Deeannin päiväkirja

8.10.2019
#T3 #nalle #donna

Taiteilua Donnalla

Astuessani tallikamppeissani isän työhuoneen ovelle oletin, että hän olisi ollut valmiina viemään minut tallille. Mutta hän puhuikin puhelimessa kiireisen oloisena ja suhahti minulle ohimennen, että mikäli ajattelin keretä syksyn ensimmäiselle ratsastustunnilleni, minun pitäisi mennä pyörällä. Loin häneen katseen, joka sanoi puolestani 'ihan tosi', ja painelin ulos talosta kiskoen hansikkaita käteeni. Ripustin tallikassini varmaan kolmella mustekalalla tarakalle, ja polkaisin vauhtiin tietäen, että minulle tulisi kiire. Aikomuksenani oli ollut hoitaa Nalle ennen tuntia, mutta sai nyt nähdä, mitä kerkeäisin tehdä. Ajelin hiukan vaarallisesti mutkitellen pyöräteitä eteenpäin viritellen kuulokkeet päähäni vauhdissa. Vastaantuleva mummo vilkaisi minua siitä hyvästä hivenen kitkerästi, mutta minähän en kuluttaisi typerää yllätypyöräilymatkaani ilman musiikkia. Onneksi ei satanut, vettä oli nimittäin saatu ihan tarpeeksi jo tällekin päivälle.

Saapuessani tallille tönäisin pyörän parkkiin vaivautumatta laittamaan sitä lukkoon, otin kassini, ja harpoin sisään. Tallissa oli jonkin verran hyörinää, olihan iltapäivä jo vaikka kuinka pitkällä. Moikkasin ohimennen vastaantulevia ihmisiä, joista kenenkään nimeä en siihen hätään muistanut. Olin pyörinyt Lehtovaarassa niin vähän aikaa, etten ollut vielä tutustunut yhtään kehenkään, mitä nyt muutaman sanan vaihtanut Ririn kanssa pari viikkoa takaperin, kun hän oli esitellyt minulle tallia. Kävin nopeasti tallituvassa jättämässä kassini kaappiin, ja lähdin sitten tarhoille hakemaan Nallen sisään pikaista hoitokertaa varten.

Nalle seisoskeli tarhassaan rauhallisen oloisena ja kohotti päätään nähdessään minut.
"Heipä hei, herraseni. Tulehan", rupattelin ja menin hakemaan ponia.
Se antoi helposti kiinni, vaikka töykkikin minua uteliaasti turvallaan koko matkan takaisin talliin. Kiinnitin ruunan käytävälle ja kaivoin harjat esiin haettuani ponin harjakorin jo aiemmin valmiiksi.
"Saat tottua siihen, että minä hääräilen kanssasi täällä. Olen nimittäin uusi hoitajasi", jutustelin hiljaisella äänellä samalla, kun aloin käydä läpi ponin karvaa.
Nallea ei tuntunut kiinnostavan, se liikuskeli levottomana, kunnes lopulta jouduin komentamaan sitä olemaan aloillaan. Sanani tehosivat, ja hetken kuluttua poni lerputti alahuultaan ja rentoutui käsittelyssä. Harjasin mustanvoikon karvan putipuhtaaksi ja puhdistin myös ponin kaviot. Selvitellessäni ruunan harjaa sormillani ojennukseen vilkaisin kelloa, ja totesin, että jos aioin saada tämän viikon ratsastustuntihevoseni kuntoon ajoissa, Nallen olisi nyt selvittävä pikaisemmalla hoidolla, kuin olisin toivonut. Ehkä voisin hellitellä sitä paremmin heti seuraavalla hoitokerralla, kun ei tarvitsisi yllätyspyöräillä tallille ja käyttää hyvää aikaa siihen.

Palautin Nallen tarhaansa, minne se jäi rauhallisena ulkoilemaan, ja vaihdoin mukanani kulkevan hevosen Donnaan. Se oli täysin uusi tuttavuus, kuten oikeastaan jokainen hevonen vielä tässä vaiheessa, kun olin niin uusi. Tamma tuli kiltisti mukaani, kun talutin sen talliin ja kiinnitin sen käytävälle hoidettavaksi. Donna oli kyllä nätti rautias, jonka valkoisen läsin rikkovat kolme täplää antoivat sille oman ilmeensä. Harjasin tamman reippaasti puhtaaksi, ja se käyttäytyi hyvin jaksamatta häseltää mitään sen kummempia. Se seisoi rauhallisena myös sen ajan, kun nostin satulan sen selkään ja liu'utin sen oikeaan kohtaan. Kiinnitin satulavyön vain löyhästi, sillä tamma saisi odottaa sen ajan, kun laittautuisin nopeasti itse valmiiksi. Kello läheni uhkaavasti kuutta, jolloin tuntini oli määrä alkaa.

