23 osumaa on löytynyt haulle 0

Zaidan päiväkirja

---

9. Kuvaile ratsukon kisavarusteita (397 sanaa)
Zaida teki pienen pidätteen pysäyttääkseen Fossen maneesin ovelle. Oli aika lähteä esteverryttelyyn, mutta ratsukko pääsisi maneesiin vasta, kun joku tulisi sieltä pois. Niin sanoivat säännöt, 8 ratsukkoa kerrallaan verryttelyssä. Zaidasta oli hyvä, ettei maneesissa olisi tungosta, mutta tyttöä jännitti aina vain enemmän, kun minuutit oven edessä kuluivat. Ulkona kävi kylmä tuuli, vaikka lämpömittari olikin kohonnut varsin keväisiin lukemiin. Onneksi Vertsu oli tullut Zaidan kanssa odottelemaan ovelle, olihan tämä jo ratsastanut kaikki ratansa. Veronica kilpaili Maxilla vain koulussa, joka oli Zaidastakin ihan ymmärrettävää. Olihan halloweenin pukukilpailuissa paljastunut, etteivät Maxin hermot ihan riittäneet estehevosen uraan. Zaida veti syvään henkeä ja toivoi, että Fosse käyttäytyisi hyvin. Tuleva rata ratkaisisi kaiken, eikä epäonnistumisen varaa ollut.
“Näytetäänkö me ihan päteviltä?” Zaida tiedusteli vielä Vertsulta. Tämä jos joku oli muodin asiantuntija ja aina perillä kuumimmista trendeistä, joten Zaida ei pelännyt kysyä blondilta pientä tyylikonsultaatiota.
“Tottakai! Fossehan näyttää ihan kisaponilta, kun sillä on noi sykeröt”, Veronica tuumasi. Zaida tunsi pientä ylpeyttä kehuista, olihan hän itse omin pikku kätösin väkertänyt palmikot Fossen oikukkaaseen harjaan, joka olisi sojottanut itsepäisesti sinne tänne ilman kiloa muotoilugeeliä.

“No mieti varusteita. Onko suojat siistit, huopa hyvin?” Zaida hätäili. Ratsukon yleisilme oli erityisesti kouluratsastuksessa tärkeä, mutta ei siististä ponista esteluokassakaan haittaa ollut.
“On, on, ei paniikkia”, Vertsu rauhoitteli, “suojat on siististi, huopa on puhtaanvalkoinen ja satulakin selvästi kiillotettu. Ja toi suitsien kimaltava otsapanta on ihana!” Zaida naurahti hieman. Otsapanta oli oikeasti Bellen, mutta se oli saanut toimittaa myös Fossen kisaotsapannan virkaa. Zaida päätti, että Fosse oli tarpeeksi siisti, mutta mikä oli hänen itsensä laita? Valkoiset housut eivät olleet säästyneet puhtaana Fossen kuolaavan kielen armoilla, ja saappaatkin olivat pölyyntyneet radankävelyssä. Kisatakki sentään oli pysynyt tähän mennessä siistinä, ja sen alle Zaida oli pukenut valkoisen, kauluksellisen T-paidan. Kypärästäkin hän oli pyyhkinyt pölyt, ja kisahanskat olivat uudet, viime viikolla Varustevaunusta ostetut, kun edelliset olivat mystisesti kadonneet. Luultavasti ne löytyisivät viimeistään kesällä Zaidan kaapin perukoilta.
“Entä näytänkö mä siistiltä?” Zaida varmisteli vielä, “onko mun nuttura pysynyt kasassa?” Veronica joutui kiertämään Fossen taakse saadakseen paremman kuvan Zaidan nutturan siisteydestä.
“On”, Vertsu vakuutti, “sulla on muuten ihana hiusverkko, jossa on tollanen rusetti!” Zaida punastui hieman. Hiusverkko oli lahja Inkalta, sillä oli kuulemma onnenkalun vaikutuksia.
“Kiitos”, Zaida naurahti, mutta ei ehtinyt sanoa enempää, kun maneesin ovi avautui ja Deeann ratsasti Nallen selässä ulos hallista. Tyttö hymyili leveästi, joten Zaida oletti radan menneen hyvin.
“Tsemppiä”, Dee toivotti, eikä Zaida ehtinyt vastata, kun hän jo ohjasi Fossen sisään maneesiin.

10. Tarina päiväkirjamerkinnän muodossa (311 sanaa)
Rakas päiväkirja,

en olekaan kirjoittanut pitkään aikaan. Paljon on ehtinyt tapahtua viimeisimpien merkintöjen jälkeen, mutta nyt minun on pakko turvautua sinuun. Onneksi tajusin ottaa sinut mukaan, sillä arvasin, että yöstä poissa kotoa ennen kisojen ratkaisevaa osuutta voisi tulla hankala. Muut nukkuvat jo, joten toivon, ettei taskulamppuni valo herätä heitä. Joku kuorsaa yläpuolellani, mutta en usko, että se on Deeann. Ehkä Inari. Ratsumajatalon avajaiset olivat hauskat, mutta minua väsyttää hirveästi, kuten varmasti muitakin väsytti.

En kuitenkaan millään saa unta. Minua jännittää aivan kamalasti. En muista, milloin minua olisi viimeksi jännittänyt näin paljon. Lähdimme Fossen kanssa kilpailuihin mukaan niin vähällä treenillä, etten olisi uskonut olevamme tässä tilanteessa nyt. Johdamme esterankingia! Voitontahtoni on vain kasvanut, ja nyt en voi ajatella enää muuta, kuin estetähden upeaa ruusuketta Fossen suitsissa. Minua jännittää niin paljon, että melkein oksennan. En halua ratsastaa enää huomenna, sillä huomisen rata voisi pilata kaiken. Mitä jos vaikka tipun? Fosse kieltää ja meidät hylätään? Riri sanoi, että teette vain parhaanne, mutta mitä jos minun parhaani ei riitäkään?

Se, etten voittaisi titteliä, ei ole ainoa ongelma. Jos voittaisin sen, rankingin toista sijaa pitävä Inari olisi varmasti katkera, jos jäisi edellisvuoden tavoin niin pienellä pistemäärällä toiseksi. En voi olla ajattelematta sitä, että hän suuttuisi minulle. Sitten menettäisin ne pienetkin rippeet, mitä entisestä ystävyydestämme on jäljellä. Ainakaan minun ei enää tarvitsisi vältellä Inaria. Haluaisin, että hän voisi voittaa tittelin ja olla iloinen, mutta minäkin haluaisin voittaa palkinnon. Olisinko kuitenkaan itse silloin iloinen?

Miksi tämä on niin vaikeaa? Pitäisikö minun yrittää parhaani voittaakseni tittelin, vai sittenkin ratsastaa huonosti ja antaa jonkun muun voittaa? Toivottavasti kyyneleeni eivät kastele koko sivua. Haluan vain nukahtaa ja ajatella kesää ja jäätelöä. Kilpailut ovat niin kamalan stressaavia. Haluaisin vain ajatella, että kyllä kaikki huomenna järjestyy, nuku nyt vain, mutta ei se onnistu. Ehkä minun pitäisi vain yrittää kovemmin. Niin nukahtamisessa kuin kilpailuissakin.

Hyvää yötä, päiväkirja. Lupaan kertoa sinulle huomenna, miten kaikki sujui.

14. Minjan haastattelu (411 sanaa)
Zaida ärähti Fosselle, kun ruuna yritti vaivihkaa haukata palan ratsastajansa takamuksesta tämän puhdistaessa parhaillaan ponin kavioita. Zaida ei onneksi ollut vielä ottanut suojahousuja pois kisahousujen päältä, mutta kivistävä pakara tuskin helpottaisi edessä olevaa esterataa. Takakavioiden puhdistus kävi helpommin, mutta juuri kun Zaida oli kyykistymässä puhdistamaan viimeistä kavioita, kuuli hän takaansa äänen, joka ei kuulostanut tutulta.
“Hei! Olisiko teillä hetki aikaa vastata pariin kysymykseen?” pirteän näköinen nainen seisoskeli vihko kädessään vähän matkan päässä. Henkka oli kertonut, että joku toimittaja oli käynyt jututtamassa häntä, joten Zaida oletti, että kyseessä oli sama tyyppi, joka halusi sisältöä jonkin lehden palstalle. Siitä, oliko hänellä aikaa, ei Zaida ollut ollenkaan varma, mutta ehkä juttelu jonkun kanssa auttaisi unohtamaan kisastressin.
“Kyllähän mulla, jos ei haittaa että harjaan tätä ponia tässä samalla?” Zaida vastasi hieman epäröiden, sillä tilanteet vieraiden ihmisten kanssa eivät ikinä olleet hänelle miellyttäviä. Toimittajaa Zaidan varautuneisuus ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan.
“Sepä mukavaa”, nainen ilahtui, “olen hevosihmisiä itsekin, tiedän kyllä että kisapäivänä aika voi olla kortilla. Olen muuten Minja…” Lauseen loppu jäi Zaidalta kuulematta, kun Fosse hirnahti kimeästi. Se oli nähtävästi huomannut Cassandran taluttaman Cassun lähtevän pois.
“Höpsö poni, ne menee vaan verkkaan”, Zaida naurahti. Tuskinpa Minja mitään erikoista enää itsestään oli kertonut, joten Zaida tyytyi vain hymyilemään naiselle. Hieman väkinäisesti ehkä, mutta kuitenkin.

“No, kertoisitko vaikka alkuun, jotain itsestäsi ja siitä, miten päädyit Tie Tähtiin -kisoihin?” Minja kysyi kynä ojossa valmiina kirjoittamaan Zaidan vastauksen ylös.
“Mä oon Zaida Yliluoma ja tämä poni tässä on Fight for Flash, eli tutummin vaan Fosse”, Zaida kertoi ensimmäisenä hieman nolona siitä, että oli tyystin unohtanut esitellä itsensä. “Fosse on mun hoitoponi, se on tuntikäytössä Lehtovaaran ratsutilalla. Mun oli itse asiassa alun perin tarkoitus osallistua mun toisella, vähän isommalla hoitoponilla, mutta sille sattui pieni haaveri tarhassa, joten osallistuin Fossella. Meiltä on lähtenyt joka vuosi porukkaa mukaan kisaamaan, niin oli ihan luontevaa lähteä mukaan. Pari vuotta sitten kilpailin täällä myös, silloinkin Fossen kanssa.”
“Onpa mielenkiintoinen tarina!” Minja ihasteli. “No, miten teillä on osakilpailuissa sujunut? Millä fiiliksillä lähdette finaaliradalle?” Sellaista kysymystä Zaida oli odottanutkin, eikä olisi mielellään kertonut paineistaan estetähden tittelin voittamista kohtaan, mutta pakkohan hänen oli jotakin vastata.
“On mennyt ihan käsittämättömän hyvin!” Zaida aloitti. Minjan ilme muuttui heti kiinnostuneemmaksi. “Joka osakilpailuista on saatu sijoitus ja parissa viime osakilpailussa on voitettu esteet meidän tasolla, eli mediumissa. Lähdetäänkin siis finaaliin esterankingin johdossa ja pakkohan on sanoa, että jännittää aivan hirmuisesti. Luotan kyllä poniin, mutta ainahan voi sattua vaikka mitä. Estetähden titteli toki houkuttaa, mutta pääasia on pitä hauskaa!” Hieman yllättyneenä omista sanoistaan Zaida kääntyi katsomaan taas Minjaa.
“No teillähän onkin sitten mennyt hyvin”, Minja totesi. “Tsemppiä teille kisoihin ja iso kiitos haastattelusta!” Zaida kiitteli nopeasti ja kääntyi sitten takaisin Fosseen päin. Ruunan silmissä oli ilkikurinen pilke, eikä Zaida ollut ikinä varma, olisiko siitä pitänyt huolestua.
“Eikö niin, että mä voin luottaa suhun? Hoidetaan tää homma kotiin!” Zaida kannusti, sekä itseään että Fossea. Ponikin pärskähti vastaukseksi, mutta se, oliko vastaus myöntävä vai kieltävä, jäi Zaidalle mysteeriksi.

15. Valitse sanoja kirjasta (anteeksipyydellen, alueella, tytöt, puristi, aitoa / 314 sanaa)
Fosse pärskähti rentona, mutta Zaida oli jännittynyt kuin viulunkieli. Esteverryttely oli ollut totaalinen farssi, sillä poni oli keskittynyt aivan muihin asioihin kuin esteiden hyppäämiseen, joka oli johtanut siihen, että Zaida oli päätynyt lopulta myös maistelemaan maneesin pohjaa. Ja ihan kuin sellaisessa nolossa tilanteessa ei olisi ollut tarpeeksi, oli Zaida vielä unohtunut ajatuksiinsa ja kävellyt suoraan sellaisen esteen eteen, jota toinen ratsukko oli juuri ollut hyppäämässä. Hyvä, ettei ollut tullut kolaria, mutta Zaidalle täysin vieras ratsastaja ei ollut ollut kovin iloinen. Anteeksipyydellen Zaida oli lähtenyt verryttelystä, mutta ikävät välikohtaukset kalvoivat hänen mieltään yhä, eikä keskittymisestä tullut mitään. Zaida seisoi Fossen kanssa kentän keskellä odottamassa omaa vuoroaan lähteä radalle. Edellinen ratsukko olivat tutut Tessa ja Poppis, jotka selvittivät esteen toisensa jälkeen kevyesti ja ilmavasti.

Zaidan katse harhaili kuitenkin jonnekin aivan muualle, sillä olihan kentän keskeltä varsin hyvät näkymät kisapaikalle. Alueella näkyi niin hermoilevia ratsastajia, kisahoitajia lippikset päässä jonottamassa makkaraa grillikioskilta ja silmät lautasen kokoisina ympäristöään tarkkailevia hevosia. Kaukana parkkipaikalla näkyi myös tuttuja Lehtovaaran hevosia kävelemässä tai nauttimassa omenamehulla maustetusta vedestä oman suorituksen jälkeen. Zaidan katse kiinnittyi kuitenkin ilmeisesti hallavalaiseen porukkaan, joka norkoili kentän laidalla katselemassa kisasuorituksia. Zaida kuuli kentän keskelle asti, kuinka tytöt suureen ääneen arvostelivat ympärillä liikkuvia ratsukoita. Zaida puristi ohjia tiukemmin kädessään ja toivoi, etteivät he keksisi hänestä ainakaan mitään kovin negatiivista sanottavaa. Vihakommentit stressaavasta tilanteesta olisivatkin vielä puuttuneet. Kun Tessa ratsasti pois radalta, antoi Zaida Fosselle pohkeita ja keräili ohjat kunnolla käteensä. Zaida muisti onneksi tervehtiä tuomareita hillityllä nyökkäyksellä, sillä hän muisti vielä selvästi sellaisen kerran, kun heidät oli Fossen kanssa hylätty sen takia, että Zaida oli unohtanut tervehdyksen. Odotellessaan lähtömerkkiä Zaida ehti vielä siivilöidä katsomoa katseellaan lehtisläisten varalle. Veronica ja Henkka olivat kuin olivatkin erotettavissa yllättävän suurilukuisen yleisön joukosta. Onnellisena siitä, että Zaida tiesi tallikavereiden kannustuksen ja myötäelämisen olevan aitoa, antoi tyttö Fosselle laukkapohkeet ja ohjasi sen kohti ensimmäistä estettä. Nyt olisi vielä tilaisuus näyttää, että heiltä löytyi rahkeita viimeisenkin osakilpailun varalle.

Zaidan päiväkirja

---

1. Treeni hevosen näkökulmasta (323 sanaa)
Viimeistään silloin, kun Zaida talutti mut maneesiin, jossa ei näkynyt yhden yhtä estettä tai edes puomia, tiesin mä, että seuraavasta tunnista tulisi pitkä ja raskas. Mä vihasin vakavamielistä koulutuuppailua vähintäänkin yhtä paljon kuin mun hoitajanikin, mutta kuulemma nyt oli pakko harjoitella vähän tulevan viikon koulurataa. Mitä koulurataa? Taasko mua oltiin raahaamassa jonnekin koulukisoihin? Zaida oli ollut silminnähden iloinen viimeksi, kun me oltiin sijoituttu kolmansiksi, mutta kunniakierroksen takiahan me siellä koulukisoissa oltiin ollut. Kunniakierros oli paras asia koko kouluratsastuksessa, mutta jos sinne ei päässyt, oli koko suoritus ollut turha. Totta kai oli hieman tylsää laukata hillitysti jonkun snobin puoliverisen perässä, joka ei muusta kuin kootusta laukasta tiennytkään, mutta parempi sekin kuin ei laukkaa ollenkaan. Toivottavasti Zaida oli suunnitellut tälle päivälle paljon laukkatyöskentelyä.

Mun toiveita ei nähtävästi ollut kuunneltu, sillä aivan liian lyhyen verryttelylaukkapätkän jälkeen Zaida jäi ratsastamaan lävistäjille ravilisäyksiä. En ymmärtänyt koko touhua. Mitä hienoa jossakin askeleen pidentämisessä oli, jos olisi vain voinut mennä täysiä? Mähän kyllä pidin huolen siitä, että Zaida sai pitää ohjallakin vastaan ennen kuin mä pidensin askelta. Muussa tapauksessa tarjolla oli vauhtia ja tarpeen vaatiessa myös vaarallisia tilanteita. Onneksi huomasin sen mörön maneesin nurkassa tarpeeksi ajoissa, niin ehdittiin nopeasti turvaan. Zaida ei ollut kovin tyytyväinen, ja varmaan siksi laittoi mut peruuttamaan. Tyttöraukka tuskasteli sen kanssa, että mä aina peruutin vinoon, mutta eihän sille mitään voi jos ratsastajan ei onnistu pitää jalkoja kiinni kyljissä. Peruutan sinne minne mut ohjataan, enkä toimi ajatuksen voimalla.

