta. Ruuna hamuili kovaa vauhtia riimunnarua Henkan kädessä, vaikka poika yritti jämäkästi saada sitä käyttäytymään asiallisesti. Cassandra tuli Cassun kanssa ovelta vastaan.
“Aha, myöhässä? Huomenta vaa sullekin, Max on jo rekassa”, tummatukka tervehti, selitti, väläytti pirtsakan - ja väsyneen - hymyn ennen matkansa jatkoa. Jaa, ei auttanut muuta kuin juosta sisältä hakemaan tavarat tai katsomaan, mikä tilanne tarkalleen ottaen oli. Ihan kai kohtalainen omaa tilannetta ajatellen, olisi huonomminkin voinut olla ja mennä.

---

Karavaani oli pian matkalla kohti Hallavaa ja Tie Tähtiin koitoksen ensimmäistä osakilpailua. Haukotellen olin ahtautunut hevosrekkaan, minkä kyydissä oli lisäkseni Cassandra - tietty -, Julie, Tessa, Deeann ja Mer. Oikeastaan kaikki nukahtivat melkein silmän räpäyksessä autoletkan lähdettyä liikkeelle, Mer taisi olla viimeinen, jonka näin hereillä kännykkäänsä selaten turvavöissä. Katkonainen uni ei tehnyt oloani yhtään virkeämmäksi herättyäni ehkä kahdeksan tai puolen kahdeksan aikaa vasen jalka läpikotaisin puutuneena. Musta Niken urheilukassi oli maassa suoraan jalkojeni edessä, minkä sisässä oli välttämättömiä tavaroita, kuten ihan ensiksikin meikit. Olin sitä mieltä, etten kisaradalle menisi naama hirvittävänä. Matka oli sen verran pitkä, että siinä kerkeäisi hyvin maalailla kasvoja ihmisemmäksi.
“Jestas….”, jupisin silmääni hangaten.
“Se kuka pysyy hereillä pisimään ansaitsee kai jonkinlaisen palkinnon”, punahiuksinen kikkurapää, Tessa, sanoi venytellen vastapäätäni, käytännössä pienen pöydän toiselta puolelta. Cassandra nukkui yhä viereiselläni paikalla pöytään nojaten, joten taputin tytön takaraivoa toiveissa saada tuokin hereille. Ei kai tässä kukaan enää nukkuisi ainakaan kovin pitkään.
“Hyvääääää huomenta”, julistin kaverilleni, joka naama nyrpällään - ja väsyneenä - nousi kunnolla istumaan silmät sirillä.
“Mitä kello oikein on?” Cass mutisi puoliksi kai unessa.
“Aivan liian vähän”, Deeann vastasi hieman hiljakseen saman pöydän äärestä.

---

Matkan aikana keksimme pelata korttia - Julie oli ottanut kortit mukaan, onneksi ottikin. Dee oli vähän rentoutunut hetken juttelemisen jälkeen (lähinnä silloin, kun vielä jokainen heräilimme) ja pienen suostuttelun jälkeen Mer oli liittynyt yhelle pelikierrokselle luultavasti tylsyyden voitettua. Kunnianhimoisesti yritin voittaa pelin jos toisen: ristiseiskan, paskahousun, mitä niitä nyt olikaan. Yhden voitin, siihen se jäi, sen sijaan Tessa ja Julie kahmivat voittoja toisensa perään. Matkan aikana avasimme Cassandran kanssa kokemuksiamme aikaisemmista Tie Tähtiin kisoista: kerroin kilpailleeni Sotilaan kanssa pari kertaa aiemmin ja siitä miten tämä vuosi olisi eka Maxin kanssa, Cassandra kertoi kokemuksistaan kisakonkari Cassun kanssa. Tietynlaista psyykkausta ja intoilua tulevasta, aina yhtä kivasta kisarupeamasta. Noin puolessa välissä matkaa saimme varsinaisen herätyksen, kun kävimme kävelyttelemässä hevosia hieman pihalla yhdellä pysähdyspaikalla. Siellä pääsimme myös kauppaan ostamaan pientä purtavaa, mutta matka jatkui aika nopeasti. Letkaahan johti Honkalehdon rekka, perää piti Julle jonka kyytiin Minttu oli ahtautunut Lehtovaaran pihasta startatessa.

Matka oli pitkä, mutta se taittui kivasti. Pääsin samalla tutustumaan tarkemmin Deeanniin, Julieen ja jopa Meriin, joka oli pääasiassa normaalisti jäänyt vähän yhdeksi mysteeriksi.