Kävin siis kierroksen tallituvassa, jossa vaihdoin kenkäni ratsastussaappaisiin, ja otin mukaani tarvittavat kamppeet. Survoin kypärän päähäni ennen kuin pujotin suitset Donnan päähän ja laitoin sille suojat jalkoihin. Tuntui mukavalta puuhailla jälleen hevosten parissa. Kesän aikana en ollut tehnyt oikein mitään hevosten kanssa, koska muutto oli vienyt kaiken ajan, samoin kahden viikon loma Espanjassa. Lehtovaara oli kokonaisuudessaan paikkana vielä outo, eivätkä ratsastuskoulunkaan piirit olleet vielä tuttuja. Koulusta oli onneksi löytynyt nopeasti kavereita, mutta ehkä talliltakin löytyisi vielä jotakin seuraa. Ratsastustunnit toivat kaipaamaani vanhaa rytmiä takaisin, kunhan tottuisin siihen, että tunnit olivat edellisen tallini torstain sijaan tiistaina. Viime viikolla olisi ollut ensimmäinen tunti, mutta olin missannut sen tärkeämmän menon takia.

Kun Donna oli valmis, ja suuntasin sen kanssa maneesiin, jossa tunti pidettäisiin. Nousisin ensimmäistä kertaa ratsaille kevään jälkeen, minkä seurauksena olin hivenen hermostunut. Tungin kuitenkin hermostuneisuuden väkisin mieleni taka-alalle, koska en halunnut siirtää sitä Donnaan enkä omaan suoritukseeni. Olin tullut oppimaan uusia asioita, en miettimään, epäonnistuisinko totaalisesti muiden tuntilaisten silmissä.

Meitä edeltävä aikuistuntilaisten tunti päättyi juuri, ja oli aika nousta hevosten selkään ja aloittaa tunti. Kiristin satulavyön, laskin jalustimet ja ponnistin Donnan selkään. Muutkin tuntilaiset olivat saapuneet täsmällisesti paikalle, ja Karo patisti meidät lämmittelemään.
"Taivutelkaa ratsut huolella, kaikissa askellajeissa!" nainen ohjeisti.
Huomasin saman tien Donnan olevan hyvin herkkä, ja Karo neuvoikin minua hivenen erikseen, miten Donnan kanssa oli parasta toimia. Hän käski olla määrätietoinen, sillä tamma rupeaisi hermoilemaan ilman kunnon tukea. Olin kiitollinen neuvoista, sillä uuden hevosen selässä täysin uudella paikkakunnalla ratsastustauon jälkeen.. no, neuvot kyllä kelpasivat. Sain lämmittelyssä kuitenkin suhteellisen hyvin tuntumaa ratsuuni, jonka vuoksi kynnys siirtyä varsinaisiin tehtäviin madaltui huomattavasti.

Karo ohjasi meidät varsinaisen tunnin aiheen pariin; sulku- ja avotaivutuksiin. Kuuntelin ohjeistuksen tarkasti läpi ja huomasin löytäneeni keskittymisen, jonka avulla tunneista selviytyi yleensä suhteellisen hyvin. Donna ei ollut mikään helpoin ratsastaa, kuten sain huomata, mutta käynnissä tekemämme avotaivutusharjoitukset pitkällä sivulla onnistuivat muutaman kerran jälkeen yllättävänkin hyvin, kunhan alun muutamat kommellukset unohdettiin. Kun siirryimme harjoittelemaan pituushalkaisijalle, Donna alkoi näyttää yritteliästä puoltaan, ja tammamaisen herkkyyden alta löytyikin fiksu hevonen. Avotaivutuksemme eivät missään nimessä olleet täydellisiä, mutta onnistumisiakin mahtui mukaan, jopa harjoitusravissa. Muistin jälleen, miksi harrastin ratsastusta - juurikin onnistumisien ja uuden oppimisen vuoksi.

Avotaivutusten jälkeen otimme välikäynnit, ennen kuin oli sulkutaivutuksen vuoro. Harjoittelimme jälleen pitkillä sivuilla pelkässä käynnissä.
"Takaosaa uran sisäpuolelle! Muistakaa tukea ulko-ohjalla", Karo neuvoi ja seurasi katseellaan yrityksiämme.
Donna ei ensin meinannut keskittyä, mutta lopulta saimme hommamme toimimaan, ja Karo kehaisikin meitä ohimennen. Kokeilimme samaa sulkutaivutusharjoitusta myös harjoitusravissa, ennen kuin lopulta oli aika siirtyä itsenäisiin loppuverryttelyihin.