Ainoa poikkeus on ehkä laukannostot. Niissä kyllä osaan ennakoida. Luulin jo, että Zaida oli sittenkin päättänyt vaan laukata ympäri maneesia monta, monta kierrosta, mutta se päättikin tehdä voltteja. Laukassa! Hyvä, etten kaatunut turvalleni maahan. Kyllähän Zaidan olisi se seikka pitänyt huomioida, että laukan piti olla rauhallista, ennen kuin hevosen saattoi kääntää voltille. Rauhallisen laukan esille saamiseen saattaisi kyllä mennä tovi jos toinenkin, mutta hyvä vain, jos ratsastaja joutui töihin. Minähän en anna mitään ilmaiseksi, paitsi jos sovitaan riittävän suuresta porkkanapalkasta. Silloin voin ehkä kulkea yhden lyhyen sivun kiltisti…

2. Sivuhahmon näkökulmasta (367 sanaa)
Inka puristi tyhjäksi juotua pillimehutetraa tiukasti kädessään, niin tiukasti, että se oli jo rusentunut epämääräiseksi pahvimöykyksi. Hän ei yleensä ollut kisajännittäjien pahimmasta päästä, mutta tänään jännitys oli päivän aikana yltynyt aina vain sietämättömämmäksi, vaikka Inka istuikin turvallisesti katsomon kylmällä penkillä. Radalla omaa vuoroaan odottava Zaida sen sijaan näytti Inkan mielestä viilipyttyäkin tyynemmältä, vaikka tytön tuntien Inka tiesikin, että Zaidaa jännitti vähintäänkin yhtä paljon kuin häntä. Inka taputti edellisen ratsukon suoritukselle, kuten tapoihin kuului, mutta ei edes kiinnittänyt huomiota sen tulokseen. Hänen silmänsä näkivät nyt vain Zaidan, joka tervehti tuomaria ja nosti laukan pienellä, pyöreällä Fosse-ponilla. Inkan oli pakko myöntää, että Fosse ylsi Lehtovaaran suloisimpien ponien listan kärkeen. Poni ei vaikuttanut siltä helpoimmalta ratsastuskoulun pullaponilta, mutta Zaida ratsasti russilla ilmiömäisen hyvin. Olihan ratsukko edellisessäkin osakilpailuissa napannut esteillä voiton kaikkien isojen hevosten turpien edestä.

Inka säpsähti huomatessaan, että oli uppoutunut ajatuksiinsa niin tiiviisti, että Zaida oli ehtinyt sillä aikaa jo hypätä pari ensimmäistä estettä. Onneksi Inkan isä oli lupautunut kuvaamaan Zaidan suorituksen, sillä Inkan kädet tärisivät niin, ettei hänen olisi millään onnistunut saada laadukasta videota tytön radasta. Kolmannelle esteelle Fosse kiihdytti eikä Inkan onnistunut päätellä, milloin ruuna ponnistaisi, mutta onneksi Zaidan onnistui nähdä paikka esteelle, ja hypystä tuli hyvä. Nelonen oli yhden askeleen sarja. Inkaa jännitti niin suunnattomasti, että hän oli purra kyntensä verille. Sarjavälejä oli kyllä lyhennetty poneille, mutta Zaida oli itsekin selittänyt Inkalle huolissaan, onnistuisiko pienilaukkainen Fosse mahtumaan väliin yhdellä askeleella. Toista laukka-askelta väliin ei mahtuisi, joten kyseisen virheen sattuessa b-osalta tulisi aivan varmasti puomi. Fosse hyppäsi ensimmäiselle esteelle melko läheltä ja puomi kolahti, mutta se ei onneksi pudonnut kannattimilta. Fosse laskeutui kauemmas kuin oli suunniteltu ja yksi askel mahtui väliin aivan täydellisesti ennen pyöreää, kaunista hyppyä. Inka huokaisi helpotuksesta. Loppurata oli helppo, niin Zaida oli sanonut, ja siltä se myös näytti. Inka saattoi vain kateellisena katsoa, kuinka taitavasti Zaida ohjasi Fossen niin tavallisten pystyjen kuin muurinkin yli, vaikka poni selvästi hieman kyttäsi erikoisempaa estettä. Hän itse oli aina ollut enemmän kouluratsastaja, eikä edes juurikaan pitänyt isojen esteiden hyppäämisestä. Sen hän silti ymmärsi, että rata oli ollut hyvä, ja kun Zaida ja Fosse vielä kiilasivat reilulla aikaerolla muihin tuloslistan kärkeen, oli Inka pakahtua onnesta Zaidaa kohtaan. Niinpä hän taputti tytön suoritukselle niin kovasti, että käsiä alkoi pakottaa.

16. Tarina horoskoopin pohjalta (365 sanaa)
“Tehokas työskentely muuttuu kummalliseksi asioiden kiertelyksi. Keskittymiskykysi ei nyt riitä oikein mihinkään.”

Zaida antoi Fosselle pohkeita ja käänsi sen tiukasti lävistäjälle rakennetulle okserille. Tyttö ei kuitenkaan tukenut ratsuaan tarpeeksi ennen hyppyä, ja se pääsi livahtamaan esteen ohi. Huokaisten Zaida nosti laukan uudestaan, mutta hänen ajatuksensa harhailivat jossakin aivan muualla, eikä hyppy onnistunut uudellakaan yrittämällä. Hammasta purren Zaida käänsi Fossen okserille vielä kerran. Tällä kertaa ratsukko pääsi esteestä yli, mutta mukaan tarttui puomi. Miksi mikään ei sujunut? Yleensähän tavalliset, helpot estetehtävät sujuivat Fossen kanssa kuin vettä vaan. Mikä oikein mätti? Oliko Fosse sairas?
“Zaida, keskity!” Karo huusi hieman kauempaa kentän keskeltä, josta nainen oli nyt harppomassa nostamaan puomia takaisin paikalleen. “Pidä pohkeet Fossen kyljissä, tai se ei hyppää, kuten itsekin huomasit. Ja katse eteenpäin. Nyt se harhautuu ponin niskaan.” Zaida tunsi kyllä Karon jämptin opetustyylin, mutta tänään kritiikki tuntui suorastaan musertavalta. Zaidaa jännitti aivan kamalasti viikonloppuna häämöttävä finaali, eikä hänen itseluottamustaan parantanut ollenkaan se, että kyseessä oli ratsukon viimeinen hyppykerta ennen itse kilpailuja. Viime viikolla kaikki oli sentään sujunut edes pääsääntöisesti hyvin. Zaida ei tiennyt, miten hänen ei onnistunut keskittyä, sillä Karon mukaan Fossessa ei ollut mitään vikaa. Huomenna odotti biologian koe, johon Zaida ei ollut lukenut sivun vertaa, ja sunnuntaina finaali. Oliko kyse vain stressistä? Jos oli, toivoi Zaida toden teolla, että sunnuntaina kaikki stressi olisi haihtunut johonkin.

Zaida oli Karolle kiitollinen siitä, että hän oli päässyt mukaan esteryhmän tunnille, mutta tällä hetkellä hän olisi ollut kiitollisempi, jos hän olisi voinut vain vajota maan rakoon. Tunnilla mikään ei ottanut sujuakseen. Fosse kielteli tai otti puomeja, Zaida unohti tehtävän kulun ja päätyi hyppäämään vääriä esteitä. Oikean laukankin tunnistaminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.
“Hyvä on, yritetään vielä kerran”, Karo, jonka kärsivällisyys alkoi jo pikku hiljaa loppua, ehdotti. “Hyppää tuo sarja tuolla pitkällä sivulla. Joko sinne tulee hallitut neljä askelta, tai sitten annat sujua kolmella. Okei?” Zaida nyökkäsi sen merkiksi, että oli kuullut, ja kannusti Fossen sitten laukkaan. Poni ei tuntunut olevan ratsastajansa virheistä moksiskaan, se varmaankin vain nautti päästessään luistamaan työnteosta. Vaikka Zaida kuinka yritti muistaa Karon ohjeet, tuli ensimmäinen hyppy vinoon ja Fosse otti siitä puomin. Sen takia askelista tuli epämääräiset ja viimeinen laukka-askel jäi pieneksi töpöaskeleeksi. Toinen hyppy sentään oli puhdas, vaikka se lähtikin turhan läheltä. Zaidan kasvoja kuumotti ja hän oli kauttaaltaan tulipunainen. Toivottavasti tunti loppuisi pian!

19. Lintuperspektiivistä (313 sanaa)
Kameran näytöllä näkyivät pörröiset, pienet korvat ja yllättävän kapean näköinen kaula verrattuna siihen, millaisella ruokahalulla Fosse oli viime aikoina syönyt. Kentälle oli kasattu useita värikkäitä esteitä, jotka ylhäältä päin katsottuna näyttivät yllättävän pieniltä, vaikka esteet olivatkin nousseet valmennuksen aikana ihan kisakorkeuteen asti. Ihana Karoliina oli suostunut pitämään Zaidalle ylimääräisen valmennuksen tallitöitä vastaan, jolloin Zaidalle oli tarjoutunut hyvä mahdollisuus testata kirppikseltä ostamaansa kypäräkameraa. Videon sisällöstä huomasi hyvin, kuinka usein Zaidan katse harhaili hevosen niskaan. Yleisin näkymä oli Zaidan ohjia pitelevät nyrkit, jotka harvemmin olivat oikeaoppisesti pystyssä. Ensimmäisissä hypyissä Zaida huomasi käsiensä liikkuvan hypyn aikana yllättävän eteen, lähelle Fossen tarkkaavaisina liikkuvia korvia. Ponin harja näytti hullunkuriseltä ylhäältä päin, kuin kasalta mustia nuudeleita, jotka heiluivat askelten tahdissa. Kun Zaida käänsi Fossen ensimmäiselle radalle, huomasi videolta selvästi, että tytön katse harhaili aina ihan väärissä paikoissa. Zaida kyllä tiesi tuolloin kääntäneensä Fossen vasemmalle kohti seuraavaa estettä, mutta videon mukaan Zaida oli menossa suoraan päin aitaa, jonka ylhäältä käsin huomasi helposti repsottavan hieman vinossa. Akselille olisi luvassa korjaustöitä.

Videot toistuivat pitkään samankaltaisina, Fossen korvat, Zaidan kädet, este. Niinpä Zaida oli säikähtää pahemman kerran, kun kameran näytölle yhtäkkiä pöllähti hiekkaa, Fossen korvat kääntyivät luimuun ja puomit lentelivät minne sattuu. Fosse oli ilmeisesti kieltänyt. Zaida ei voinut olla nauramatta, kun videossa näkyi enää kentän pohja, johon oli painautunut kavionjälkiä. Hän muisti keikkuneensa Fossen kaulalla hyvän tovin, ennen kuin oli saanut kammettua itsensä takaisin satulaan. Videolla näkyi vielä pari hyppyä, joiden aikana Fossen kaulasta huomasi ylhäältä päin, ettei poni ollut ollut aivan suorassa. Loppukäynnit olivat Zaidasta kuitenkin huvittavinta katsottavaa. Hänellä oli tapana ottaa jalkansa irti jalustimista ja heilutella niitä, joka näytti varsin hullunkuriselta kypäräkameran läpi. Ylhäältä päin näkyi selvästi, että yksi saappaiden nyöreistä repsotti. Kun Zaida kumartui taputtamaan Fossea pepun päältä, oli videolta helposti huomattavissa Fossen kaunis siima ja hieman huolimattomasti harjatut lautaset, joille oli jäänyt pölyä. Kypäräkamera ei ehkä ollut se paras väline istunnan arviointiin, mutta ainakin asioita tuli katseltua ihan eri perspektiivistä!

Tessan päiväkirja

Vähän jännittää
362 sanaa, 2. sivuhahmon näkökulmasta #TieTähtiin #Poppis

Tessa ei tasan ikinä pyytänyt mua mukaan minnekään, joten kun se eilen tuli kysymään mua apukädeksi tallille, en voinut olla vastaamatta myöntävästi. Musta tuntui, että hevoset oli ainoa asia jonka ylipäätään tiesin siitä. Ei me ikinä käyty yhdessä elokuvissa, mistään shoppailureissuista puhumattakaan, joita sai nähdä muiden tyttöjen snäppitarinoista harva se päivä. Me vaan juteltiin läksyistä ja koulusta. Jos keskustelu meinasi luiskahtaa yksityiselämän puolelle, Tessa vaihtoi sutjakkaasti toiseen aiheeseen. Emmä tiiä mitä se pelkäsi. Se tuntui ehkä jopa vähän pahalta. Mä luulin, että me oltais oltu ees sen verran hyviä frendejä, että se pystyisi kertomaan asioistaan.
Me oltiin niitä hissukoita takapulpetista, jotka tuskin uskalsivat avata suutaan muiden edessä. Tai ainakin mä olin. Tessalla ei tuntunut olevan minkäänlaisia ongelmia puheentuottamisen kanssa, mutta yleensä se ei kauheesti viittaillut. Ehkä se oli syy, miksi me ylipäätään päädyimme kaveeraamaan. Tessa vaan yks päivä istahti mua vastapäätä ruokavälkällä ja rupes juttelee.
Oltiin oikeastaan tosi erilaisia. Tessa oli se kliseinen heppatyttö ysärin ponikirjoista, kun taas mua taas eivät kiinnostaneet sellaset isot ja vähän pelottavat eläimet yhtään. Tykkäsin kuunnella musiikkia, ja soitin klarinettia harrastuksena. Satakuuskytviis senttimetriä, maantienruskeat suorat hiukset ja viemärivedenvihreet silmät. Tessa oli sentään söpö oransseine kikkuroineen.

“Tässä on Poppis, sitä ei tarvii pelätä. Vähän huomionkipeä mut kiltti kun pehmokarhu”, Tessa kertoo mulle hymyillen ja menee tottuneen näköisenä sen eläimen boksiin. En vastaa mitään, kattelen vaan turvallisen etäisyyden päästä. Mun kaveri toimii luontevasti ja epäröimättä hoitohevosensa seurassa. Se sanoo hakevansa jostain hoitojuttuja ja jättää mut kahdestaan, kasvokkain kuussataakilosen eläimen kanssa.

Poppis tapittaa mua mustilla silmillään. Arvioiko se saalistaan, vai missä vaiheessa se mut hotkasee?

Joku tyttö kulkee mun takaa ja kattoo vähän silmiään siristäen. En mä tänne tosiaan kuulu.

Aika valuu eteenpäin. Tungen kädet vaivautuneena taskuun. Poppis tuijottaa mua edelleen.

“Veera, viittitkö auttaa? Mun puhelin tippuu ihan just”, kajahtaa tuttu ääni ja oranssi hiuspehko pilkahtaa kulman takaa. Salaa helpottuneena kiirehdin apuun ja hiippailen sitten Tessan vanavedessä takaisin karsinalle. Jään kurkkimaan sen olan takaa.
Niillä on kuulemma tän viikon viikonloppuna jotkut kilpailut, joihin niiden pitää tänään valmistautua. Heppa pitää vissii kiillottaa ja tavarat pakata valmiiks. Tessa kopsuttelee sen kavioita pylly pystyssä.

Pöh.

Poppis tuhahtaa ja mä säpsähdän. Tessa näyttää vähän hymähtävän.
On siinäkin meillä talliapuri, tosiaan. Säikky kuin hiirenpoikanen.

Rosan päiväkirja

Kisojen läpikäyntiä
10. Tarina kirjeen muodossa
(391 sanaa) #tietähtiin
Moikka Miia-serkku pitkästä aikaa! En ole kerinnyt käymään siellä päin tämän kaiken kisahässäkän takia ja puhelin numerosi vaihdoksen myötä en ole voinut laittaa viestiä. Vähän kyllä odotan että laittaisit vastauskirjettä tulemaan ja laittaisit siihen puhelinnumerosi. Katsotaan tuleeko tämä kirje edes perille kun ei ole paljon kirjeitä tullut läheteltyä. Mutta joka tapauksessa voisin nyt vähän kertoa miten minun ja Fionan treenailut ovat vaikuttaneet kisoihin, onko menestystä tullut vai onko kisat olleet täysi floppi.

Ensimmäinen osakilpailu oli tosiaan 5.4 Hallavassa. Aloitettiin suurella motivaatiolla niihin treenaaminen. Niin itsenäisesti kuin myös valmennuksissa. Koko tämän Tie Tähtiin-kisaprosessin aikana mahtavinta on se kun pääsee niin monipuolisesti erilaisten valmentajien treeniin. Saa erilaisia ja uusia näkökulmia kaikkeen tekemiseen. Ennen ensimmäistä osakilpailua me käytiin Alana Gwylnin estevalmennuksessa. Kyllä sen Alanan valmennuksessa. Et arvaakaan kuinka paljon mua jännitti. Ihan sairaan noloa jos oltaisiin tehty totaalinen moka naisen edessä. Onneksi se ei mennyt yhtään sen hullummin. Treenaus kannatti nimittäin esteosuudesta saimme toisen sijan, mutta kouluosuus ei ollut meidän vahvuutemme silloin.

Ennen toista osakilpailua, joka meidän onneksemme järjestettiin täällä Lehtovaarassa, kävimme Inka Lehtimäen ja Lauri Merikannon estevalmennuksissa. Ja ai että minkälaiset ne Auburnin tallit ovatkaan. Niin hulppeat ja hienot. Kyllä siellä kelpasi ratsastaa, varsinkin kun silloin valmennusryhmässäni ei ollut kuin yksi muu ratsukko lisäkseni. Mitä luksusta! Sitten kun toka osakilpailu päivä koitti oli ihan mahtavaa kun ei tarvinnut matkustaa mihinkään vaan sai nukkua jopa vähän pidempään. Fionakin tykkäsi kun sai olla pidempään tarhassa. Toisaalta se ei vaikuttanut sen paremmin menestykseen, vaikka luulin että kotikenttä edusta olisi hyötyä. Koulusta tuli neljäs sija ja esteiltä kahdeksas. Koulurata oli yllättävästi mennyt paremmin kuin esteet, vaikka oksereiden ylittäminen sujuu yleensä helpommin kuin kiemuraurien ja laukanvaihtojen tekeminen.

Kolmatta osakilpailua varten kävimme vain yhdessä valmennuksessa, joka oli onneksi kotitallilla. Oli kiva päästä tutun valmentajan silmän alle pitkästä aikaa ja mikä parasta ei tarvinnut matkustaa. Otimme Fionan kanssa aika rennosti kaikissa treeneissä. Maastoilimme paljon ja vedimme koulutreenejä ilman satulaa. Matka Hopiavuoreen oli uuvuttavan pitkä, mutta onneksi puolet porukasta pääsi lähtemään edellisenä päivänä matkaan ja Jullen auto oli siinä porukassa. Sai nukkua yön rauhassa eikä stressi matkustamisesta painanut kisapäivänä. Koululuokassa Fiona oli jäykän oloinen ja suhteellisen hankala ratsastettava, joka johti siihen että lopullinen sijoitus oli seitsemäs sija. Esteluokassa Fiona ei ollut oikeastaan yhtään helpompi ratsastaa. Siitä tuli kuudes sija ja vihreä ruusuke kotiin viemiseksi.

Mutta tälläistä tälläkertaa. Finaalia odotellessa. Toivottavasti sulla on kaikki hyvin. Nähdään pian!
Sydämellä rakas serkkusi Rosa

Rosan päiväkirja

Verryttely ja tuvassa asiointia
(322 sanaa) #tietähtiin @Julle
Katselen medium tason verryttelyä maneesin katsomossa, jossa Inari, Cassandra, Tessa, Zaida, Minea, Deeann ja Iiris verryttelevät ponejaan. Olin vaihtanut hieman aiemmin kisavaatteet päälle. Nälkä alkaa pikku hiljaa kavaltaa vatsan pohjaani. Ehkä pitäsi käydä Hopiavuoren kanttiinissa katsomassa mitä siellä on tarjolla. Voisin myös pyytää Jullen mukaan.