Karo kierteli niiden aikana kyselemässä fiiliksiä ja antamassa palautetta.
"Sinulla ja Donnalla näkyi muutamia oikein loistavia suorituksia. Donnalla on tapana olla hermoilija, mutta sait sen pysymään hyvin ruodussa", Karo sanoi, ja kertoi sitten muutamia seikkoja, jossa olisi vielä parantamisen varaa, sillä niitäkin tietenkin löytyi.
"Ehkä sisäinen kouluratsastajani vielä heräilee kun syksy etenee", hymähdin ja taputin Donnan kaulaa.
Tunnista jäi hyvä mieli, ja pistin tarkasti muistiin niin onnistumiset kuin kehittämistäkin kaipaavat osa-alueet. Karo päätti tunnin ja saimme lähteä hoitamaan hevoset, mikäli ne eivät jatkaneet seuraavaan kouluvalkkaan. Niinpä talutin Donnan talliin, hoidin sen huolellisesti ja kaiken ollessa valmista, lähdin pyöräilemään kotiinpäin.

12.2.2020
#nalle @odina

Puomitreeniä

Saapuessani tallille Nalle kuikuili minua tarhastaan iloisin ilmein.
"Hyvä, että edes joku on hyvällä tuulella", sanahdin ponille ja rapsutin sen otsaa valkoisen läsin kohdalta, vaikka en kyllä itsekään ollut mitenkään pahalla tuulella.
Koulupäivä oli ollut vaihteeksi suhteellisen lyhyt, ja olin selvinnyt tallille aikaisin. Taivas oli pilvinen, mutta oli vielä valoisaa. Yleensä kerkesin tallille vasta, kun pimeä oli jo piilottanut maisemat varjoihinsa. Olin joutunut tulemaan kävellen ja poskiani nipisteli pienen pakkasen takia. Nalle höpläsi sormiani turvallaan kuin toivoen, että minulla olisi ollut jotakin hyvää mukanani. Jouduin pudistamaan päätäni.
"Ei Nalle, en tuonut mitään mukanani. Mutta mennäänpä sisään", jutustelin.

Huolellisen hoitamisen jälkeen päädyin Nallen kanssa maneesiin. Sain tänään liikuttaa ponin kevyesti itsenäisesti, jonka takia olin saapunutkin tallille. Maneesin toisessa päässä oli joku toinen ratsukko, mutta lämmitellessäni kaksikko poistui, ja jäin tilavaan maneesiin ihan yksin. Nalle oli pirteällä ja yllättävän kuuliaisella tuulella, ja sen selässä oli mukava istua. Yleensä se yritti edes hieman omia konnankoukkujaan, koska se tiesi minun kyllä pysyvän muutamassa pukkihypyssäkin selässä. Minusta ja Nallesta oli kuukausien aikana kehittynyt hyvät toverit, ja ponin kanssa oli aina viihdyttävää puuhailla.

Hetken Nallea taivuteltuani ja sileällä työskenneltyäni aloin haaveilla pienestä puomitreenistä. Harmi vain, että olin yksin. Puomeja oli tympeä raahata yksinään, mutta ei kai siinä muukaan auttanut. Laskeuduin huokaisten Nallen selästä, mutta ennen kuin kerkesin lähteä minnekään, maneesin ovelta kuului kolahdus. Käännyin ympäri ja näin ovella suurin piirtein oman ikäiseni vaalean tytön. Hän näytti vain tsekkaavan jotakin, ja oli jo kääntymässä poispäin, kun tajusin huikata:
"Hei, odotatko hetken!"
Tyttö kääntyi ja tuli laidalle kulmiaan kysyvästi kohottaen.
"Moi, mun nimi on Dee.. Oonko nähny sua täällä ennen?" talutin Nallen lähemmäs tutkien tyttöä katseellani.
"Et varmaan, oon Ripan hoitaja ja uus täällä. Odina", tyttö sanoi ja esitteli itsensä hymyillen.
"Kiva tavata.. ihana nimi sulla ihan näin btw", sanoin myös hymyillen.
"Onko sulla kiire? Meinaan että kerkeäisitkö auttaa mua muutaman puomin kanssa?"