Astun sisälle tupaan Julle perässäni, jossa on ilmeisesti jonkun näköinen kanttiini. Olin tullut ostamaan jotain pientä syömistä ennenkuin pitäisi mennä verryttelemään koululuokkaa varten. Kanttiinissa häärää iloinen nuori blondi tyttö, melkein kultaiset hiukset omaava nainen, hieman hukassa olevan näköinen kihara tukkainen mies?, tummanruskeat hiukset ja sinertävät silmät omistava mies ja mies jolla on melkein mustat hiukset ja muutama korvakoru. Ainakaan ei henkilökunta lopu kesken. Ostan kahvin siltä melkein kultatukkaiselta naiselta - joka muuten vältteli muka huomaamattomasti sitä sinertävän silmäistä miestä - ja taisin minä myös pullan ostaa. Se kiharatukkainen on kähveltämässä pullaa pöydältä, mutta se nuori blondi läpsäisee miehen käden pois ja kivahtaa:
"Hello!"

Odotan kunnes Julle on saanut oman kahvinsa ostettua. Kun olen astunut ulos tuvan ovesta kuin tyhjästä siihen ilmestyy tummahiuksinen ja hieman ruskettunut poika. Varmaan alaikäinen. En ole ennen nähnyt poikaa muissa osakilpailuissa, joten ainakaan tuo ei ole yksi kisaajista. Ehkä hän on jonkun kisahoitaja tai vain katsoja. Mutta kun poika heittää kengät jalastaan varsin tottuneen oloisesti tuvan eteiseen ja astelee sisälle tervehtien kanttiinin pitäjiä, ajattelen tuon olevan ihan Hopiavuoren ratsastaja. Tallin nurkalla joku alaikäisen näköinen tyttö polttaa tupakkaa ja mulkoilee kaikkea ja kaikkia. Tuo kuitenkin katsoo sen pojan perään hieman toinen kulma koholla. On siinäkin tapa pilata keuhkot heti nuorena.

Kun muutkin expertin koululuokkaan osallistuvat ratsukot alkavat siirtyä maneesiin verryttelemään, talutan juuri varustetun Fionan heidän perässä. Meitä edeltävä luokka on juuri alkanut. Nousen Fionan selkään kun olen kiristänyt vyön ja säätänyt jalustimet. Ohjaan tamman rennosti kävelemään uralle.

Verryttelyssä vain keventelen tammaa rennoksi ja teen taivuttavai liikkeitä esim avoja, sulkuja ja väistöjä. Fiona tuntuu aika vetreältä, johtuen varmaan siitä että emme tulleet paikalle samana päivänä vaan kisoja edeltävänä päivänä. Laukkaa otan uraa pitkin sen verran mitä mahtuu.

Rosan päiväkirja

Matka Hopiavuoreen
(323 sanaa) #tietähtiin @Minttu @Julle @Inari @Iiris
Kalenteri näyttää 2.5.2020 kun Lehtiksen iso porukka lähtee näyttävällä kokoonpanolla ajamaan kohti Hopiavuorta ja kolmatta osakilpailua. Matkustusjärjestely on sama kuin ensimmäisessä osakilpailussa eli olen taas Jullen autossa Mintun, Iiriksen ja Inarin kanssa. Nyt olisi edessä pitkä matka, joten mukaan on varattu kassin täydeltä ruokaa ja juomaa, pieni kaiutin on raahattu mukaan autoon, puhelimen akut on ladattu, korttipakat on pakattu myös mukaan ja ennen kaikkea aivot on täynnä iloista ja positiivista energiaa.

Nyt sovimme että Inari saa olla meno matkalla edessä, pysähdyksellä Iiris pääsi ottamaan apukuskin - tai mukavasti nukkuvan - paikan haltuun. Nuoremmat tytöt saivat pysähdyksien mukaan sopia kumpi oli Jullen kanssa edessä. Minä ja Minttu aioimme tehdä samalla tavalla takaisin tulo matkalla. Nojailen kyynärpäälläni auton ovessa olevaan kahvaan ja katselen Inarin pään vierestä vaihtelevia maisemia.
"Pelataanko?" Iiris kysyy hetken päästä. Edestä kuuluu hento tuhina, kun väsymys on ottanut vallan Inarissa. Minttu nostaa katseensa puhelimesta, jossa selaili instagramia.
"Pelataan vaan", sinitukka sanoo ja työntää kännykkänsä lattialla lepäävään kassiin. Iiris ottaa kortit pakasta kädelleen. Käännyn istumaan tytön puoleen.

Ensimmäisen pysähdyksen koittaessa kaikki ottavat hevoset ulos talutettavaksi. Ilmankin olisi pärjännyt, mutta on hevosenkin kivempi käydä tuulettamassa päätä ja vetreyttämässä jalkoja. Silitän Fionan kaulaa toisella kädellä hellästi ennenkuin vien tamman takaisin rekkaan.

Iiris ottaa paikkansa etupenkillä kun lähdemme jatkamaan matkaa ja hyödyntää rauhallisen tilaisuuden nukkua. Inari, joka nukkui aiemmin, suorastaan puhkui unen ja ruuan aiheuttamaa energiaa. Minä ja Minttu joudumme pinnistelemään että saamme silmämme pysymään auki, kun pelaamme vielä yhden pelin korteilla - jonka Inari voitti. Kun tyttö kerää kortteja pelin jälkeen takaisin pakkaan potkaisen kengät jalastani ja suljen silmäni. Kuulen Mintun tekevän samoin.
"Me sit yritetään nukkua niin älä pliis popita musiikkia ihan täysiä", mutisen Inarille puoliunessa. Minttu mumisee jotain saman kaltaista.
"Hmmm. Ehkä mä oon niin kiltti", Inari sanoo huvittuneisuus äänestä kuultaen. Tuhahdan hiljaa vastaukseksi. Väsynyt Rosa ei ole kiva.

Herään siihen kun joku tökkäise minua kylkeen. Kuulen että joku soittaa musiikkia, ilmeisesti minun kajaristani.
"Me ollaan kohta perillä" Julle huikkaa edestä katse tiukasti ratissa. Iiriskin on herännyt ja selaa nyt keskittyneesti puhelintaan.
"Vihdoin" Minttu huokaisee ja alkaa laittaa kenkiä jalkaan.

Rosan päiväkirja

Toinen osakilpailu
(306 sanaa) #fiona #tietähtiin
Ja sitten mennään, ajattelen kun nostan kootun laukan ja ohjaan Fionan alkutervehdykseen. Alkuradan avotaivutus ja sulkutaivutus sujuu hyvin samoin täyskäännös takaosalla. Ensin olin vähän epäileväinen miten se sujuu ja lähteekö Fiona kiirehtimään, mutta voi olla ylpeä. Laukanvaihdot askeleessa, jotka oli kahdella lävistäjällä olisivat voineet mennä paremminkin. Antaessani Fionan poistua radan jälkeen vapain ohjin olen hyvin tyytyväinen rataan, vaikka meitä vastaan kisaa paljon enemmän treenanneita ratsukoita. Koskaan ei voi ali-tai yliarvostella ratsukoita, joten ei voi tietää päästäänkö sijoille vai ei.

Hymynkare nousee huulilleni kun Fionan suitsiin kiinnitetään punainen rusetti koululuokan jälkeen. Neljäs sija, ei yhtään hullumpaa. Enää esteluokka tälle päivälle, saa nähdä miten se menee.

Heti ensimmäisellä estellä Fiona tuntuu tosi vetelältä. Jään miettimään sitä liian pitkään jonka takia toiselle esteelle tulee huono tie, mutta onneksi Fiona pelasti tilanteen hienosti eikä puomi tippunut. Kun ylitämme perusradan viimeiset esteet eli sarjan ja mikään puomi ei ollut tippunut muistan vain vaivoin että nyt heti alkaa uusintarata. Ohjaan tamman uusinnan ensimmäiselle esteelle eli muurille. En tiedä mitä kävi, mutta yhdeksännen esteen puomi tippuu alas. Loppurata menee ihan hyvin, mutta alkuradan vetelyys jatkuu loppuun asti.

En ollut yllättynyt kun kuulin että olimme kahdeksansia esteillä. Aina ei voi onnistua, joten nyt näin. Olen kyllä vieläkin yllättynyt siitä että pärjäisimme koululuokassa niin hyvin, vaikka yleensä vahvuuteni on esteet.

Ratojen jälkeen vien Fionan pesupaikalle. Otan ensin suitset pois ja vaihdan tilalle päitset, joihin kiinnitän seinästä roikkuvat narut. Kun tamma on kiinnitetty avaan satulavyön ja nostan satulan pois selästä. Irrotan myös suojat ja harjaan ne ennenkuin laitan ne muutettuna suojakoriin. Vien kamat paikoilleen varustehuoneeseen ja otan samalla harjapakin. Käyn tamman erilaisilla harjoilla läpi niin että tuo kiiltää yltä paljon kuin ennen kisasuoritusta. Selvitän vielä jouhet sormilla, vaikka ne ovatkin selvät ja silkinpehmeät. Sen jälkeen vain seison siinä rauhallisesti tamman kanssa rapsutellen hiljaa sen päätä. Ensin Fiona on hieman levoton, mutta loppujen lopuksi rauhoittuu vain olemaan.

Rosan päiväkirja

Verryttelyä 19.4
(333 sanaa) #tietähtiin #fiona @henkka @inari @zaida
Istun kanttiinissa syöden eväsleipääni. Inari on juuri ratsastamassa, joten Henkka pitää urheasti kanttiinia toiminnassa kun sinne vyöryy nälkäisiä kisaajia ja katsojia. Kohta olisi Henkan vuoro mennä verryttelemään hänen omaa luokkaa varten.

"Hei kuule. Mee sä jo talliin niin mä oon hetken täällä. Vaan siihen asti kun Inari tulee eli varmaan ihan kohta" sanon Henkalle astuessani pojan viereen. Tuo antaa katseensa nopeasti kiertää kanttiinin ennenkuin siirtää taas katseensa minuun.
"Oon edelleen Kallen Kulmassa töissä, joten enköhän mä hetken osaa pullaa myydä" naurahdan huvittuneena.
"Selvä. Kiitos" Henkka huoahtaa lopulta ja vilkaisee kerran kelloa. Patistan tuon talliin ja siirryn kassan taakse.

Inarin saapuu jo viiden minuutin päästä näyttäen yllättyneeltä kun ei vaihdakaan vuoroaan Henkan kanssa.
"Ai" tuon suusta vain pääsee hölmistyneenä.
"Mä päästin Henkan jo vähän aiemmin valmistautumaan. Nyt mäkin meen talliin" huikkaan Inarille hymyillen ennen kuin katoan talliin. Tyttö jäi katsomaan vieläkin hämmentyneenä perääni.

Harjailen Fionaa kaikessa rauhassa karsinassa.
"Onko ihanaa kun ei tarvitse matkustaa?" Mutisen. Fiona pärskähtää heiniensä sekaan kuin vastauksena. Naurahdan tammalle.
"Sit häntä ja harja" puhelen hiljaa itsekseni. Hard tason koululuokka oli juuri alkanut ja siinä oli niin paljon lähtijöitä joten en uskonut että meille tulisi kiire. Julle joka ratsastaa samassa luokassa, harjaa Donnaa tamman karsinassa.

Kipitän taukotupaan vaihtamaan saappaat jalkaan. Julie ja Odina juttelevat sohvalla luultavasti siitä miten heidän startit sujuivat. Zaida katsoo tiiviisti puhelintaan ja kun vilkaisen sitä, huomaan että tyttö katsoo tuon ratavideota, jonka joku oli ottanut videolle.
"Fosse näyttää aika kivalle" sanon tytölle vetäessäni saappaan jalkaan.
"Mhh" tuo mumisee keskittyen videoon. Hymähdän ja vedän toisenkin saappaan jalkaan, jonka jälkeen lähden takaisin Fionan luo.

Nostan vasta kiillotetun satulan Fionan harjattuun selkään. Oion huovan suoraan ja kiinnitän vyön. Fiona luimistaa hieman korviaan, mutta on muuten kiltisti. Vilkaisen kelloa ja päätän laittaa jo suitset. Nostan ohjat Fionan kaulalle ja laitan kuolaimet suuhun.
"Sitten verryttelemään."

Verkassa Fiona vaikuttaa ihan huippu hyvältä. Kotikenttäetu vaikutti myös tammaan positiivisesti. Teen myös muutaman laukanvaihdon, joka kuuluu myös rataan. Vaihdot ovat ilmavia ja Fiona tottelee apujani herkästi. Sipaisen kädelläni tamman kaulaa. Ehkä siitä kouluradasta tulisi ihan hyvä.

Rosan päiväkirja

Lentävä pyyhe
(314 sanaa) #tietähtiin @Cassandra @Odina @Julie @Henkka
Kun heräsin kello kahdeksalta kisa-aamuna ajattelin olevani maailman onnellisin edes tämän päivän. Luojankiitos tänään ei tarvitsisi matkustaa koko päivää. Puen päälleni rennot adidaksen verkkarit ja hupparin, jonka päälle laitan vielä Lehtiksen tiimitakin. Kisavaatteet ovat harmaassa kangaskassissa, joka odottaa eteisessä tallille lähtöä. Vaatteet meinasin vaihtaa tallilla. Olin myös jättänyt jostain syystä varusteiden putsaamisen vasta tälle päivälle, mutta uskoin ettei minulle tulisi kiire. Koululuokat alkaisivat kello 11 ja minun luokka paljon myöhemmin, uskoisin että kolmen jälkeen olisi minun starttini.

Huikkaan Lucakselle ja Josefiinalle heipat, ennenkuin lähden kassin kanssa autolle. Vielä minua ei jännitä ollenkaan, odotan vain innolla juuri alkavaa päivää, vaikka päivästä on luvattu tulevan viileä ja pilvinen, auringon puuttuminen ei saa lannistaa kisaintoa.

Tallille saapuessani huomaan tallin pihassa muutamien Lehtisläisten autoja. Myös tuntemattomia autoja ja rekkoja löytyy kun osa on saapunut perille jo eilen. Jätän autoni Cassandran auton viereen, jonka jälkeen lähden talliin. Taukotuvasta kuuluu innostunutta puheensorinaa astuessani sisään.
"Moi!" Cassandra huikkaa. Tervehdin häntä, Odinaa ja Julieta. Odina ja Julie ovat jo pukeneet valkoiset kisahousut päällä vaikka heidän luokka alkaa kolmen tunnin päästä. Cassandra putsaa saappaitaan, jotka kiiltävät jo aikalailla. Rojahdan istumaan sohvalle kassi jalkojeni juuressa.
"Onko täällä paljon muita?" Kysyn.
"No meidän lisäksi on tietty muilta talleilta tulleita ja jotkut Lehtisläisistä ovat hakemassa hevosia sisälle. Nyt ne saavat kerrankin olla ulkona kisa-aamuna" Cass sanoo Julien nyökytellessä jollekin mitä Odina tuolle kertoo.
"Okei" vastaan ja lähden varustehuoneeseen hakemaan Fionan kamppeita putsattavaksi.

Putsatessani satulaa ja jutellessani samalla Cassandran kanssa, alkaa Lehtisläisiä virtaamaan oikein urakalla taukotupaan. Sohva täyttyy hetkessä ja puheensorina yltyy. Virnistän Cassandralle hinkatessani jalustinhihnaa.
"Onko kellään pyyhettä?" Kysyn katsellen ympärilleni. Tietysti olin unohtanut ottaa sen.
"Mulla!" Huikkaa Henkka joka tarkastelee putsaamiaan suitsia. Musta pyyhe lentää huoneen poikki kurottaessani ottamaan sen kiinni.
"Kiitos" hymyilen pojalle. Pian väki vähenee hiukan kun Julie ja Odina katoavat harjaamaan hevosiaan verryttelyä varten. Nyt on satula putsattu enää suitset. Olin eilisen maastoreissun jälkeen huuhdellut kuolaimet vedellä, joten pitäisi enää putsata nahkaremmit.

Rosan päiväkirja

Auburnin valmennus
(320 sanaa) #tietähtiin @deeann
Auburnin tilat olivat aivan mahtavan hienot. Maneesi, jossa valmennus järjestetään on järjettömän iso, jossa on suuria koristeellisia peilejä. Valmennuksessa olisi ainakin tilaa ratsastaa, koska ryhmässä missä olin ei minun lisäkseni ollut muita kuin yksi söpön värinen pienikokoinen hevonen. Minulla oli vähän huonoja odotuksia valmennukselta, koska en ollut viime päivinä saanut nukuttua kauhean hyvin ja olin käynyt niin monissa valmennuksissa, jolloin on pitänyt herätä aivan liian aikaisin. Silloin kun on väsynyt, myös kaikki stressi kasaantuu päälle. Toivottavasti pystyisin ottaa kaiken ilon irti hulppeista tiloista ja hyvästä valmennuksesta.

Valmennus loppuisi vasta puoli yhdeksältä, joten tänäänkin menisi myöhään, ajattelin kun Lauri Merikanto esittelee itsensä. Miehen nimi kuulostaa ehkä etäisesti tutulta. Kaivelen muistiani, mutta lopulta en muista missä tai miten olen kuullut tuon nimen. Ehkä olen joskus lukenut jotain kisatuloksia nähden tuon nimen tai mistä sitä tietää vaikka olisinkin joskus kisannut samoissa kisoissa miehen kanssa. Ken tietää.

Valmennuksen aihe - täydellisen uusinnan ratsastaminen - osoittautui yllättävän haastavaksi. Unen puute ja stressi eivät helpottaneet yhtään sitä, että Fiona oli heti alusta saakka huonolla tuulella, otti puomeja ja oli aika kova suusta. Yritin pitää käden rauhallisena hypyissä ja antaa tammalle tilaa hypätä. Uusintateiden ratsastamisessa en muistanut ajatella teitä ja hyviä paikkoja kun keskityin liikaa siihen miten Fiona kulkee vai kulkeeko ollenkaan.
"Sori. Mä en oo ihan parhaimmillani nyt" kuiskaan tammalle valmennuksen jälkeen silitellässeni sitä kaulalta.

Kotimatka meni suurimmaksi osaksi vain nukkumisessa tai ainakin puoliunessa nuokkumisessa. Havahdun vasta siihen kun Dee tökkii minua varovasti kylkeen ja ilmoittaa että on tauon paikka. Nyt pääsee vähän jaloittelemaan sekä hevosia että meitä. Taluttaessamme hevosia toimipaikalla juttelen Deen kanssa siitä miten minun ja hänen valmennus oli mennyt. Tyttö myös kertoi että Inari ja Zaida olivat sanoneet myös että valmennus ei ollut sujunut mitenkään parhaimmalla mahdollisella tavalla. Naurahdan tytön kertomiksemme. Ilmeisesti kaikilla oli ollut ongelmia, joten en ollut ihan ainut. Ehkä täältä vielä noustaisiin, siis pitkien, kunnon yöunien jälkeen.

Kun hevoset olivat takaisin rekassa, hampurilaiset Heseltä haettu ja jäätelötkin napattu mukaan, lähdimme jatkamaan kotimatkaa.

Mintun päiväkirja

12.4.2020
Stressiä ennen kisoja
#Tietähtiin #Vallu #Fargy

Saavuin tänään tallille puoli yhden aikoihin. Tallia kukoisti pieni lumikerros sekä omaa mieltäni viikko sitten olleet Tie Tähtiin kisat. Sillä päästiin 100cm luokassa sijoille, eikä koulupuolikaan mitenkään huonosti mennyt. Seuraavia kisoja odotankin jo innolla, sillä ne ovat Lehtiksessä! Eipähän tule ainakaan stressiä lastaamisesta ja tavaran x unohtamista kotitallille.

Nousin pois autostani ja otin tavarani mukaan. Vein kamat kaapilleni, jonka jälkeen menin varustehuoneeseen. Varustehuoneessa oli Rosa puhdistamassa hoitohevosensa Fionan varusteita.
"Haluutko tulla ratsastus-seuraks?" Kysyn naiselta. "Muuten joo, mutta menin äskön jo Fionan. Mutta voin tulla auttelemaan!" Rosa vastaa.
"Jees, mites tamman kanssa sujui?" Kysyn häneltä.
"Fiona on Fiona, mutta tänään hän kyllä osasi näyttää aika mageeta pätkää ravissa!" Rosa vastaa innokkaana.
"Oho, ihan true kouluratsu" sanon huvittuneena Rosalle.
"Meen ihan just hakee Vallun, et meijät sitten löytää kimon karsinasta" sanon hymyillen.
"Juu, tuun sinne kun oon saanu tästä huovasta pahimmat karvat pois" Rosa vastaa, puhdistaen (luultavasti) heidän kisahuopaa.


Otin satulan telineeltä syliini, ja nappasin suitset. Hain vielä eri reissulla harjat valmiiksi. Kävelin Vallun tarhan luokse sinertävä riimu kädessäni.
"Valluu" sanon hymyillen ruunalle, joka lähtee kävelemään luokseni. "Hieno poika" rapsutan kimoa kaulalta, ja nappaan hänet riimuun.

Talutan löysällä narulla tuttua hoitohevostani talliin. Käännän hevosen karsinaan, ja otan häneltä riimun pois päästä. Rupean availemaan loimen lenksuja. Kun kaikki lenksut olivat auki, otan tummansinisen loimen varovaisesti pois ruunan päältä. Yhtäkkiä Vallu säpsähtää kun saan loimen pois ruunalta. "Noniin ei mitään hätää" rauhoittelen ruunaa, joka puhaltelee.
"Tais olla sähköisku" sanon Vallulle, ja silitän varovaisesti kaulalta.


Viikkaisn loimen karsinan oveen, ja aloitin harjauksen yhdessä Rosan kanssa. Saatiin Vallu harjattua aika nopeasti, sillä meitä oli kaksi harjaajaa. "Sitten vielä kaviot ennen varusteita" sanon ja nappaan kavio koukun käteeni. Liu'utan kättäni pitkin oikeaa etujalkaa. "Nosta" sanon ruunalle joka ei aluksi reagoi, pian hän kuitenkin nosti kiltisti kavion.
"Hyvää" kehun ruunaa, alkaen puhdistaa kaviota. "Voi ei.." tokaisen puhdistaessani kaviota.
"Mitä?" Rosa kysyy hämmentyneenä.
"Tällä ei oo kenkää" sanon ystävälle.
"Ääh.. laitan vaikka viestiä tallin kengittäjälle? Jos se ehtis ennen seuraavaa TTK-osista laittaa kengän" Rosa vastaa.
"Kiitos" sanon hymyillen.
Puhdistin kuitenkin kaikki kaviot, jonka jälkeen laitoin suojat ja suitset. Päätin mennä tällä kertaa vaan rennosti ilman satulaa, koska hevoselta puuttui yksi kenkä.


Laitoin vielä itselleni kypärän, jonka jälkeen lähdimme kävelemään maneesille.
"Onkse vielä vastannu?" Kysyn Rosalta, samalla taluttaen perässä kävelevää Vallua. "Ei oo.. mut kyl se varmaan kohta vastaa" Rosa sanoo.
Hyvä ystäväni avasi maneesin oven vihellen, maneesissa laukkaili Cassandra Cassulla. Suljimme maneesin oven ja tervehdimme Cassia.
Nousin pian jakkaralta selkään. Käveltiin alkuun Vallun kanssa molempiin suuntiin pitkällä ohjalla, ja pyysin hevosta menemään rennosti eteen-alas muodossa.

Hetken päästä otettiin pari pientä ravipätkää molempiin suuntiin, ja sitten jatkettiin kävelyä mutta vähän tiukemmalla ohjalla. Tein käynnissä parit väistöt, jotka Vallu veti tosi hyvin! "Hei nyt se vastas!" Rosa sanoo katsomosta ja pysäytän Vallun katsomon viereen. "Kiitos kun otit minuun yhteyttä. Valitettavasti olen tällä hetkellä lomalla, mutta tulen takaisin Kolariin 27.4. Toivottavasti löytyy joku joka voisi laittaa kengän kiinni" Rosa selosti kengittäjän viestin. "Voi vitsi.." sanon, samalla rapsuttaen rentoa Vallua.

"Kukakohan sitten osaa laittaa kengän.." Mutisen Rosalle. "Kyllä me joku löydetään." Hän vastaa lohduttavasti. Cassandra hidastaa Cassun ravista käyntiin, ja kävelee meidän luokse. "Eiks Riri osaa laittaa kengän kiinni?" Cassandra sanoo mietteliäästi. "Voitaisiin ainakin kysyä siltä" Vastaan ja kiitän Cassia. Pian Rosa olikin jo lähettämässä Rirille viestiä. Kävelin vielä muutaman kierroksen Vallulla pitkällä ohjalla, jonka jälkeen nousin pois selästä. Tänään kimo sai n. 30min rennon ratsastuksen.


Lähdettiin takaisin talliin, ja otin kimolta varusteet pois. Pian Rosan puhelin turahti. "Vastasko Riri?" Kysyn Rosalta. "Joo!" Hän vastaa innoissaan ja rupeaa lukemaan viestiä: "Cass on oikeessa, osaan laittaa kelle tahansa kengän kiinni. Olen nyt kaupoilla, mutta oon vajaa tunnin päästä takaisin tallilla. Puuttuvan kengän löytämisestä olisi suuri apu!"
"Se kenkä on varmasti tarhassa" sanon Rosalle, ja pian lähdettiin viemään Vallua takaisin tarhaan.
Otin ruunalta riimun pois, ja ruvettiin etsimään kadonnutta kenkää talikoiden avulla. "Täällä on jotain!" Sanon hyvälle ystävälleni innostuneesti. Kaivoin kumpparillani lunta pois esineen tieltä. "Aha, se onkin rikkinäinen bootsi" sanon pettyneenä mutta huvittuneena Rosalle.

Yhtäkkiä Vallu ottaa ihme lähdön tarhassa, ja kuuluu pieni kilinä. "Se oli varmasti se kenkä!!" Sanon naiselle innostuneesti. Hetken etsinnän jälkeen löydän kovan esineen. "Ei siinä menny ku 30min" sanon Rosalle näyttäen kenkää. "Kiitos Vallulle!" Hän vastaa naurahtaen, ja vedämme yläfemmat ja lähdemme sisälle talliin.
"Tässä välissä vois käydä hoitamassa Fargyn, kun Ririä ei näy" sanon Rosalle hymyillen. Haettiin shettiksen harjat ja vietiin ne pihatolle. Hoidettiin yhdessä Fargyliini, ja poni sai myös rapsutuksia.


Lähdettiin sitten pois pihatolta ja mentiin hakemaan Vallu valmiiksi sisälle. Laitettiin ruuna molemmilta puolilta kiinni pesariin, ja sitten odoteltiin. Muutaman minuutin odottelun jälkeen Riri saapui. "Anteeks jos kesti" hän sanoi, jonka jälkeen moikkasi Vallua. "Voi Vallu Vallu.. oot sitten kiltisti kun naputan sulle kengän takaisin jalkaan" Riri sanoo ruunalle, joka katsoo omistajaansa korvat hörössä. Viesti taisi mennä perille, sillä heppa oli koko kengityksen ajan tosi kiltisti. "Vallun voi jättää sisälle, kun rupeen jo hakemaan heppoja sisälle. Jos haluutte, niin voisitte käydä hakemassa Nallen ja Hutun sisälle, koska ne on tällä hetkellä yksin tarhoissaan. Vilkastaan Rosan kanssa toisiamme, ja vastaan: "Voidaanhan me"


Pian mulla olikin kädessä Nallen riimu. Talutin tomeran ponin sisälle, ja otin häneltä riimun pois hänen karsinassaan. Ennen lähtöäni kävin sanomassa heipat Rosalle, Vallulle ja Fargylle. Lähdin ajamaan autolla kohti kotia. Kun sain tietää että kengittäjä oli lomalla, olin stressaantunut, mutta onneksi on taidokkaita tallikavereita! Kiitos Ririn: päästään treenaamaan ja starttaamaan normaalisti seuraavissa Tie Tähtiin osakilpailuissa!

Rosan päiväkirja

Kehon huoltoa
(409 sanaa) #tietähtiin #fiona #kännykkätehtävä @henkka
Heti Jinxyn ratsastuksen jälkeen lähden Fionan karsinalle. Riri oli laitellut viestiä ja sanonut että Fionan voisi juoksuttaa ja venytellä kunnolla läpi. Eli tänään tamma saisi palauttelevan hoidon ensimmäisen TT-osakilpailun jälkeen.

Harjatessani tammaa pölyharjalla kertaan mielessäni miten ensimmäinen osakilpailu meni. Kouluradalla meillä oli paljon korjattavaa. Osa liikkeistä meni ihan hyvin, mutta suurimmat ongelmat olivat kiireisyys ja että kouluratojen ratsastamisesta oli aikaa. Lopullinen sijoitus oli 5.sija eli olimme ensimmäisiä ei sijoittuneita. Paremmin mitä oletin!

Esteradalla minulla oli parempi flow päällä. Onnistuin keskittymään paremmin ja pitämään pään kylmänä loppuun saakka. Tämä kaikki riitti siihen että olimme toisia! En voinut uskoa sitä todeksi ennenkuin saimme sinisen ruusukkeen roikkumaan suitsiin. Ei pitkä kisatauko niin pahaa ollut tehnyt.

Juoksutukseen päätin laittaa gramaanit vaikka ne olivat tosi löysällä. Tamma saisi venyttää kaulaansa, liikkua koko rungon läpi ilman että riehuminen alkaa. Olin joskus juoksuttanut Fionan ilman mitään apuaohjia ja viimeistään silloin kun pyysin laukkaa, tamma sinkaisi laukkaan pukkeja päästellen.

Pitkien alkukäyntien jälkeen kiinnitän gramaanit ja ohjasin tamman isolle ympyrälle toiseen päätyyn. Henkka ratsastaa Matella toisessa päädyssä, mutta olin kysynyt missä vaiheessa poika oli. He olivat kuulemma juuri lähdössä.
"Mä avaan nyt oven!" Henkka huikkaa maneesin oven luota.
"Joo" vastaan katse Fionassa. Poika viheltää avatessaan oven ja puikahtaessaan hevosensa kanssa pihalle.

Kun maneesi on tyhjä maiskautan Fionan raviin. Alkuun tamma ravaa vähän hitaasti, mutta muutaman hoputuksen jälkeen takajalat tulevat kunnolla alle.
"Hyyvää" kehun tammaa. Silmäilen samalla että mikään paikka ei ole jumissa ja kaikki jalat toimivat samalla tavalla. Fionalla kestää hetki tajuta, että myös gramaaneilla voi venyttää päätä, mutta sittenkun se vihdoin ymmärsi sen, ravi muuttui vielä kivemmaksi ja selkä nousi hieman ylös päin.
"Taitava tyttö!"

Laukassa Fiona tekee alkuun pienen ilopukin, mutta rauhoittuu sitten laukkaamaan kunnolla. En halua rasittaa tammaa paljoa, joten jätän maneesissa olo ajan alle puoleen tuntiin. Lopussa päästin Fionan vielä irti maneesiin piehtaroimaan ja tekemään omatoimiset loppukäynnit.

Kun Fiona on saanut tarpeekseen maneesissa käppäilystä ja tulee luokseni, otan tamman takaisin liinan päähän. Ajattelin tehdä venytykset täällä maneesissa jossa on enemmän tilaa kuin karsinassa. Heti kun avaan taskuni, jossa on muutama porkkana, ruunikko höristää korviaan ja tulee hamuamaan huulillaan takkiani.
"Malta hetki" naurahdan ja työnnän tamman hellästi pois.

Teetän Fionalle ihan perus porkkanavenytykset. Kumarrus ja molemmille kyljille taivutukset. Yritin myös venytellä tamman jalat pitämällä etujalkoja vuorotellen käsieni varassa suorana edessä, mutta siitä ei oikein tullut mitään. Tamma vain riuhtaisi jalan alas, enkä saanut edes pidettyä vastaan, koska minulla oli edelleen kädessäni liina.
"Onko nyt parempi olo? Me päihitetään kaikki seuraavassa osakilpailussa" kuiskaan tammalle huvittuneena.

Rosan päiväkirja

Ensimmäinen osakilpailu
(374 sanaa) #tietähtiin #fiona
Kouluradan verkassa Fiona tuntui alkuun hieman jäykältä pitkän kuljetusmatkan jälkeen. Yritin parhaani mukaan taivutella tammaa ja saa sitä hieman kuuliaisemmaksi. Ravi oli ihan ok, ehkä jopa hieman liian hidas tempoista. Tein siirtymisiä ja otin muutamat pätkät koottua ravia. Fionan takapää jäi liian hitaaksi ensimmäisellä yrityksellä, mutta toisella kerralla sekin sujui. Peruutukset - joka on myös radassa - ei sujunut ihan niin hyvin. Peruutus oli vino ja liian hätäinen ja taisihan siinä tulla jopa viisi askelta taaksepäin vaikka pitäisi olla vain neljä.

Laukka rullasi ihan hyvin, kun muistin ratsastaa hyvin. Vaihdot joita tein muutaman meni aika hyvin. Verkasta jäi kumminkin hyvä fiilis eikä radalle meno jännittänyt niin paljoa.

Meidän lähtövuoromme oli tasan luokan keskivaiheessa. Ehti hyvin katsoa muiden ratoja, mutta ei kumminkaan kerinnyt panikoida liikaa. Kun nimemme kaikuvat kaiuttimista pyöräytän hartian kerran taakse ja ohjaan tamman kentän portista sisään. Nostan harjoituslaukan ja yritän muistaa samalla hengittää rauhallisesti. Rata alkaa aika lupaavasti. Keskilaukka sekä koottulaukka sujuvat ihan hyvin, mutta alkujännitystä on vielä ilmassa. Puolivoltteihin en ole itse tyytyväinen, mutta ehkä ne eivät näyttäisi niin pahalta. Lävistät laukanvaihtojen kera ovat hieman liian innokkaita. Lähdin ehkä hieman yliratsastamaan.

Avotaivutus, puoliympyrä, sulkutaivutus, koottu ravi. Fiona on alkanut jo vetreytyä ja nyt ratsastaminen sujuu luontevammin. Keskityn vain ja ainoastaan hevoseen enkä esimerkiksi katsomoon, joka on täynnä katsojia enkä myöskään muihin ratsastajiin, jotka varmasti seuraavat rataani niinkuin minä heidänkin ratoja. Neljän askeleen peruutuksessa Fiona muuttui hätäiseksi, joten aloin myös itse hitusen panikoimaan. Kun puristan pohkeeni tamman kylkiin, jotta voimme jatkaa koottua ravia, lähtee Fiona hieman liian äkkiä eteenpäin. Äkkiä hidastan tammaa ja istun mahdollisimman tiiviisti satulaan pyytäen koottua ravia.

Sitten taas avotaivutus joka on helppoa. Puoliympyrä on näköjään tänään extra hankalaa, eikä se onnistunut oikein nytkään. Enää sulkutaivutus ja kootussa ravissa keskihalkaisijalle. Jännitän vatsalihakseni ja tamma pysähtyy. Lasken käteni tehden tervehdyksen ja väläyttäen hymyn. Fiona pärskähtää tyytyväisenä kun annan sille vapaan ohjan ja taputan tuota kaulalle kiitokseksi. Ei se niin huonosti mennyt.

Esteluokan verkassa Fiona oli alussa hieman väsynyt, mutta kun otin muutamat verkkahypyt ja tamma tajusi että päästään hyppäämään niin väsymys kaikkosi heti. Lähtövuoromme oli taas luokan keskivaiheilla, mutta olisin mieluusti hypännyt vaikka neljäntenä.

Rata oli aika simppeli ja suoriuduimme siitä ilman mitään sen suurempia mokia. Onnistuin jopa tekemään vähän lyhyempiä teitä ja ratsastamaan hieman aikaa. Myös esteosuudesta jäi tosi hyvä fiilis.

Henkan päiväkirja

“Prr, sooo Matte”, rauhoittelin ruunaa. Oldenburg oli vetänyt itsensä ihan kierroksille metsätien laukka pätkästä.
“Noin hyvää”, kehuin hevosta, kun se vihdoin hidasti ravin kautta käyntiin. Maten korvat pyörivät edelleen tötteröllä ympäriinsä, mutta se pärski silti tyytyväisenä. Aivot tyhjäävä maastolaukka taisi tehdä meille molemmille ihan hyvää sunnuntain TT-kisojen jälkeen. Eilisen olin viettänyt kevyen maastolenkin tiimoilta Deen, Nallen, Mer’in ja Dinon seurassa ja tänään oli ollut vuorossa part kaksi, palauttava maastohölkkä. Huomisen viettäisin Auburnin kouluvalkassa Inarin kanssa ja torstaina saisin tulevaisuudessa tallivapaan, sillä Julie oli kysynyt toista hoitsua Reiskan rinnalle ja olin tarjonnut Mattea. Julie oli tyytyväisenä suostunut ja nyt olin matkalla takaisin tallille näyttämään tytölle ruunan kamat ja muun oleellisen, jota hän tarvitsisi tulevaisuudessa. Mutkan takaa alkoi jo näkyä tallin läheisen järven kaistale ja loppu matkan vietimme rauhallisessa käynnissä löntystellen.  