Odina oli kiltti suostuessaan auttamaan. Asettelin hänen kanssaan muutaman tolpan maahan ja löysimme vihreitä puomeja, jotka asettelimme tolpille toinen pää pidikkeellä, toinen maassa. Nousin takaisin Nallen selkään. Hetken odotus oli tehnyt ruunasta rauhattoman, ja tein sen kanssa kevyttä työtä sileällä vielä hetken, ennen kuin ohjasin sen puomeille. Odina oli jäänyt katselemaan laidan taakse ja seurasi hetken ratsastustani. Nalle ylitti puomit mukisematta eikä kolauttanut yhtäkään niistä kavioillaan.
"Voit sä mennä nyt jos tarvii. Kiitos avusta!" sanoin pysähtyen Odinan kohdalle.
"Eipä mitään, kiva kun pystyin auttamaan", tyttö nyökkäsi.

Seuraavan kerran vilkaistessani tyttö oli kadonnut pimenevään ulkoilmaan. Minä ja Nalle jäimme siis jälleen kerran kaksin. Tuntui oudolta olla suuressa maneesissa yksin ponin kanssa, mutta ainakin tilaa oli eikä tarvinut huolehtia siitä, missä muut ratsukot olivat. Treenailimme kevyttä puomitreeniä jonkin aikaa. Nalle käyttäytyi hyvin ja ratsastuskerrasta jäi hyvä mieli. Jäähdyttelyjen jälkeen palasin talliin ja hoidin ponin kuntoon. Se palasi tarhansa vapauteen ja muiden seuraan, kun taas minun oli aika palata maneesiin. Siellä ei ollut vieläkään ketään, joka oli hyvä - olin nimittäin jättänyt puomit odottamaan siivoamista. Kannoin puomit talteen samoin kuin apuna olleet tolpat, ja tarkistin, ettei mitään jäänyt jälkeen. Maneesin ovi painui takanani kiinni ja minä hipsin lämmintä tallia kohden. Oli vielä aikaa jutella talliporukan kanssa, koska tänään ei ollut kiire kotiin.

1.4.2020
#nalle

Rauhallinen aprillipäivä

Aprillipäivä.
Kuusitoistavuotiaan elämäni aikana en ollut koskaan oppinut pitämään aprillipäivästä. Se oli turha erikoispäivä ja sattui usein jo valmiiksi päiville, jolloin olin huonolla tuulella. Tai ehkä olin huonolla tuulella juuri aprillipäivän takia. Minulla oli kyseistä päivää koskien lähinnä vain huonoja muistoja, erityisesti ollessani kymmenen vuotta vanha. Luokkatoverini olivat aprillanneet ainoastaan minua, eli vain kiusanneet minua jekuillaan ja piloillaan koko päivän. Kyseessä eivät olleet tavalliset pilat, jotka naurattivat jälkeenpäin ja saivat hymyn kaikkien huulille. Kyseessä olivat pilat, joiden jälkeen palasin kotiin kyyneleet silmissä, hiukset kuraisina ja häpeän puna poskilla. Seuraavana päivänä en ollut mennyt kouluun ollenkaan, ja äiti oli soitellut koko iltapäivän rehtorille ja muille opettajille vihaisia puheluita, mitä nyt vähäisiltä voimiltaan jaksoi. Vain pari päivää myöhemmin hän joutui jälleen sairaalaan, ja muutamia kuukausia myöhemmin äiti nukkui pois.

Nyt oli kuitenkin erilainen aprillipäivä. Asuin täysin muualla ja nykyisten ystävieni kanssa vietetty aprillipäivä sisälsi vain muutaman harmittoman, hyvähenkisen pilan, joiden seurauksena kenellekään ei taatusti jäänyt paha mieli. Kouluhommien ja ystävien tapaamisen jälkeen suuntasin tallille hoitamaan Nallen. Minulla ei ollut ratsastustuntia, eikä aikomuksena ollutkaan kuin hoitaa Nalle ja lähteä sitten jo takaisin kotia kohti. Ilma oli kylmä, ja pyöräni ketjut olivat olleet irti jo useamman viikon. En jaksanut laittaa niitä takaisin, ja sitä paitsi jäisellä tiellä olisi tympeä pyöräillä. Siksi olin kiskonut tallivaatteet ylle ja suunnannut bussipysäkille.

Bussi jarrutti kirskuen Lehtovaaran ratsastuskoulun pysäkille, ja hyppäsin pois kyydistä muutaman muun tallilaisen kanssa samaan aikaan. He eivät tainneet kuitenkaan olla hoitajia, koska en tuntenut heitä ollenkaan. Siksi jättäydyin taaemmas kuulokkeideni kanssa ja kuuntelin musiikkia vajaan kilometrin kävelymatkan tallille. Kaksi tyttöä kulkivat edellä pälpättäen niin isoon ääneen, että kuulin keskustelun inhottavasta opettajasta ja komeasta pojasta musiikinkin läpi. Tallille saapuessa tytöt onneksi katosivat talliin, mutta minä suuntasin Nallen tarhalle tavalliseen tapaani moikkaamaan sitä heti ensimmäiseksi.

"Moi Nalle", sanahdin nojautuen aitaan.
Poni kohotti päätään ja löntysti luokseni. Rapsuttelin ruunan päätä ja se töykkäsi minua muutaman kerran turvallaan kuin tervehdykseksi. Tai ehkä se vain etsi herkkuja. Kylmä tuulenpuuska puhalsi kasvoilleni ja vedin leukani takin kauluksen sisään nyrpistäen nenääni. Pitäisi suunnata sisätiloihin.
Tallissa tuoksui heinä ja hevonen. Moikkasin muutamaa tuttua ja suuntasin viemään laukkuni taukohuoneeseen, jossa oli jostakin syystä sillä hetkellä kamalan paljon ihmisiä. Jokin ratsastustunti oli tainnut loppua jokin aika sitten, sillä suuri osa näytti onneksi tekevän lähtöä.

Palasin riimun kanssa Nallen tarhalle, otin ruunan kiinni ja talutin sen sisään jutellen niitä näitä ponille. Sitä ei tuntunut paljoa juttuni kiinnostavan.
"Minä kerroin mielenkiintoista juttua aprillipäivästä, ja sinä vain hölmöilet", naurahdin ponille ja kiinnitin sen käytävälle samaan aikaan kun ohitse ravasi joukko sellaisia tyttöjä, joita ei erota ulkonäöllisesti toisistaan.
Kaikilla oli vaaleat hiukset, vaalea iho, siniharmaat silmät ja musta pipo. Kuin klooneja, synkronoitu liikkuumaan laumassa ja yhtenevin liikkein joka paikkaan.
Rupesin harjaamaan Nallen mustanvoikkoa karvaa puhtaaksi. Se höristeli korviaan ja kuunteli tallin ääniä seiskoskellen aloillaan rauhallisesti. Nallen karva ei ollut varsinaisesti likainen, mutta jos harjaamisesta ei muuta hyötyä ollut, niin ainakin minä sain mukavaa puuhaa. Nalle kuikuili ympäriinsä vielä jonkin aikaa, mutta minun jatkaessa tyynenä puuhaani ruunakin rentoutui kunnolla.

Kun Nallen karva kiilsi puhtauttaan, puhdistin myös sen kaviot ja selvittelin hännän ja harjan jouhet. Poni näytti miltei siltä, kuin sen olisi ollut tarkoitus lähteä jonnekin. Vielä ei kuitenkaan ollut sen aika, Tie Tähtiin -kilpailut olivat vasta muutaman päivän kuluttua. Hyräilin hiljakseltaan keräillessäni tavarat kokoon ja irrottaessani ponin hiljaiselta käytävältä.
"Takaisin ulkoilemaan, poikaseni", sanahdin Nallelle ja taputin sen kaulaa.
Nalle vain pökkäsi minua päällään ja seurasi minua kiltisti takaisin tarhaan. Se ravasi kauemmas päästäen jopa pienen pukin. Katselin hetken hymyillen ponin menoa, ennen kuin käännyin kannoillani ja palasin sisään.

Jätin riimun karsinalle ja hain kottikärryt. Jossakin pamahti ohi ja hätäistä naurunsekaista kuiskutusta kuului kulman takaa. Vilkaisin sinne päin, mutta ketään ei näkynyt. Kohautin harteitani itsekseni, ennen kuin tajusin, että se oli typerää. Jos joku olisi nähnyt minut, mietteliäs ilmeeni ja hartioiden kohautus saisi minut näyttämään oudolta. Toisaalta sitähän minä olinkin, kukapa tässä maailmassa oli täysin normaali. Normaalia ei oikeastaan edes ollut olemassa. Käskin itseni lopettaa ylisyvällinen ajattelu ja käydä hommiin. Astuin sisään Nallen karsinaan ja aloin heitellä lantakikkareita kottikärryihin.