Päästyämme tallinpihaan Julie jo odottelikin meitä. Moikkasin tyttöä ja hän vilkutti takaisin. Taputin Mattea kaulalle kiitokseksi ja olin laskeutumassa selästä, kun ruuna teki vähintäänkin kamikaze loikkaan verrattavan hypyn sivulle. Jalkani irtosi repäisten jalustimesta ja tömähdin kipeästi loskaiseen maahan.
“Oho, mitä hemmettiä Matte?” kysyin hieroen kypärän peittämää päätäni. Ei ruuna yleensä tuolla tavalla hyppele.
“Oi sori kauheesti! Ei ollu tarkotus pamauttaa auton ovea ihan noin lujaa”, Cassandra sanoi hädissään osuessaan kohdallemme, “Sattuko?”
“Ei juurikaan. Lähinnä varmaan ylpeyteen. Tää on toinen kerta päälle kuukauden sisään, kun tipun Matelta”, nauroin kiusaantuneena hieroen toista kättäni. Se taisi ottaa kyllä vähän osumaa, mutten sitä tietenkään kertoisi. Julie oli ystävällisesti ottanut Maten ohjista kiinni ilmalentoni jälkeen, ja seisoi nyt silminnähden vähän järkyttyneen näköisenä ruunan vierellä.
“Saattepahan ainaki kakkua seuraavan kerran, kun tuun tallille”, nauroin ja puistelin loskaa housuistani. Hyi yök, onneksi tämä sattui vasta maastolenkin jälkeen. Julieta ja Cassandraakin vähän nauratti kommenttini.

“Sä voit laittaa sen pois, jos haluut. Pääset vähän nyt jo tutustumaan Matteen”, sanoin vetäessäni hanskoja kädestäni.
“Enköhän mä joo vois”, Julie vastasi ja pujahti Maten karsinaan. Ruuna näytti lievästi hämmentyneeltä uudesta tyypistä, kun minä seisoin vieressä, mutta tyytyi nopeasti Julien hemmotteluun.
“Mä käyn heittämässä nää mun kamat kaappiin. Tuun kohta takasin”, selitin ja Julie nyökkäsi. Mitäköhän kaikkea minun pitäisi edes kertoa tytölle? Matella ei koskaan aikaisemmin ole ollut hoitajaa, eikä minun ole tarvinnut selvittää toimintatapojani kenellekään. Toisaalta tämä kyllä helpottaa omaa taakkaani, ainakin koulujuttujen osalta, ja oli ihan mukava, että edes kerran viikossa oli täysin tallivapaa. Anton, Santtu ja Ronikin olisivat varmaan tyytyväisempiä, kun kaikki aikani ei kuluisi ‘lannan hajuisessa tyttö hautomossa’ nätisti ilmaistuna. Ronilla kun sattui olemaan erittäin vilkas mielikuvitus nimien keksimisen suhteen. Anton oli ainoa uusista kavereistani, joka ymmärsi harrastukseni ja jollain tasolla jätkää ihan kiinnostikin tekemiseni. Siitähän riemu se ratkeaisikin, kun raahaisin Antonin tallille. Inarikin olisi varmaan kiitollinen tuodessani yhteisiä lukiokavereita Lehtiksen heppa pyhäkköön. Avasin tallikaappini oven ja heivasin sisään hanskat, kypärän ja saappaat, jotka vaihdoin kulahtaneisiin lenkkareihin.  

Marssiessani takaisin Maten karsinalle, huomasin Julien päässeen jo harjaus vaiheeseen, joten näin parhaaksi hakea vielä mössöt, jotka olin laittanut tekeytymään ennen maastoreissuani.
“Voit törkätä nää siihen sille nenän eteen. Varo sit, se on kova poika sotkemaan kaiken mahollisen”, varoittelin Julieta ojentaessani ämpäriä tytölle. Matte rupesi tyytyväisenä mussuttamaan hänen mieleensä herkullista välipalaansa ja minä viitoin Julien mukaani yksärien satulahuoneen puolelle. “Maten kamat on tossa kaapissa”, sanoin ja osoitin huoneen reunimmaista kaappia. Julie asetteli satulan paikoilleen, minun pestessäni kuolaimia. Selitin samalla kaiken mahdollisen maastoon otettavista suojista, satulahuovan vaihtoon ja Maten kanssa puuhailuun. Tyttö nyökkäili minkä ehti ja kertoi aikovansa torstaina luultavasti maastakäsitellä ruunaa kevyesti. Julie sai oikeastaan aika vapaat kädet puuhailuun, kunhan esteiden hyppäämisestä ilmoittaisi minulle. Punapää ilmoittautui vapaaehtoiseksi viemään Maten tarhaan, joten, minä lähdin tyytyväisenä tallitupaan kaakaolle. Antaa Julien tutustua ruunaan ihan rauhassa.  

Sunnuntain kisoissa olimme startanneet luokkamme neljänsinä. Matte oli verkassa tuntunut jännältä. Kyttäsi vähän kaikkea, ja oli muutenkin vaikea ratsastettava. Emme aikaisemmin olleet kisanneet missään ulkopuolisissa kisoissa, varsinkaan sellaisissa missä pitää matkustaa monen tunnin matka kotitallilta. Rata oli ollut ihan siedettävä ja pistin suorituksemme kankeuden molempien jännityksen piikkiin. Loppusijoitus oli ollut kymmenes sija 18 osallistujasta. Olin tyytyväinen siihen, kuinka Matte oli jännityksestä huolimatta suoriutunut ja ehkä me sitten nousisimme sijoissa, kun ensi osakilpailussa olisi kotikenttä etu, eikä tarvitsisi matkustaa mihinkään? Oli ollut myös hauska törmätä Alvaan. Äidin työkaverin pari vuotta minua vanhempi tyttö kilpaili meitä vastaan hallavalaisten tiimissä. Tiesin Alvan harrastavan ratsastusta, mutta millä todennäköisyydellä törmäisi kisoissa? Toisaalta olihan Tie Tähtiin kisat melko mittavat mittelöt kolmen osiksensa, sekä finaalinsa takia. Näine ajatuksieni siis avasin tallituvan oven ja astuin sisään.  

“Hei Henkka! Cassandra kerto sun lennostas. Koska me saadaan kakkua?” Inari kailotti sohvalta. Voi tsiisus. Näinkö nopeasti jutut liikkui?
“Enhän mä oo vielä päässy ees kotiin asti, joten miten mä oisin voinu leipoa?” kysyin muka kyllästyneenä.
“No emmä tiedä, jos sä vaikka säilyttäisit kakkua kaapissas?” Zaida vastasi Inarin puolesta. Minua nauratti, miksi ihmeessä tytöt sellaista kuvittelivat?
“Jälkijälki jälkipuinti. Miten meni toissa päiväset kisat?” Zaida kysyi ties, kuinka monetta kertaa. Vaikka jokainen olikin ollut kovin väsynyt siinä vaiheessa, kun päästiin vihdoin kotimatkalle, oli aina aikaa fiilisten jaolle. Inarilla ja minulla oli tosin ollut myös eilinen fysiikan tunti aikaa jutella, samoin kun olin Mer’in ja Deeannin kanssa maastossa.
“Zaida hyvä, kaikki tietää et sä sijoituit Fossen kanssa, ja kaikki on ilosia sun puolestas”, Inari tähdensi. Naurahdin Zaidan irvistykselle ja menin laittamaan itselleni kaakaota.
“Aiheesta poiketen, pitäiskö taas joku päivä yrittää hypätä Maten kanssa?” kysyin mietiskellen. Edellinen oma hyppykerta oli ollut maaliskuun leirillä, kun taas Maten viimeisintä hyppykertaa en edes muistanut.
“Mä en kyllä ehkä ite jaksais, esteet ei oo mun juttu, vaikka välillä ne onki ihan kivoja”, selitin. Halusin nyt keskittyä ihan kunnolla TT-kisoihin treenaamiseen.
“Jos kaipaat estekuskia, mä voisin olla vapaaehtonen?” Zaida kysyi melkein ujosti. Hassua miten helposti tallilla sai apua mihin tahansa asiaan, saatika miten nopeasti olin sulautunut porukkaan mukaan. Eihän meillä ollut Maten kanssa Lehtiksessä matkaa kuin, mitä, kolme kuukautta?
“Zaida stunttikuskiksi siis”, sanoin ja virnistin. Tyttö virnisti takaisin ja sain vihdoin kaakaoni valmiiksi.

Keskustelu jatkui ties mistä hyppypippaloista Lehtiksen osa kisaan ja sen jälkeiseen Hopiavuoren kisaan. Hallavassa kisattaisiin finaali ja siellä nyt olin käynyt sunnuntaina, mutta Hopiavuori tulisi olemaan meille ihan uusi aluevaltaus. Vähän jännitti jo senkin puolesta, miten Matte reagoisi seuraavan kisan hälinään. Oliko osallistuminen ollut ihan tuhoon tuomittua, kun tiesin, ettei Matte ollut kilpaillut juurikaan Saksan jälkeen? Yritin irrottautua mielikuvasta, jossa tekisimme samanlaisen kamikaze hypyn kuin tänään, ulos kouluaitojen sisältä ja tippuisin. Kiesus, missä välissä minusta oli tullut näin paha stressaaja? Kellon lähetessä kahdeksaa, ilmoitin, että minun pitäisi lähteä kotia kohti, ellen haluaisi pyöräillä sinne ihan sokko pimeässä. Sanoin siis Inarille, Zaidalle ja tupaan ilmestyneelle Mintulle heipat ja kävin vielä Maten tarhan kautta ruunaa lahjomassa.

Zaidan päiväkirja

---

Tallin ikkunoista kajasti kotoisaa, keltaista valoa, vaikka kello oli ties mitä aamulla. Zaida vetäisi reippaasti oven auki ja päästi perässään kävelleen Cassandran ensimmäisenä sisälle. Isä oli painottanut jo monta viikkoa etuajassa, että hän ei nousisi kukonlaulun aikaan kuskaamaan Zaidaa tallille, mutta onneksi Cass oli ystävällisesti suostunut poimimaan tytön kyytiin matkansa varrelta. Zaidaa väsytti niin että silmät pysyivät hädin tuskin auki, eikä Cassandra juuri näyttänyt sen pirteämmältä. Jos tyttö viikko sitten valmennukseen lähtiessä oli ollut kuin nukkuneen rukous, ei hän osannut kuvailla sen hetkistä tunnetilaansa. Fosse oli onneksi ollut talliloimi päällään karsinassa koko yön, joten riitti, kun Zaida suki sen nopeasti pölyharjalla läpi ja tarkisti kaviot. Edellisvuosien kisoista viisastuneena Zaida oli oppinut sen, että letitys kannatti hoitaa jo edellisenä iltana, jos lähtö oli aikaisin aamulla. Hän ei muistellut lämmöllä ensimmäisiä Tie tähtiin -kisojaan ja sitä, kuinka oli tuskastellut aamuvarhaisella Fossen harjan kimpussa Merru apunaan. Nyt Zaidan tarvitsi ainoastaan korjata pari löystynyttä lettiä, pukea Fosselle sen tummansininen edustusloimi matkan ajaksi ja pujottaa päähän nahkariimu. Suojiksi kelpasivat paremman puutteessa samat suojat, joita oli tarkoitus käyttää myöhemmin samana päivänä esteradalla, sillä kaikille mukaan tuleville hevosille ei riittänyt kuljetussuojia ja pienimpänä ponina Fosse oli se, joka sai luvan joustaa.
“Voi että kun se on söpönä”, ohi valtavan varustekuorman kanssa kiiruhtanut Veronica ihasteli, eikä Zaidakaan voinut olla myöntämättä, etteikö poni olisi ollut suloinen letit päässään. Fossen tavarat Zaida oli nekin pakannut autoon jo edellisenä iltana, joten kun Riri huuteli tallista omaan autoonsa tulevia hevosia, maiskautti tyttö Fosselle, jotta se lähtisi liikkeelle karsinastaan. Ruunakaan ei näyttänyt kovin innokkaalta lähtemään matkaan niin aikaisin, mutta Zaida toivoi trailerissa odottavan heinäverkon piristävän ponia edes hieman. Inkakin oli ihmetellyt, miten Zaida jaksaisi koko päivän herättyään niin aikaisin, kun he olivat eilen puhuneet puhelimessa.
“Mä nukun sillon vielä REM-unta!” oli Inka kauhistellut Zaidan kerrottua, kuinka aikaisin hän joutuisi heräämään. Zaida ei voinut olla nauramatta hieman, sillä vaikka kisapäivät alkoivatkin aikaisin, korvasi kilpailujen tunnelma kaiken.

Tallipihalla kaikui kimeä hirnunta, joka oli luultavasti hermostuneena steppaavan Ruusan keino kutsua muita hevosia turvakseen. Diivatamma saisi matkustaa lunki Dana kaverinaan, minkä Riri toivoi auttavan hermoheikon tamman keskittymistä myöhemmin päivällä. Oli totta, että kisapäivästä tulisi pitkä, sillä tänä vuonna joka osakilpailussa olisi sekä este- että kouluosuus ja koska Lehtiksestä lähti osallistujia joka luokkaan, pääsisivät he lähtemään Hallavasta vasta iltamyöhäisellä. Fossen oli määrä matkustaa Ririn vetämässä kopissa Reiskan, jota sen hoitaja Julie olikin juuri lastaamassa kyytiin, kanssa. Zaida toivoi, että taivaalta hiljalleen himmenevät tähdet olisivat sen verran suotuisassa asennossa, että Fosse suostuisi menemään koppiin ilman suurempia mutinoita. Ruuna ei aina ollut se yksinkertaisin lastattava, mutta tällä kertaa poni käveli sisään yllättävän helposti, kunhan Riri oli takana varmistamassa juoksutusliinan kanssa.
“Hieno poika”, Zaida leperteli Fosselle, jota kuitenkin kiinnosti vain ruoka. Poni vilkaisi kerran viereistä heinäverkkoa nypeltävää Reiskaa, mutta keskittyä sitten omaansa. Onneksi ruuna oli tottunut matkustaja eikä stressaantunut pitkistäkään road tripeistä määräänsä enempää. Kun kaikki hevoset oli saatu kyytiin, ei kestänyt kauaakaan ennen kuin neljän hevoslastin karavaani lähti liikkeelle Kolarin vaalenevaan aamuun.
“Väsyttääkö?” Riri kyseli naureskellen ohjatessaan autonsa Karon luotsaaman hevosrekan perään. Zaidan oli pakko kääntyä monta kertaa tarkistamaan, että traileri oli varmasti tukevasti kiinni auton vetokoukussa.
“Ihan sikana”, saman auton kyytiin hypännyt Odina mumisi ennen kuin Zaida ehti vastata mitään. Ei kestänyt kauaakaan ennen kuin tyttö oli nukahtanut poski auton ikkunaa vasten. Suurin osa porukasta oli ahtautunut hevosrekkojen kyytiin, mutta Zaidaa kukaan ei ollut kysynyt mukaan. Eipä seikka toki tyttöä hirveästi haitannut, oli ihan mukava istua väljästi takapenkillä ja matkan aikana ehtisi hyvin Odinan tavoin nukkua, kun ei koko ajan tarvinnut olla niin sosiaalinen. Mutta vaikka Zaida oli hädin tuskin yöllä ehtinyt ummistaa silmiään ennen kuin herätyskello soi, ei hän vain onnistunut nukahtamaan autossa. Moottorin tasainen hurina ei tuntunut unettavalta kuten yleensä ja taustalla pyörivä Ririn surkeaksi todettu soittolista tuntui edelliskerrasta poiketen vain valvottavan Zaidaa, vaikka häntä väsytti enemmän kuin koskaan.
“Miten sä oikein pysyt hereillä?” tyttö päätyi kysymään Ririltä, joka oli kellonajasta riippumatta aina oma pirteä itsensä. Punapää virnisti Zaidalle auton peilistä.
“Kahvin avulla”, Riri naurahti, “voit vaikka ottaa pohjat tästä mun kupista, niin pysyt säkin pystyssä koko pitkän päivän.” Zaidan oli pakko suostua vaikka hän vihasikin kahvia, mutta onneksi pienikin tilkka piristi kummasti. Nyt kun tyttö ei enää yrittänytkään nukkua, päätyi hän juttelemaan niitä näitä Ririn kanssa. Kun nainen tiedusteli, miten koulussa sujui, ei Zaida tietenkään kertonut koko asian laitaa, selitti vain miten eri aineet sujuivat. Tosiasiahan oli se, että vaikka Cia ei enää ollutkaan samalla luokalla, ei Zaidalla silti ollut varsinaisia kavereita. Sitä hän ei kuitenkaan halunnut ajatella, ei tänään, kun tiedossa oli kaikkea hauskaa.

Kun Zaida loppumattoman tuntuisen matkan jälkeen vihdoin pääsi peruuttamaan Fossen ulos trailerista, oli ruuna kuin se ei olisi ikinä Hallavassa käynytkään. Juuri viikko sitten samalla parkkipaikalla seissyt poni hirnui kimeästi ja katseli silmänvalkuaiset muljahdellen ympärilleen.
“Haloo poni, sä olit täällä viikko sitten”, Zaida huokaisi, mutta Fosse ei ottanut kuuleviin korvinsa. Vasta expert-luokassa kisaava Julle tuli pitämään ponia paikoillaan samalla, kun Zaida varusti ratsunsa kouluratsastusta varten. Vaikka tyttö tänä vuonna kisasi easyn sijaan medium-luokassa, oli kilpailu jo alkanut ja Zaidan luokan alkupään lähtijät, joihin hän itsekin kuului, alkoivat jo valmistautua verryttelyyn. Taivaalla purjehtineet tummanpuhuvat pilvet eivät lupailleet hyvää sään suhteen, mutta Zaida todella toivoi että sää pysyisi selkeänä, pidettiinhän kilpailut kuitenkin kentällä. Tyttö toivoi, että Fosse ei kauheasti kyttäilisi tuomarinpöytää, eikä asiaa auttanut ollenkaan se, että ulkoa löytyi vaikka mitä pelokkeita verrattuna maneesin edes jonkinlaiseen rauhaan. Fosse oli edelleenkin melko hermostunut, kun Zaida kiristi satulavyön. Kuolaimienkin kanssa hän sai hetken tapella, mutta verryttelyyn ratsukko pääsi onneksi lähtemään vain muutaman minuutin myöhässä aikataulusta. Luokan alkupäässä starttasi suurin osa lehtisläisistä ja Zaidasta oli mukavaa, että maneesissa oli myös tuttuja ratsukoita. Fosse oli vielä kaarrossakin rauhaton ja se ehti nopeasti kuolaamaan läpimäriksi niin Zaidan valkoiset ratsastushousut kuin kisatakinkin. Kääntäessään Fossen pitkin ohjin käynnissä uralle, kertaili Zaida vielä mielessään Karon antamia viime hetken ohjeita verkkaan ja kävi mielessään läpi koulurataa. Tyttö ei ollut juurikaan Fossen kanssa koulua kisannut ja kyseessä tulisikin olemaan ratsukon ensimmäinen yhteinen helppo B.
“Mä tuun niin unohtamaan tän radan”, Zaida valitti edessään Cassun kanssa kävelevälle Cassandralle. Tyttö kääntyi satulassa voidakseen hymyillä Zaidalle myötätuntoisesti.
“Luotat vaan ittees, te ootte hinkannu sitä rataa Inarin kanssa tallilla niin paljon että muistat sen varmaan unissaskin”, Cass hymähti, mutta joutui nopeasti kohdistamaan keskittymisensä taas Cassuun, joka näytti melko haluttomalta liikkumaan. Oli totta, että Zaida oli opetellut rataa enemmän kuin koskaan ennen ja juossut sitä tallilla jalan läpi monen monituista kertaa, mutta silti takaraivossa kyti pieni pelko radan unohtamisesta, kun hän rupesi keräilemään ohjia aloittaakseen varsinaisen verryttelyn.

Fosse tuntui tuttuun tapaansa hitaalta, sellainen se oli aina, kun oli tiedossa kouluratsastusta. Zaida ratsasti käynnissä paljon siirtymisiä askeleessa ja teki myös muutamia pysähdyksiä kiinnittäen huomiota siihen, että Fosse varmasti pysähtyi tasajaloin. Karon ohjeiden mukaan hän pyrki aloittamaan ravi- ja laukkatyöskentelyn mahdollisimman nopeasti saadakseen Fossen kunnolla pohkeen eteen. Ravissa Zaida hyödynsi ympyröitä ja erilaisia kiemurauria saadakseen ratsunsa taipuisaksi. Ottaessaan väliin pienen pätkän käyntiä seurasi hän kateellisena, kuinka Cassu ravasi keskittyneesti kaula kaarella Cassandran alla.
“Miten mä ikinä tuun saamaan tän muotoon rataa varten?” Zaida tuskasteli lähinnä itsekseen, mutta vastaanotti nopeasti tsemppaavan katseen Inarilta, joka taisi painia saman ongelman kanssa. Tytön vuoro koittaisi ihan pian siinä missä Zaidalla olisi vielä hyvin aikaa valmistautua. Helppo B erosi ceestä siten, että hevosen muotoon kiinnitettiin jo paljon enemmän huomiota. Zaida sysäsi huolen kuitenkin taka-alalle ja otti verryttelyyn mukaan laukannostot, joita hän teki useita sekä ravista että käynnistä. Vasta kun nostot sujuivat hallitusti, antoi Zaida Fossen laukata pari pidempää pätkää. Poni vaikutti edelleen hieman haluttomalta liikkumaan, joten Zaida oli tyytyväinen muistettuaan ottaa kannukset mukaan kouluradalle. Hän teki vielä muutamat lävistäjät keskiravissa ja yllätyksekseen huomasi, että Fosse alkoi kuin alkoikin muuttua pehmeämmäksi edestä. Ennen omaa suoritustaan, kävellessään kentän laidalla seuraamassa silmä kovana Cassandran rataa, kertasi Zaida mielessään radan vielä kerran. Sitten hän veti syvään henkeä ja ravasi epäröimättä alkutervehdykseen.

Zaidan päiväkirja

---

Maisemat vaihtuivat ikkunassa vilisten lumen täplittämistä pohjoisen pelloista kellertäviin edelliskesän ruohotilkkuihin ja lehtimetsiin. Zaidan silmäluomet olivat painua väkisinkin kiinni ja ajatus siitä, että viikon päästä joutuisi heräämään vielä aikaisemmin, ei juuri houkutellut. Tunnelma Lehtiksen hevosrekan takapenkillä oli varsin unelias mutta iloinen, ettei otettu lukuun Ririn surkeaa musiikkimakua. Tälläkin hetkellä radiosta pauhasi täysillä 90-luvun rokkia, joka ei varsinaisesti ollut Zaidan lempikuunneltavaa. Tasainen jumputus taustalla teki uneliaaksi, mutta pian ei enää olisi aikaa nukkua, sillä navigaattorin mukaan Hallavaan olisi matkaa enää puolisen tuntia. Viereisillä penkeillä istuneet Inari ja Rosa eivät hekään näyttäneet erityisen pirteiltä, mutta Zaida oli varma, että hekin olivat pohjimmiltaan innoissaan tulevasta estevalmennuksesta.
“Oonko mä ainoo jota jännittää ihan sairaasti?” Rosa tiedusteli selvästi hermostuneena, mikä sai Inarin havahtumaan unestaan. Tyttö katseli selvästi yllättävästä keskeytyksestä hölmistyneenä ympärilleen ja hieraisi sitten silmiään. Zaida ei voinut olla naurahtamatta hieman.
“Et!” Zaida vakuutti, sillä hänenkin vatsanpohjassaan oli lennellyt perhosia jo edellisillasta asti, vaikka oikea kilpailu olisikin vasta viikon päästä, “ei olla hypätty kunnolla ikuisuuteen ja se valmentajakin oli joku huipputason kenttäratsastaja!”
“Miten niin joku? Etkö sä oikeesti oo ikinä ennen kuullut Alana Gwylnistä? Tai sen isästä, Marcuksesta?” Rosa näytti selvästi järkyttyneeltä siitä, että Zaida ei kovinkaan ahkerasti seurannut ratsastusmaailman kuumimpia juoruja. Tyttö tyytyi vain hymähtämään pahoittelevasti ja kohauttamaan olkiaan.
“Mä oon kuullut, nimittäin sen, että se on kuulemma ihan super tiukka! Osaava, mutta ei kuulemma jakele turhia kehuja”, Inari tiesi kertoa kauhistuneena. Zaida säikähti totaalisesti kuultuaan valmentajan luonteesta.
“Apua! Enhän mä nyt sen eteen voi mennä jollain russ-ponilla!” hän kauhisteli, vaikka Fosse olikin rodustaan huolimatta maailman ihanin ja yllättävän tasokaskin esteponi.
“No niin, eiköhän kaikki nyt rauhoituta, hyvin se valmennus menee, teillä on kuitenkin kaikilla paljon kokemusta ratsujenne kanssa!” Riri toppuutteli rekan ratista ja kääntyi liikennevaloissa hymyilemään tsemppaavasti takapenkkiläisille.
“Sitä ei voi tietää, mutta ainakin päästään kurkistamaan etukäteen vihollisen leiriin!” Inari selitti innokkaasti viekas ilme kasvoillaan, “me voidaan tarkkailla meidän muita ryhmäläisiä ja niiden heikkouksia, ja käyttää sitten tietoja hyväksemme voittaaksemme kisassa!” Zaidaa nauratti Inarin ajatukset, sillä hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan asiaa siltä kantilta. Niinpä hän painoi mieleensä, että pitäisi muita saman valmennuksen ratsukoita tarkasti silmällä.

Ei kestänyt kauaakaan, ennen kuin hevosrekka pysähtyi Hallavan parkkipaikalle ja hevoset otettiin ulos varustamista varten. Samassa valmennuksessa ratsastaville Inarille ja Zaidalle meinasi tulla hieman kiire satuloida ratsunsa, mutta vasta iltapäivän valmennukseen osallistuvalla Rosalla ei ollut mikään kiire. Onneksi Zaida oli mestari varustamaan poneja kiireessä ja hänen onnistui taluttaa Fosse Hallavan kentän portista sisään täsmälleen aikataulussa. Alkukäyntien aikana Zaidalla oli hyvin aikaa tarkkailla muita ratsukoita. Oli helpottavaa huomata, että mukana oli Danan lisäksi myös toinen vuonohevonen. Yksi hallavalaisista, ystävällisen näköinen blondi, sen sijaan ratsasti suloisella suomenhevosella. Oli siis ollut väärin ajateltu, että kaikki valmennuksen hevoset olisivat sporttisia puoliverisiä. Zaidasta oli silti mukavaa, että Inari oli samassa valmennuksessa eikä hän joutuisi olemaan ainoa ulkopuolinen hallavalaisten arvioitavana. Heillä ei kuitenkaan tulisi olemaan samaa sanavaltaa kuin itse valmentajalla, joka seisoi viimeisen päälle laittautuneena kentän keskellä. Alana Gwyln näytti siltä, kuin hänet olisi repäisty Hallavaan suoraan jonkin varustelehden sivulta. Esitellessään itsensä hän kuulosti varsin mukavalta ihmiseltä, mutta Zaida ei silti suostunut vielä luopumaan ajatuksesta, että hänet ja Fosse tultaisiin seuraavan tunnin aikana suunnilleen haukkumaan maanrakoon.
“Pienenä varoituksen sanana täytyy mainita, etten oo puhunut pitkään aikaan suomea, mutta kysykää ihmeessä jos ette ymmärrä jotain!” Alana lopetti esittelypuheensa. Zaida jännittyi saman tien ja katsoi merkitsevästi Inariin, joka arvasi heti mitä tyttö ajatteli: tultaisiinkohan tästäkään valmennuksesta selviämään ilman kielellisiä ongelmia. Åke sentään tunsi Zaidan jo monen vuoden takaa, mutta Alana oli tytölle täysin vieras valmentaja, vaikka täytyi ottaa huomioon, että nainen puhui suomea varsin sujuvasti. Zaidan englannin taidot olivat myös huomattavasti paremmat kuin ruotsin, vaikka hän ei todellakaan loistanut kielissä. Tyttö kumartui taputtamaan Fossea ja lupasi sille, että yrittäisi edes ratsastaa kiitettävästi, jos valmentajan kanssa kommunikointi ei sujuisi.

Alanan kierrettyä kyselemässä kaikkien nimet oli aika aloittaa itsenäinen alkuverryttely. Zaidan ennakkoluulot alkoivat pikku hiljaa särkyä, sillä valmentaja vaikutti pohjimmiltaan mukavalta, olihan hän kehunut Fosseakin suloiseksi. Poni tuntui melko jännittyneeltä, eikä tuulinen alkukevään sää yhtään auttanut asiaa, kun ympäri ämpäri tallipihaa leijaili tuulen voimasta viime syksyn kellastuneita lehtiä. Zaida yritti saada Fossea rennommaksi ratsastamalla paljon ympyröitä ja kaarevia uria käynnissä. Ponia tuntui kovasti kiinnostavan myös muut ratsukot eikä se oikein suostunut keskittymään itse tekemiseen. Zaida yritti ratsastaa mahdollisimman kaukaa muista ja tehdä useita puolipidätteitä saadakseen ratsunsa kuulolle. Jos Fosse oli käynnissä muistuttanut jännittynyttä viulunkieltä, tuntui se ravissa räjähdysvalmiilta ruutitynnyriltä. Ponin oli suorastaan mahdotonta ravata rennosti pitkin askelin, vaan se lähinnä vain pomppi paikoillaan ja protestoi raipasta pienillä pukeilla. Zaidaa nolotti, kun muut kasautuivat jonoksi heidän taakseen, mutta tajusi yllättävän nopeasti, ettei Fosseen kannattanut tuottaa enää enempää painetta, joten tyttö hölläsi hieman ohjista. Silloin jokin loksahti paikoilleen ja poni suostui taas ravaamaan eteenpäin. Onneksi kyseessä ei ollut kouluvalmennus, sillä mitään peräänantoa ei innokkaasti pää pystyssä ravannut poni ollut koskaan tainnut nähdäkään. Ravissakin Zaida käytti hyväkseen ympyröitä ja yritti saada temponvaihteluilla Fossea pehmeämmäksi edestä, sillä se tuntui vain purevan kuolaimeen. Työstäessään laukkaa yritti Zaida muistella Karon aikaisemmin antamia vinkkejä ja tehdä paljon laukka-ravi-siirtymisiä, jotta nostoista tulisi tasaisia. Zaida oli päässyt onneksi alkuviikosta Fossen kanssa mukaan kavalettitunnille ja vaikka innarit ja puomitehtävät eivät olleet sujuneet kovin loistokkaasti, oli tunnilla päässyt taas sen makuun, millaista Fossella oikein oli hypätä. Ratsukon sitä edellinen hyppykerta oli tainnut sijoittua viime vuoden kesälle. Alun perinhän Zaida oli ollut tarkoitus osallistua Bellen kanssa, mutta tamma oli loukannut itsensä tarhassa ja joutunut saikulle, mutta onneksi Fossen kanssa osallistuminen kuulosti Zaidasta jopa varmemmalta idealta kuin Bellen.

Zaida oli juuri siirtänyt irtoavassa talvikarvassaan jo hieman hionneen Fossen käyntiin, kun Alana ilmoitti ensimmäisen tehtävän olevan valmiina. Kun ratsukot olivat verrytelleet, oli valmentaja parin apukäden kanssa hieman muunnellut esteiden korkeuksia ja sarjavälejä edellisen ryhmän jäljiltä.
“Ensimmäisenä hypätään tuota pientä puomi-pysty linjaa toisella pitkällä sivulla”, Alana ohjeisti, “hevosilla laukka-askelia tulee neljä ja poneilla annatte sujua viidellä tai tulette hallitusti kuusi. En haluu nähdä pikkuaskelia! Ensimmäinen voi aloittaa.” Zaida katseli, kuinka häntä ennen ratsastaneet suoriutuivat tehtävästä helposti. Myös Inari oli onnistunut saamaan Danan hereille ja ratsukko tuli linjan reippaasti viidellä laukka-askeleella. Valmennuksen aiheena oli suoruus ja linjat, joten Zaida toivoi, että saisi Fossen pidettyä helposti ohjan ja pohkeen välissä eikä ruunalla olisi omia jekkuja mielessään. Poni ryösti laukannostossa hieman, mutta Zaidan onnistui istua tiiviisti satulaan ja lyhentää laukkaa ennen puomia. Laukka rullasi hyvin ja Zaida yritti sovittaa väliin viisi askelta, mutta vauhti pääsi linjan keskivaiheilla hieman hiipumaan, jonka takia Fosse joutui ottamaan vielä yhden pienen askeleen ja lähtemään hyppyyn miltei paikaltaan. Kiitollisena siitä, että Fosse oli pelastanut hänet eikä kieltänyt heti ensimmäiselle esteelle ohjasi Zaida ponin Alanan ohjeiden mukaan heti seuraavalle kierrokselle. Tällä kertaa poni oli paremmin pohkeen edessä ja askeleet sopivat kuten pitivätkin.
“Hyyyvä”, Zaida kehaisi Fossea ja taputti sitä kaulalle. Alana oli jo selostamassa seuraavaa tehtävää, jota Zaida ei täysin valmentajan selityksestä ymmärtänyt, mutta tajusi homman heti ensimmäisen ratsukon suorittaessa tehtävää. Oikeaan kierrokseen Fosse oli yleisestikin helpompi, joten Zaida sai sen helposti suoristettua esteiden välissä eikä tehtävässä ollut mitään ongelmaa. Zaida sai kiittää onneaan siitä että Fosse vaikutti innokkaalta hyppäämään, sillä aina asian laita ei ollut samoin. He saivat jopa kehuja erityisen tarkasta tiestä, joka sai Inarinkin näyttämään vaivihkaa peukkua Danan selästä. Mitä tiukempi valmentaja, sitä paremmalta tuntuivat kehut. Vasempaan tehtävä ei sitten sujunutkaan niin mallikkaasti, sillä Fosse oli haluton liikkumaan ja pudotti raville esteiden välissä, jolloin tiestäkin tuli kiemuraisempi.
“Anna pohkeet esteen päällä ja käytä katsetta, niin se tietää mihin ollaan menossa!” Alana opasti ja seuraava kierros sujui näiden ohjeiden avulla jo paremmin. Zaidan katse tuppasi aina valumaan ponin niskaan, se ei ollut mikään uusi ongelma. Tällä kertaa askel ei sopinut niin hyvin ja toinen hyppy lähti taas turhankin läheltä, mutta Alanankin sanoin sillä ei kyseisillä korkeuksilla vielä oikein ollut väliä.

Kun Alana kertoi seuraavan tehtävän ruotsalaisista oksereista, oli Zaida aluksi hieman hämmentynyt, mutta tajusi nopeasti, mistä oli kyse. Este näytti varsin opettavaiselta harjoitukselta, joten Zaida painoi mieleensä kertoa siitä Karollekin. Ensimmäinen kierros matalilla korkeuksilla sujui varsin hyvin, Fosse hyppäsi innokkaasti ja Zaida muisti katsoa, minne oli menossa.
“Pidä ylävartalo enemmän pystyssä, nyt sukellat mukaan hyppyyn ja sun on hankalampi pitää tasapaino ja ottaa hevonen kiinni esteen jälkeen”, Alana huomautti. Zaida ei ollut tullut edes ajatelleeksi koko asiaa, mutta oli totta, että Fosse pääsi jostakin syystä aina esteen jälkeen kiihdyttämään. Yllätyksekseen Zaida huomasi jopa pitävänsä Alanan opetustyylistä, sillä tämän nostaessa esteitä varsinaiseen kisakorkeuteen eli 80 senttiin ei tyttö olisi malttanut odottaa pääsevänsä korjaamaan ongelmaa. Kun hän sitten ratsasti ensimmäistä pystyä kohti, tuntui este pienen Fossen selästä yllättävän isolta. Zaidalla ei ikinä ollut ollut rimakammoa, mutta Fossen kanssa kyseisistä korkeuksista ei ollut lähes ollenkaan kokemusta. Jo ensimmäiselle esteelle Zaida epäröi, mutta Fosse tiesi jo mitä tehdä ja auttoi ratsastajansa esteen toiselle puolelle. Okserille Zaida sen sijaan ohjasi niin vinoon, ettei ponilla ollut mitään mahdollisuuksia hypätä niin huonosta paikasta, vaan se juoksi esteen ohi.
“Katso keskelle estettä! Kunhan sulla on tempo kunnossa ja tiedät minne oot menossa, hoitaa  poni hyppäämisen sun puolesta”, Alana tsemppasi, joten Zaida veti syvään henkeä, kokosi itsensä ja ohjasi Fossen tehtävälle uudestaan. Tällä kertaa Fosse tiesi, että ratsastajakin oli menossa mukana, joten se päätti hieman huvitella lähtemällä hyppyyn turhankin kaukaa ja leiskauttaa jättimäisellä loikalla esteen yli. Zaidan onnistui onneksi mukatua Fossen liikkeisiin mutta pitää ylävartalo pystyssä, jolloin esteen jälkeen hänen onnistui heti hidastaa poni sopivaan vauhtiin.
“Hyvä! Nyt oli istuntakin huomattavasti parempi”, Alana kehui. Onnistuneet hypyt saivat Zaidan kuuntelemaan innostuneena seuraavan tehtävän ohjeistusta. Suoruutta testattaisiin seuraavaksi kavalettisarjalla, joka ei kuulostanut Zaidan korvaan kovin houkuttelevalta ottaen huomioon sen, miten kavaletit olivat alkuviikosta sujuneet. Onneksi ensimmäisellä kierroksella apuna olisivat pehmopuomit, joita Fosse oli kuitenkin jo alkutunnista kyttäillyt. Tehtävälle tultiin ensimmäisellä kierroksella sisään ravissa, mutta Zaidalla oli täysi työ Fossen pitelemisessä, ettei poni olisi vain rynnännyt laukalle. Kuten oletettu, Fosse näytti hieman järkyttyneeltä pehmopuomeista, mutta loikkasi lopulta ensimmäisen esteen yli suurella raviaskeleella kuin hirvi. Sen jälkeen Zaida muistutti sitä laukasta raipalla ja loput kavaletit sujuivat melko kiitettävästi, vaikka tie olikin hieman kiemurainen. Ratsukon onnistui kuitenkin pysyä pehmopuomien linjaaman tien sisällä. Kun sama tehtävä tultiin laukassa, oli Fossea helpompi ohjata suoraan, kun vauhtikin oli nopeampi. Toisesta kierroksesta Alanalta irtosi jo hieman kehuja, mutta kolmannella kerralla, kun pehmopuomit oli otettu pois, ajautuivat Zaida ja Fosse viimeiselle esteelle hieman vinoon, vaikka tie olikin aluksi ollut suora. Toiseen suuntaan lähestyminen oli huomattavasti lyhyempi ja samalla myös vaikeampi. Ensimmäisillä kierroksilla Fosse valui taas tehtävän aikana vinoon, mutta kun Alana käski Zaidaa lyhentämään toista jalustinta reiällä, jotta hän istuisi suorassa, sujui viimeinen kierros jo yllättävän helposti. Tyytyväisenä Zaida taputti innokkaasti pärskivää Fossea kaulalle.