Kun likaiset aluset oli vaihdettu ja uudet tuotu tilalle, oli aika lähteä kotiin. Rauhallinen iltapäivä tallilla oli ollut hiljainen, en ollut puhunut juuri kenellekään. Ei sekään toisaalta haitannut, joskus minulle kelpasi pelkkä hevosten seura, varsinkin suloisen Nallen. Hain tavarani ja lähdin yksinäni hämärtyvään iltaan. Joutuisin odottamaan seuraavaa bussia hetkisen, mutta ei se mitään. Kiskoin takin hupun paremmin päähäni ja kiristin tahtia, jotta pysyisin lämpimänä. Vaikka kevät oli tuloillaan, vielä oli kylmä enkä halunnut jäätyä jääpuikoksi matkallani bussipysäkille ja kotiin.



//Unohdin piirtää Nallelle läsin mutta leikitään että se on siinä :'D

5.4.2020 (julkaistu etuajassa)
#TieTähtiin2020 @veronica @cassandra @julie @tessa @mer
Pohjana käytetty Veronican tarinaa, tämä on vain Deen versio tapahtumista!

Matkalla koitokseen

Isä oli suhtautunut onneksi positiivisesti siihen, että olin lähdössä täysin toiselle paikkakunnalle kisaamaan Lehtovaaran porukan kanssa. Sekä hän että isoveljeni Kristian olivat kuitenkin vahingoniloisia kuullessaan, että lähtö oli hyvin aikaisin aamulla.
"Lyödäänkö vetoa ettet edes herää ja nukut koko kisojen ohi", Kristian nälvi illalla, kun olin menossa nukkumaan paljon aiemmin kuin kodin kaksi muuta asukkia.
Näytin pojalle kieltä ja kapusin yläkertaan. Minähän en nukkuisi pommiin, ei ollut tapana. Ja sitä paitsi valvoisin varmaan koko yön jännityksen seurauksena, sillä se kipristeli vatsanpohjassa jo nyt, vaikka olin kaukana kisapaikasta sekä kilometrien että ajan perusteella.

Ennustukseni osui oikeaan - en nukkunut erityisen hyvin, vaikka tunteja kerkesikin kertyä ihan mukava määrä. Olin kuitenkin nähnyt painajaisia siitä, että möhlin totaalisesti kisaradalla ja ratsastin väärän radan, tai että Nalle paiskasi minut selästä jonnekin trippelin puomien sekaan. Muutenkin uneni oli aika rauhatonta, ja aikaisin aamulla herätykseni soidessa olisin halunnut läimäistä sen kiinni ja jatkaa unia. En kuitenkaan tehnyt niin, vaan pakotin itseni istumaan ja raahauduin suihkuun.

Kristian olisi siis hävinnyt vedonlyöntinsä, sillä suihkun ja hampaidenpesun, pukeutumisen, pakkauksen viimeistelyn ja aamiaisen jälkeen löysin tieni Lehtovaaraan täysin ajoissa. Olinhan minä väsynyt, sitä ei käynyt kieltäminen, mutta niin olivat kaikki muutkin - tallipihalla hyörivien ihmisten huomenentoivotukset ja hymyt olivat enemmän tai vähemmän väsyneitä. Hevosten lastaaminen sujui kuitenkin ripeästi, olihan meitä useampi hommissa. Nalle näytti olevan pirteällä tuulella, toivottavasti ei kuitenkaan liian pirteällä - sen pysyminen hallinnassa olisi ihan hyvä asia. Kun kaikki hevoset oli lastattu ja kaikki muutenkin valmista, oli aika lähteä matkaan.

Päädyin matkustamaan samassa rekassa joidenkin muiden tallilaisten kanssa. Mukana olivat Veronica ja Cassandra, ystäväkaksikko, joiden kanssa olin joskus kai vaihtanut muutaman sanan. Heidän lisäkseen mukana oli Mer, yksityisenomistaja, joten en tuntenut juuri ollenkaan, sekä Julie ja Tessa, kaksi punapäätä tallin hoitajaporukasta. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut olevan juttutuulella, vaan yksi kerrallaan vaivuimme unten maille, niin myös minä. Uni ei kyllä ollut kovin virkistävää, mutta ainakaan painajaisia ei näkynyt tällä kertaa, en kerennyt vaipua niin syvään uneen. Heräsin jossakin vaiheessa siihen, että auto pomppasi ikävästi jonkin töyssyn takia, enkä saanut enää unta. Vähitellen myös muut alkoivat heräillä.

Juttelu välillämme heräsi sitä mukaa kun heräsimme itse, ja huomasin pian, että muiden seurassa pystyi rentoutumaan ja olemaan normaalisti. En minä ehkä puheliaimpien joukkoon tässäkään matkan aikana kerkeäisi, mutta ei ainakaan tarvitsisi jännittää muiden seurassa olemista. Julie oli ottanut pelikortit mukaan, ja kun kerran ei ollut muutakaan tekemistä, päädyimme pelaamaan. Onneksi kortit olivat olemassa, matkasta olisi voinut tulla kiusaantuneempi ja tylsempi ilman niitä. Ei sillä, että olisin menestynyt mitenkään hyvin, taisin ehkä voittaa yhden, mutta muuten voitot näyttivät kulkeutuvan koko ajan joko Tessalle tai Julielle. Punapäiden onnea tai jotain muita poppakonsteja.