“Lopuksi halukkaat voi vielä tulla nämä kaikki esteet ratana! Aloitatte vasemmasta kierroksesta pysty-okseri-linjasta, sitten vaihdatte laukan joko suoraan tai ravin kautta ja tuutte saman oikeeseen kierrokseen. Lopuksi vielä toi kavalettilinja pitkällä lähestymisellä”, Alana selitti huitoen samalla käsillään joka suuntaan. Fosselta ei ollut vielä puhti loppunut ja Zaidakin halusi vielä näyttää osaavansa kyllä hypätä vähän isompiakin esteitä, joten hän ilmoittautui halukkaaksi. Onneksi joku hallavalainen ratsasti radan ensimmäisenä ja havainnollisti Zaidalle tiet vielä käytännössä. Omalla vuorollaan tyttö antoi Fosselle napakat laukkapohkeet ja muisti suoristaa sen ennen ensimmäistä pystyä. Jo esteen päällä Zaida suuntasi katseensa okserille, jolle Fosse pääsi hieman kiihdyttämään, mutta vaikka tyttö hieman sukelsikin hyppyyn, ehti hän saada Fossen kiinni ja raville, sillä lennosta ei ruuna laukkaa vaihtanut. Oikeaan kierrokseen tie oli hieman haparoiva, mutta okserille Zaida ajoi eteen, joten hyppy onnistui yllättävän hyvin. Kavaleteille Fossea sai taas kunnolla pidättää ja vaikka ratsukko lopussa hieman valuikin sivuun, oli Alanakin tyytyväinen suoritukseen. Zaida taputti Fossea kunnolla ja antoi ohjien valua pitkiksi käynnissä, kunhan oli ensin ravannut pari kierrosta eteen-alas. Kun kaikki halukkaat olivat hypänneet radan, tuli Alana vielä antamaan loppukäyntejä käveleville ratsukoille palautetta.
“Sä sait hyvin korjattua oman ratsastuksen ongelmakohtia tän valmennuksen aikana”, Alana analysoi. Zaida ei voinut olla hymyilemättä kehuista. “Tunnet selvästi ponisi hyvin ja teillä on hyvä yhteinen harmonia. Oot myös tosi sinnikäs, jonka huomasin moneen otteeseen! Kannattaa kotona harjoitella just tollasta samanlaista kavalettitehtävää vaikka ihan vaan puomeilla, siinä huomaa helposti jos istuu vinossa. Muista myös tarkistaa jalustimet saman mittaisiksi. Ja tsemppiä vielä kisoihin!” Zaida ei tiennyt, olisiko pitänyt vastata jotain, joten hän tyytyi vain nyökkäilemään mukana. Alanan lähdettyä kommentoimaan seuraavan ratsastajan suoriutumista valmennuksessa huomasi Zaida Inarin viittovan häneen päin. Tyttö yritti selvästi elekielellä kysyä, miten valmennus oli sujunut. Zaida näytti hymyillen peikkuja, ja samoin teki Inari. Tyttö kumartui vielä taputtamaan hikistä Fossea kaulalle, mikä sai ponin pärskähtämään tyytyväisenä. Valmennus ei ollut onneksi lisännyt paineita, vaan saanut Zaidan odottamaan ensi viikon kisoja kahta kauheammin!

Mintun päiväkirja

3.4.2020
Reeniä, reeniä ja lepposaa treeniä
#Vallu #tietähtiin

Saavuin tänään varttia vaille kolmen aikaan, tutun tallin pihalle. Nousin pois autosta ja otin tavarani, jonka jälkeen lukitsin ovet. Sujautin auton avaimet mustaan vyölaukkuuni. Kävelin talliin sisälle ja mietin hetken mitä voisin tänään tehdä Vallun kanssa, sillä ratsastuskoulun suosikki vaalean kimolla oli tänään vapaapäivä. Hetken miettyäni hoksasin: päätin tehdä viimeistely treenin Vallulla ennen sunnuntain kisoja. Sunnuntaina on siis luvassa tie tähtiin kisojen ensimmäinen osakilpailu Hallavassa. Usein minua eniten jännittää kisareissussa hevosen lastaus, mutta kun mennään isolla porukalla niin se ei juurikaan jännitä! Pahinta mitä voi käydä lastauksessa, olisi se että unohtaisin laittaa takapuomin kiinni. Vallu niin kivasti lastautuu, etenkin herkkujen avulla.


Lähdin hakemaan hoitohevostani tarhasta. Ulkona oli pieni lumikerros ja pakkanen, sekä aurinko pilkahteli vähän pilvien takaa sulattaen lumet pois. Vallu kävi reippaana tarhan portille, annoin hänelle porkkanan ja rupesin siivoamaan tarhaa. Tarhan siivouksen jälkeen nappasin ruunan riimuun ja lähdimme kävelemään talliin. Talutin Vallun hänen karsinaansa, ja otin herralta riimun pois. Vilkaisin puhelimestani kelloa, joka oli 15.20. Menin hakemaan Vallulle hänen päiväheiniään, niin hän saa syödä vähän ennen ratsastusta. Harjasin kimon huolellisesti läpi. Puhdistin vielä kaviot, ja kimoa ei olisi tänään huvittanut sitten yhtään nostella jalkoja. Mutta kiltisti se loppujen lopuksi nosti kaikki jalat, vaikka alkuun kaviot olivat liimautuneet maahan .

Laitoin Vallulle varusteet päälle, sekä itselleni kypärän ja hanskat. Otin ohjat pois kaulalta, jonka jälkeen lähdin taluttamaan kimoa maneesiin.

Kun saavuimme maneesille, viheltelin ennen oven avausta. Rakennus oli tyhjä, eikä valoja ollut päällä. Aurinko paistoi kivasti, nutta se meni useasti pilveen ja silloin maneesi pimeni, joten laitoin maneesin valot päälle. Nappaan este-lainaraipan maneesin nurkasta käteeni, jonka jälkeen lähden maastakäsittelemään ruunaa. Käveltiin muutama kierros molempiin suuntiin, jonka jälkeen rupesin laittamaan puomeja sekä muutaman kavaletin. Laitoin toiselle pitkälle sivulle a & b osaisen sarjan kavaletteina, sekä keskelle maneesia yhden kavaletin. Laitoin myös ovipäädyn pääty-ympyrälle yhden puomin. Päätin siis mennä tänään viimeistely treeniksi "vain" kavaletteja koska: 1. Olen yksin enkä halua että sattuisi pahasti. 2. Haluan Vallulle ja mulle hyvän maun treenistä ennen kisoja. Mutta ollaan Vallun kanssa n. joka toinen Karon taikka Ririn tunneilla treenattu tie tähtiin kisoihin, kouluratsastusta unohtamatta!
Sitten nousinkin jo selkään.


Käveltiin Vallun kanssa alkuun varmaan jopa 20min, kun puomien kantamiseen meni aikaa. Kävelin pari minuuttia pitkällä ohjalla, mutta pian rupesin jo ravailemaan poitsulla. Mentiin ravissa myös pääty-ympyrällä yhtä puomia, jonka yli Valluliini meni veikeästi ja tahti reipastui. Ravailtiin siinä niin ja vähän jumppailtiin puomilla. Sitten otin molempiin suuntiin laukannostot jotka sujui hienosti. Alkuun Vallua sai pyytää jonkin verran eteenpäin raipan avustuksella.

Aloitettiin ensimmäisenä yhdestä kavaletista, jonka Vallu meni vauhdilla yli, mutta silti katsoi lähestymiset vaikken itse ollut hereillä. Mentiin yksittäistä kavalettia pari kertaa molempiin suuntiin, jonka jälkeen siirryttiin sarjalle. Ensimmäisellä kerralla sarjalle tuli kielto, joko itse ratsastin liian vähän eteen, tai Vallu ihmetteli että mitäs tuo toinen kavaletti tekee ihan esteen takana? Toisella yrityksellä Vallu meni niitten yli, kylläkin vähän varoen. Kehuin ruunaa ja taputin häntä kaulalle. Käveltiin pienet välikäynntit, jonka jälkeen mentiin vielä esteet ratana pari kertaa molempiin suuntiin. Hoitohevoseni meni tosi hienosti radan, ja loppuverkat mentiin pitkin ohjin kevyessä istunnassa.


Kello oli n. 16.55 kun nousin pois kimon selästä. Eli olin mennyt hevosella n. tunnin. Vietiin vielä esteet pois, jonka jälkeen lähdettiin pois maneesista kun ratsastuskouluntunti alkoi. Otin hepalta varusteet pois hänen karsinassaan, ja kimo sai myös loput päiväheinänsä.

Rapsuttelin Vallua hetken aikaa, jonka jälkeen laitoin karsinan oven kiinni. Menin vielä varustehuoneeseen puhdistamaan hoitohevoseni suitset ja satulan. Suojat harjasin huolellisesti läpi. Pitäisi tässä joku päivä Fargynkin kamoja varmaan puhdistaa, kun etenkin satulahuopa menee helposti karvaan, näin karvanlähtöaikaan.
Otin tavarani mukaan autoon, ja lähdin hyvillä mielin kohti kotia.

Rosan päiväkirja

Matka Hallavaan
(374 sanaa) @minttu @inari @iiris @julle #tietähtiin
Kun hevoset ovat kyydissä kuka missäkin, tarkasti puunatut varusteet pakattuna ja rekat sekä autot täynnä jännittyneitä ja innosta kihiseviä ratsastajia, Lehtiksen tiimi lähtee matkaan kohti Hallavaa. Minttu oli päättänyt menevänsä Jullen auton kyytiin, joten päätin mennä hänen kanssaan sinne. Meidän kanssamme sinne ahtautui Inari ja Iiris.

Pääsin onneksi etupenkille apukuskin paikalle istumaan. Vilkaisen taakseni, jossa Minttu istuu. Nainen väläyttää minulle laiskan hymyn. Myös Inari ja Iiris näyttävät väsyneiltä.
"Jätäänkö nyt alkumatkasta musiikki pois niin saatte vaikka nukkua?" Julle kysyy. Olimme päätyneet pitämään perää pitkässä letkassa. Honkalehdon rekka oli jonon johdossa. Lehtiksen rekka ja Ririn auto pitivät paikkaa keskivaiheilla. Odotin innolla osakilpailua, joka pidettiin kotitallilla. Ei tarvitsisi matkustaa yhtään mihinkään.
"Joo mä meinasin ottaa ainakin tunnin unet" Iiris naurahtaa vastaten Jullelle. Nainen nyökkää ja hiljentää musiikin voimakkuutta niin pienelle että hädin tuskin kuulen sen.
"Öitä sitten. Herättäkää mut jossain vaiheessa" Inari virnistää sulkien silmänsä. Käännyn takaisin oikein päin ja suljen silmäni muiden tavoin. En ymmärrä miten Julle jaksaa ajaa tähän aikaan.

Herään siihen kun joku potkii penkkiäni. Silmät sirillään käännyn katsomaan kuka keskeytti kaunesuneni. Minttu nostaa kätensä ylös pahoittelevan näköisenä, joka paljastaa naisen olleen syyllinen.
"Sori. Mun puhelin oli tippunu lattialle kun mä nukuin" sinitukka sanoo.
"Ei mitään. Olenhan mä nukkunut jo ihan hyvän aikaa" sanon vilkaisten kelloa. Nuoremmat tytöt nukkuvat vielä.
"Ruusa ja Dana ovat ilmeisesti olleet ihan nätisti tuolla. Ainakaan traileri ei ole keikkunut ihan holtittomasti" Julle sanoo.
"No hyvä" toteamme Mintun kanssa yhteen ääneen.

Kun Inari ja Iiris ovat heränneet, Julle laittaa musiikkia kovemmalle. Takapenkillä olevat alkavat pelata jotain korttipeliä, mutta ihan vain jotta niskani eivät jumiudu päätän jättää itse pelaamisen suosiolla pois. Tyydyn vain selaamaan puhelinta odottaen sitä milloin pääsemme jaloittelemaan sekä meidän jalkoja että hevosten.

Kun ensimmäinen pysähdys vihdoin tulee olen huokaista helpotuksesta. Kun astun ulos autosta jalkani meinaavat pettää alta. Huhhuh. Lähden kohti Lehtiksen rekkaa ja Fionaa. Hevosten taluttelu sujuu ongelmitta eikä kukaan hevonen pääse irti. Mutta näyttihän se huvittavalta kun 16 erikokoista hevosta ja ponia kävelee reippaiden ratsastajien vierellä. Kun kaikki ratsut on saatu takaisin kyytiin saamme pienen hetken aikaa käydä kaupassa ostamassa jotain purtavaa. Autolla luovutan edessä istumisvuoron Mintulle. Inari ja Iiris saavat istua edessä takaisin tulo matkalla.

Loppumatka sujuu jutustellessa ja pelatessa. Päädymme myös puhumaan kännykällä videopuhelua Honkalehdon rekan kyydissä olevien ratsastajien kanssa. Pian ollaan perillä!

Cassandran päiväkirja

Kisa-aamu valkeni epävakaana, enkä pystynyt sanomaan sataisiko taivaalta seuraavaksi vettä vai alkaisiko aurinko pilkottaa pilvien välistä. Hevoset oli lastattu rekkaan aikaisin aamulla silmät ristissä ja Veronica oli tallin pihassa marmattanut aikaisesta herätyksestä, mutta sitä se aina oli kilpailuihin lähtiessä.

Olin nukahtanut rekassa, jossa matkustivat minun lisäkseni Vertsu, Deeann, Mer, Julie ja Tessa nopeasti. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, missä kohtaa menimme, kun blondi ystäväni herätteli minut kesken unien. Olin herättyäni hieman äreällä päällä, mutta virkistyin sitten, kun pelikortit kaivettiin esiin. Perinteisen paskahousun ja ristiseiskan jälkeen ehdotin uutta peliä, josta voittoja kahmineet Julie ja Tessa kiinnostuivat.

"Sen nimi on 52", aloitin ilkikurinen virne kasvoillani. "Tarvitaan yksi vapaaehtoinen toimimaan korttien nostajana", jatkoin ja nyökkäsin, kun Tessa ilmaisi halukkuutensa tehtävään.

"Tätä pelataan näin", sanoin ja leväytin kortit pöydälle. Sen pidemmälle en kehdannut niitä heittää, ettei yksikään kortti häviäisi. "Korttien nostaja kerää ne", julistin, vaikka päädyin lopulta auttamaan punapäätä hommassa. Jopa Mer kiinnostui tempustani ja naurahti, että se oli hyvä muiden vitsaillessa samalla. Kukaan ei onneksi pahoittanut mieltään ja kortinpeluu jatkui normaaliin tapaan, vaikka saisinkin varmaan tuntea "koston" nahoissani vielä jonain päivänä.

Matka taittui mukavasti, kun siirryimme Vertsun kanssa selostamaan muille Tie Tähtiin -kisojen kulkua. Vanhoina tekijöinä kerroimme muille omia kokemuksiamme ja tuloksia viime vuoden luokista, joissa me olimme molemmat pärjänneet hyvin.
"Vertsu oli mediumin taitotasorankingissa toisena ja minä kuudentena", muistelin ja blondi vieressäni nyökkäsi. Etenkin Deeann tuntui kuuntelevan tarinoitamme tarkkaavaisena, kun taas Mer keskittyi selaamaan puhelintaan. Tunsin, miten jännitys hiipi hiljalleen vatsaani ja odotin jo päivän ratoja, joilla minä ja Cassu pääsisimme antamaan parastamme. Perinteitä kunnioittaen olin lähtenyt jälleen mukaan kisaan irlantilaisruunan kanssa ja jättänyt sporttisen Jinxyn Lehtovaaraan. Uppouduin hetkeksi ajatuksiini, kun muistelin ensimmäistä sijoitustamme ja sitä, miten Merru letitti Cassun valtavaa harjaa siistimmäksi. Sitä kaikkea oli seurannut esteluokan voitto, josta saamani sinivalkoinen ruusuke komeili edelleen kaapissani.

"Mutta hei, tänä vuonna me vedetään paremmin kuin muut tallit", vieressäni istunut Vertsu ilmoitti kaikille ja palasin taas tähän hetkeen. Tunnelma alkoi muuttua jännittyneeksi, mutta odottavaksi ja innostuneeksi. Meillä oli vielä matkaa jäljellä, mutta tässä seurassa se tuntui lyhyemmältä ja lisäksi pääsin tutustumaan muihin paremmin.



Hyvin se menee, ihan turhaan hermoilet. Näillä sanoilla psyykkasin itseäni Tie Tähtiin -kilpailuja varten, joihin oltiin lähdetty kisaamaan Cassun kanssa jo kolmatta kertaa. Ruuna seisoskeli paikallaan tyytyväisenä valkoinen satulahuopa ja puhtaat varusteet yllään katsellen ympärilleen korvat tötteröllään, kun odotimme omaa vuoroamme mennä radalle. Olin päätynyt arvotuilla lähtölistoilla helpon B:n alkupäähän, mikä ei toisaalta haitannut minua. Onneksi ei sentään tarvinnut ratsastaa radalle ensimmäisenä valtavan yleisön eteen, joka näytti isommalta, kuin ennen. En tiedä menikö vaikutelma jättimäisestä yleisöstä jännityksen piikkiin, mutta nämä olivat joka tapauksessa isot kilpailut ja koululuokissa menisi pitkälle iltapäivään. Jostakin läheltä nenääni leijaili grillimakkaran haju, jota myytiin kojuissa, joihin oli tähän aikaan varmaan jo jonoa. Suuntaisin itsekin syömään oman suoritukseni jälkeen, sillä esteluokat päästäisiin aloittamaan vasta kolmen jälkeen, jos aikataulussa pysyttäisiin. Olin syönyt vähän huonon aamupalan autossa ja tarvitsisin energiaa vielä toiseen koitokseen myöhemmin tänään.