Kun kaikki mahdolliset korttipelit oli käyty läpi, kortit jätettiin hetkeksi sivuun ja matka taittui lähinnä juttelun avulla. Cassandra ja Veronica olivat kisanneet Tie Tähtiin -kisoissa useasti ennenkin, joten he pystyivät jakamaan aiempia kokemuksiaan. Itse uutena imin tietoa itseeni kuin sieni, oli mielenkiintoista kuulla millaisesta kokonaisuudesta oli kyse. Se oli vaihe, jossa taisimme kaikki innostua tulevasta koitoksesta ja päästä kunnon kisatunnelmaan, jos ei aiemmin ollut niihin fiiliksiin päässyt.

Puolessa välissä matkaa oli aika kävelyttää hevosia, jotta ne saisivat vähän verrytellä. Verryttely kelpasi kyllä minun jäykille jäsenillenikin. Sain Nallen riimunnarun käsiini ja johdattelin sen kauemmas autojen ympärillä olevasta hyörinästä. Ruuna nosteli jalkojaan korkealle ja ravisteli päätään.
"Mites on matka sujunut, ukkoseni", mutisin sille hymyillen ja rapsuttelin ponia.
Nalle hörähti ja yritti kurotella kaulaansa kohti lähintä ruohotupsua.
"Ei tämä ole lounastauko, sori vaan", naurahdin ja taluttelin ponia eteenpäin, jotta sekä sen että omat jalkani saisivat vähän liikettä.

Kun hevoset olivat palanneet paikoilleen ja olimme kaikki sulloutuneet autoihin, matka jatkui. Vielä saman verran matkaa edessä, voihan haukotus. Paluumatkasta tulisi myös rankka, mutta sitä ennen edessä oli paljon jännitystä ja tapahtumia, joten sitä ei kannattanut vielä ajatella. Pitäisi nauttia siitä, mitä oli edessä.

6.4.2020
#nalle #dino #matte @mer @henkka

Katkeavat ohjat

Tunsin itseni miltei diplomi-insinööriksi, kun sain pyöräni ketjut takaisin paikoilleen. Se ei ollut mitenkään helppo homma, koska vaihdepyörässäni oli varmaan sata eri hammasratasta, joista piti löytää se oikea. Lisäksi kaikki välit olivat niin pirun kapeita, että sormet jäivät jumiin ja muuttuivat vähitellen öljystä mustiksi. Lopulta ketju oli kuitenkin taas paikoillaan ja kaikki toimi loistavasti. Vihellellen kuin paraskin työmies palasin sisään pesemään käsiäni, vaikka musta öljy ei olisi millään halunnut lähteä.
"Joko sinä menet?" isä ilmaantui keittiöstä eteiseen kahvikuppi kourassaan, kun olin kiskomassa ratsastuskenkiä jalkaan valmiina lähtemään tallille.
"Joo, menen nyt kun aurinko paistaa vielä ja on hyvä sää", sanoin vilkaisten häntä olkani yli.
"Selkeää oli luvattu kyllä koko päiväksi. Et kerkeä taaskaan syömään", isä sanoi kulmat kurtussa.
"Ja nukuitko varmasti tarpeeksi, tulit eilen myöhään kotiin sieltä kisoistasi", tämä jatkoi.
"No en minä minnekään päiväunille aio nyt painua", tuhahdin ja vedin takkini vetoketjun leukaan saakka kiinni.
"Ja syön sitten kun tulen, laita vähän talteen minulle jääkaappiin", lisäsin ja nappasin tallikassini.
"Hyvä on. Älä kaadu pyörällä tai putoa siltä poniltasi", isä huokaisi lähtiessään yläkertaan.
"En en", hymähdin ja paiskasin oven kiinni jäljissäni.