Vertsu käveli luokseni valkoisiin ratsastushousuihin sonnustautuneena ja suuntasi katseensa meistä kouluaitojen sisäpuolelle, joiden sisällä ratsukko suoritti parhaillaan kolmikaarista kiemurauraa.
"Mediumissa on vaan 10 lähtijää sun lisäks. Näyttäkää Cassun kanssa niille, että osaatte tän homman", blondi ystäväni kannusti hymyillen. Nyökkäsin hengittäen syvään ensin sisään ja sitten ulos jännitystä lievittääkseni - minun ja Cassun vuoro olisi suorittavan ratsukon jälkeen. Ruuna tuntui virkeältä, mikä saattoi johtua uudesta paikasta tai verryttelystä, jossa olin saanut sen hyvin liikkeelle - ehkä molemmista. Toivoin, että se oli hyvä merkki ja Cassu olisi radalla parhaimmillaan. Tunsin helpon B:n ohjelman täysin ja olin ratsastanut sen läpi kotikentän lisäksi useita kertoja myös kilpailuissa, mutta pieni ajatus mahdollisesta unohduksesta kolkutteli silti pääkopassani. En saisi antaa sille sijaa tai muuten radasta ei tulisi yhtään mitään.

"Te pystytte siihen. Jään tähän kattomaan teidän menoa", Vertsu sanoi nyökäten, kun edellinen ratsukko poistui radalta. Hän kaivoi taskustaan kännykkänsä, sillä olin pyytänyt blondia kuvaamaan radan myöhempää analysointia varten - hyvää tekemistä paluumatkalle, joka venyisi todennäköisesti iltaan tai yöhön. Kokemuksesta tiesin, että porukka tarvitsisi vielä toisen ruuan vielä esteluokkien jälkeen.
"Toivotaan. Kiitti hei", vastasin keräillessäni ohjia käsiini. Jännitys kupli edelleen vatsassani, mutta painoin pohkeet Cassun kylkiin kevyesti luottavaisin mielin. Kyllä tämä tästä ja pitäisimme ennen kaikkea hauskaa, kävi miten kävi.

Henkan päiväkirja

Siru juoksi tukkaputkella suoraan Maten jalkoihin pyörimään. Oli todellinen onni, että ruuna oli niinkin lungi tyyppi ja, että koira ja hevonen olivat ihan parhaita kavereita.
"Äiti, sä tiedät, ettet voi vaan päästää koiraa tallilla tolleen juoksemaan", valitin. Äidin oli ollut pakko tuoda Siru tallille pitkästä aikaa, kun koira olisi muuten ollut monta tuntia yksin kotona, Lilin ollessa kaverillaan yökylässä, minun tallilla ja äidin tekemässä pitkää päivää eläinlääkärin vastaanotolla. Minä olin ollut Maten kanssa maastakäsin rennolla kävely lenkillä ja seuraavana tehtävänä olisi hevosen hoito ja varusteiden putsausta.
"Se on Matte. Eikä täällä näy nyt ketään muita hevosia", äiti vastasi. Vilkaisin merkitsevästi tarhoja, jossa useampi tuntsari  ja yksityinen möllötti tyytyväisenä päiväheiniään mutustaen. Nainen vain kohautti virnistäen olkiaan.
"Heippa, mä lähen töihin nyt!" äiti totesi ja kääntyi autolleen.
"Hei hei, ei tarvi kailottaa", mutisin vastaukseksi, kyykistyessäni Sirun tasolle. Suomenlapinkoira hyppi iloisena ympäriinsä ja Matte laski päänsä sen tasolle. Siru rupesi nuolemaan ruunan turpaa. Ilmeisesti siinä oli vielä jäljellä herkullisia mössö hippusia.
"Nonni höhlät. Tulkaas nyt", hoputin nelijalkaisia. Toivoin, todella että tallille sai tuoda koiria, eikä Riri pistäisi pahakseen hieman hönöä lapinkoiraa. Kyllä koira hyvin totteli, tosin silloin kun sille päälle sattui. Siru sai tepsutella vapaana talliin ja Maten raahasin sinne riimunnarusta. Käskin koiran Maten karsinaan odottamaan ja hoidin ruunan nopeasti käytävällä, jonka jälkeen vein sen takaisin tarhaan, josta hevosen alunperin hainkin.
"Tuuppa Sirpa-Leena. Mennään tekemään muihin susta hyvä vaikutelma", kutsuin koiraa lempinimellään. Avasin karsinan oven ja sieltä syöksyi ulos hevosten kuivikkeessa kierinyt purupallo.
"Paitsi harjataan sua sittenkin hetki eka", mumisin ja nappasin Maten pölyharjan käteeni. Onneksi Sirulle harjaaminen oli ihan arkipäivää ja narttu vain istua tömähti maahan ja jäi siihen puhdistettavaksi.

Avasin tallituvan oven ja päästin itseni ja koirani sisään. Ovi narahti hieman ja meinasin kompastua kynnykseen, mutta muuten selvisin vammoitta.
"Oii, kuka tää tyyppi on? No hei söpöliini!" oli ensimmäinen mitä kuulin. Zaida oli ilmeisesti istunut sohvalla ja nyt ponkaissut lattian rajaan Sirulle jokeltamaan. Koira otti rapsutukset vastaan erittäin itse tyytyväisen näköisenä.
"Oho sori. Se on Siru. Meijän lapinkoira", selitin vähän nolona. Luulin, että tupa olisi ollut tyhjä.
"Huvittaisko sua putsata varusteita? Voit toimia Sirun lapsenvahtina samalla jos haluat. Hei, suu kiinni nyt, et rähise", jatkoin höpötystäni ja käskin metelöivää Sirua. Lappari veti aina itsensä ihan kierroksille, kun se tapasi uusia ihmisiä.
"Joo, tai siis joo. Kyl mä voin. Bellen ja Fossen kamat vois varmaan molemmat siistiä. Lilyn kamat mä putsasin just pari päivää sitte", Zaida vastasi Sirun lumoista. Minua nauratti. Kummasti kauhean moni ei voinut vastustaa Sirun pientä ja pörröistä lapinkoira olemusta.
"No käydäänkö hakee kamat? Siru sä voit odottaa täällä. Etkä kuvittelekkaan hyppääväs sinne tiskipöydälle", manasin koiraa. Zaidan ilmeestä päätellen tytön oli vaikea jättää koira tallitupaan, meidän lähtiessä hakemaan satulahuoneesta suitsia, satuloita, suojia ja muuta siistittävää. Tullessamme takaisin huomasin Ririn ja Rosan juttelemassa tallituvan oven edessä. Mieleeni iskostui heti sata kauhukuvaa, jossa Siru olisi tuhonnut koko tuvan ja Riri heittäisi minut hevosineni laajassa kaaressa pihalle, vaikka järkevä puoleni kyllä sanoi, että Ririllä itselläänkin oli koira ja kyseinen setteri oli useasti naisen matkassa mukana. Eikä punapää varmaan ihan heti ainakaan meitä pihalle heittäisi.
"Riri, toivottavasti et pahastu, mutta varo kun avaat sen oven", sanoin jälleen kerran vähän nolona. Riri katsoi minua kysyvästi ja veti sitten tallituvan oven auki. Sirun räkytys täytti tallin, sen syöksyessä jälleen tervehtimään uusia tyyppejä.
"Et taas alota", käskin, vaikkei siitä ollutkaan juuri mitään apua. Rosa sekä Riri kumartuivat molemmat tervehtimään hyppivää karvapalloa.
"Miksi mä pahastuisin?" Riri sössötti enemmän Sirulle kuin minulle. Oli huvittavaa nähdä arvovaltainen tallinomistaja kumartuneena jokeltamaan koiralle.

"Aiotteko osallistua Tie Tähtiin kisoihin?" Rosa kysyi hinkatessaan Fionan satulaa. Nainen oli lyöttäytynyt seuraamme kuullessaan varustetalkoistamme.
"Joo, mennään Fossen kanssa mediumiin", Zaida vastasi, "Joku kertoo nyt missä se yks Bellen suoja on", tyttö jatkoi kiroamisella. Olimme levittäytyneet tallitupaan sohvan ja muutaman tuolin leveydeltä ja joka paikassa oli suitsien osia ja jalustinhihnoja ynnä muuta tuiki tärkeää.
"Tääkö? Mut joo mennään Maten kanssa hardin kouluun, esteet ei oo ihan meijän juttu. Eikä Matte oikein nauti ihan järkyttävien korkeuksien hyppäämisestä. Vaikka järkyttävää se taitaakin olla vaa mulle", selitin. Zaida virnisti hieman punaisena ja nappasi suojan käteensä.
"Me mennään experttiin Fionan kanssa", nainen sanoi tyytyväisen näköisenä. Minulta taisi loksahtaa leuka aavistuksen alemmas. En tiennyt, että Fiona olisi niin osaava, saatika sitten Rosa. Zaidaa nauratti ilmeisesti minun ilmeeni.
"Onnea teille", toivotin ja jatkoin Maten kuolaimettomien hinkkausta. Olin vihdoin saanut hankittua kyseiset suitset hömpöttelyyn. Yksinkertaisessa otsapannassa oli tosin jo pienet hampaan jäljet itse syyllisen maatessa minun jalkojeni välissä. Ihan uudet nahka suitset kun sattuivat olemaan Sirun nenään niin kamalan hyvän tuoksuiset, että pitihän niitä nyt vähän maistella. Ovi kävi ja sisään astui Julie.
"Oho hei, täälähän on tavaraa ja porukkaa", oli tytön tervehdys.
"Jep", Zaida nyökytteli. "Liitytkö seuraan?"
"Kyllä mä ehkä voisin", Julie vastasi ja meni ilmeisesti hakemaan Reiskan kamoja.

Varuste putsauksen edetessä, Siru kiersi jokaisen taskut vähintään kolmesti, ja kun koira totesi ettei kellään ole mitään hyvää herkkua, se lösähti haukotellen tuolini alle.
"Eiks viikonloppuna oo se joku valmennus Hallavassa? Ketä täältä on lähössä?" mietin ääneen. Itse en ollut kyseiseen valmennukseen ilmoittautunut, johtuen siitä, että kisasimme Maten kanssa pelkällä koulupuolella.
"Joo on. Minä, Zaida ja Inari ollaan ainakin lähössä", Rosa kertoi.
"Tiiäettekö kuka valmentajana on?" kysyin seuraavan kysymykseni. Olin toki nähnyt ilmoitustaululla paperin, joka valmennuksesta kertoi, mutten ollut jaksanut lukea sitä ihan kokonaan huomatessani aiheeksi esteet.
"En, sitä ei kerrottu. Mutta jotain huhuja oon kuullu, että joku huippu se on", Zaida vastasi. Vaikkei tyttö sitä sanonut, näin kyllä, että hän oli selvästi innoissaan. Kisat toi aina kummasti jännitys momenttia kaikille tallilaisille.
"Me ollaan menossa Reiskan kanssa easyyn ja vähän jännittää mitä tästä oikein tulee", Julie kertoi hinkatessaan ilmeisesti hoidokkinsa turparemmiä.
"Mulla vähän sama. Viimeks ollaan Maten kanssa kisattu edellisellä tallilla harjotuskisoissa, että nii. Nyt mennään sitte heti näyttämään 'mallisuoritus' muille", vastasin ja virnistin. Minua todella hirvitti meidän kisa menestymisemme.

Saatuamme pikku hiljaa varuste siivouksemme valmiiksi, rupesi tuntilaisia tai muuten vaan tärkeän oloisia nuorempia valumaan enemmän tai vähemmän sisään, joten totesimme yksissä mielin vievämme kamat takaisin satulahuoneeseen. Muutama tyyppi ihasteli Sirua ja koira otti rapsutukset vastaan kierähtämällä antaumuksella selälleen. Vislasin lapparin mukaani ja meinasin törmätä päätä pahkaa Inariin, joka käveli yhtäkkiä kulman takaa. Maten suitset tippuivat maahan vaikka satulan sainkin juuri ja juuri pidettyä tasapainossa.
"Ups, sori", sanoin ties monennenko kerran tänään kiusaantuneena. Meinasin hieraista hiukseni pois otsalta, mutta viime hetkellä muistin pitäväni satulaa käsissäni.
"Ei mitään", Inari vastasi ja hymyili ojentaessaan suitsia käteeni.
"Kiitos", takeltelin ja jatkoin äkkiä matkaani. Inari oli kovin mukava ja silti minun piti olla mahdollisimman kömpelö hänen seurassaan. Heivasin satulan käsivarreltani roikkumasta telineeseensä ja suitset omaansa. Nappasin kaapistani muutaman pienen leivän palasen ja saapastelin ruunan tarhalle sanomaan sille vielä heipat. Hevonen katseli minua hetken, hörähti ja totesi, että kai minua nyt pitää morjestaa jos herkkuja kerta saa. Heitin Sirullekkin järsittävää maahan ja rapsuttelin hetken ruunan otsaa. Maten todettua minut epäkiinnostavaksi, se käänsi takamuksensa minua kohti ja tepasteli takaisin tarhan toiseen reunaan haistelemaan jotain ilmeisesti erittäin tärkeää. Hymähdin ja kutsuin taas koiran mukaani. Lapparille oli onneksi tuttua lenkkeillä pyörän vieressä, joten kotimatka sujui helposti.

Rosan päiväkirja

Tie Tähtiin matkan alku
(554 sanaa) @zaida @cassandra @henkka #fiona #tietähtiin
Taas alkaisi treenaaminen, jotta tiemme vie tähtiin. Harjailen Fionaa kaikessa rauhassa karsinassa ja ajattelen eilistä päivää. Riri oli kysellyt ketkä olisivat kiinnostuneita lähtemään Tie Tähtiin-kisoihin. Olin tietysti heti ilmoittanut että tulemme Fionan kanssa, koska olimmehan osallistuneet niihin viime vuonnakin. Sitten oli vain edessä hankala päätös että millä tasolla aioin kilpailla. Päässä pyörivät hard ja expert. Olin kyllä siitä aivan varma että aioin kilpailla sekä koulua että esteitä. Mutta se taso. Lopulta Ririn kehotuksen ansiosta päätin että menemme expertin, koska hard oli sujunut niin hyvin viimeksi, joten meillä ei ollut mitään hävittävää.

Kun saan tamman harjattua haen sen varusteet karsinan eteen. Varustan tamman valmiiksi hiljaisessa tallissa. En ollut nähnyt muita koko tallilla olo aikanani. Ehkä joku on maneesissa. Kun olemme valmiita lähdemme kohti maneesia.

Vihellän ennenkuin avaan oven sen varalta että joku sattuu olemaan maneesissa ratsastamassa. Olin oikeassa. Zaida ravaa Fossen kanssa ympyrällä. Suljen oven perässäni, jonka jälkeen lähden hakemaan jakkaraa.
"Ai moi!" Zaida huikkaa ja siirtää Fossen käyntiin.
"Moikka. Ei kai me olla tiellä?" Kysyn kiristäessäni vyötä.
"Ette oo. Mä ravailen jo loppuraveja, joten mahdutaan hyvin" tyttö ilmoittaa. Nyökkään ponnistaessani Fionan selkään.
"Nyt lähtee eka treeni Tie Tähtiin-kisat mielessä" virnistän ja pyydän tamman käyntiin.
"Noniin. Meillä kans. Mennään Fossen kanssa medium tasolla."  
"Kiva ja onnea! Onko treenit sujunut hyvin?"
"Ihan hyvin. Vielä on vähän matkaa, ollaan hieman ruosteessa talven jäljiltä."
"Samat sanat, mutta pikkuhiljaa" naurahdan.
"Kyllä" Zaida hymyilee ja siirtää ponin uudestaan raviin keventäen rytmikkäästi sen tahdissa.
"Kiva ravi!" Kehun ratsukkoa.
"Kiitos" tyttö sanoo. Pikkuhiljaa alan ottamaan ohjia tuntumalle ja taivuttelemaan tammaa.

Kun Zaida ja Fosse lähtevät ja saamme koko maneesin käyttöön alan ottamaan reipasta ravia ihan vain suoraa uraa pitkin. Yks, kaks, yks, kaks. Ravin tahti on sopivan temmokas, eikä vauhti kiihdy hirveän paljon. Alkuverkan jälkeen teen raviväistöjä ja sulkuja. Fiona on aika kivalla tuulella, joten ne sujuvat tosi hyvin. Kun siirrän tamman käyntiin, välikäyntejä varten huomaan että Henkka on ilmestynyt istumaan katsomoon. Milloinkohan se on oikein tullut?
"Hyvän näköistä menoa!" Tuo huikkaa. Taputan tammaa kaulalle hymyillen.
"Kiitos. Meillä on hyvä päivä tänään" sanon.
"Osallistutteko muuten TT-kisoihin?" Poika kysyy.
"Juu. Expert tasolla ainoana tästä tallista" naurahdan. Nyt kun sen sanoo ääneen se tuntuu vielä oudommalta.
"Noniin treeniä vaan" tuo hymähtää. Nyökkään keräillen taas ohjia.
"Mutta mä meen nyt varustamaan Mattea. Mennään ehkä kentälle pyörimään vähän kentälle" poika sanoo ennenkuin lähtee pois.

Laukka ei ole tänään meidän vahvuutemme. Fiona on ehkä vähän liian herkkä pohkelle ja heti kun hipaisenkin sen kylkiä antaen laukka-avut se lähtee nato-ohjuksen tavoin vauhtiin. Kun mistään kunnollisista tehtävistä ei meinaa tulla mitään, annan hieman vapaata ohjaa, nousen kevyeeseen istuntaan ja annan tamman laukata ympäri maneesia. Kun vihdoin siirrän tamman käyntiin se pärskii tyytyväisenä.
"Sitten kouluradalla kisoissa ei voida laukata näin" naurahdan.

Kun olemme valmiita maneesin ovi käy taas. Sisään tulee Cassandra ja Cassu.
"Jätä vaan se ovi auki me lähdetään jo pois" sanon. Tuo nyökkää ja siirtyy ratsunsa kanssa maneesin keskelle.
"Onpas Fiona tyytyväisen näköinen" Cassandra toteaa.
"Joo, me laukattiin ympäri maneesia, oli pakko vähän purkaa virtoja" sanon nostaen jalustimet ylös. Cassandra kertoo että he ovat Cassun kanssa menemässä medium tasolla koulua ja esteitä. Kerron myös meidän suunnitelmista, jonka jälkeen jätän tytön maneesiin treenaamaan.

Kun olen purkanut Fionan ja pitänyt sillä kylmiä jalassa, vien sen vielä tarhaan.
"Heippa. Olehan seuraavalla kerralla myös kiltisti niin ehkä meillä on mahdollisuus pärjätä kisoissa" kuiskaan tammalle ja annan sille porkkanan, jonka jälkeen lähden kotiin.