Taisin säikyttää parikin sauvakävelyllä olevaa mummoa ajaessani pyörälläni kohti Lehtovaaraa. Vauhtini oli miltei päätä huimaava, enkä meinannut tuulen kohinalta kuulla edes korvissani pauhaavaa musiikkia. Lisäksi ajelin välillä ihan vahingossakin sellaisella tavalla mutkaisesti, että ärsytin itseänikin. Eipä sillä, olin loistavalla tuulella. Ehkä sää sai sen aikaan, ehkä eilinen Tie Tähtiin- osakilpailu. Aurinko nimittäin paistoi kirkkaalta taivaalta, ja kevät teki selvästi tuloaan. Eilen Lehtovaaran porukka oli napsinut hyviä sijoituksia kisoissa, vaikka toisaalta muutama huonompikin sellainen oli saatu. Muun muassa minä ja Nalle emme olleet menestyneet koululuokassamme, vaan jäimme toiseksi viimeisiksi. Nalle oli ollut rauhaton ennen koululuokkaa, eikä omakaan keskittymiseni ollut ollut parhaasta päästä, koska jännitin ihan kamalasti. Esteluokkaan olimme kuitenkin parantaneet huimasti, sillä eilisen jälkeen palkintokaapissani komeili keltainen ruusuke viidennen sijamme ansiosta.

Kaarsin musiikin tahdissa hyräillen Lehtovaaran pihaan ja jätin pyöräni sivummalle lukiten sen ohimennen, vaikka tuskinpa kukaan olisi koskaan siihen koskenutkaan paitsi vahingossa. Isä oli kuitenkin vannottanut, että kallis pyörä piti olla lukittuna ihan aina, koska sitä ei kannattanut tarjota varkaille hopeatarjottimella. Astelin käytäviä pitkin taukotilaan moikkaillen matkalla tuttuja, ja vein kassini kaappiini. Tänään minulla oli suunnitelmissa maastolenkki Nallen kanssa, koska Riri oli luvannut sen minulle. Nallella oli eilinen kisasuoritus takana, mutta ei tänään tunteja, joten rento maastolenkki soveltuisi hyvin tälle päivälle. Istahdin hetkeksi taukohuoneeseen vaihtamaan kuulumisia muutaman tallilaisen kanssa. Kaikki, jotka eivät olleet lähteneet eilen mukaan, halusivat kuulla kisoista, ja kaikki mukana olleet jakoivat mielellään kokemuksiaan ja sijoituksiaan, joten taukohuoneessa olikin kunnon hälinä vaikkei porukkaa edes ollut paljon paikalla.

Jätin hälinän kymmenen minuutin päästä taakseni ja suuntasin hakemaan Nallea tarhasta. Tallin tuntipuoli oli hiljainen, sillä porukka oli pakkautunut taukohuoneeseen eikä päivän seuraava tunti ollut vielä alkamassa. Nalle kohotti päätään kuullessaan nimensä ja ravasi luokseni hörähtäen pehmeästi.
"Ai olen niin kiva että saan hörähdyksiä tervehdykseksi", naurahdin ruunalle kun pujotin riimun sen päähän.
Nalle ravisteli päätään ja näytti hetken nyrpistävän nenäänsä ihan kuin sanoakseen, että turha luulo. Avasin tarhan portin taluttaen ruunan ulos, suljin portin, ja lähdin tallia kohti. Nallella oli selvästi kevättä rinnassa, se miltei hypähteli eteenpäin ja hirhahteli muille hevosille.
"Joo, minustakin on kivaa, että aurinko paistaa ja kevät tulee", höpisin hymyillen ruunalle.
Niin heppatyttömäistä, puhua hevosille. Ulkopuoliset eivät ymmärtäisi, ne näkisivät vain tumman tytön höpisemälle ponille kuin hullu, mutta mitäpä siitä.

Vein Nallen karsinaansa, jossa hoidin sen sillä kertaa. Ponin levottomuus jatkui sielläkin, ja jouduin komentamaan ruunaa useampaankin kertaan.
"Miten sinulla riittää näin kamalasti energiaa? Ihan kuin olisit pieni varsa", tuhahdin harjaillessani voikkoa karvaa puhtaaksi pölystä, jota se oli kerännyt ulkosalla.
Harjauksen jälkeen puhdistin ruunan kaviot, ja suuntasin sitten hakemaan sen varusteita. Takaisin tullessani kohtasin käytävällä Henkan, yhden tallin yksityisenomistajista, joka oli kai suuntaamassa kohti yksityisten siipeä.
"Moi, ratsastamaan lähdössä?" tämä tervehti ohimennen.
"Joo, ajattelin käyttää Nallea vähän maastossa", kerroin ja laskin satulan hetkeksi puomille karsinan ulkopuolelle.
Nalle tunki päätään ulos ja töykki minua kuin kertoakseen, että minun piti kiirehtiä. Henkka oli jo kerennyt pari askelta kauemmas, mutta pysähtyi kuullessaan sanani ja kääntyi ympäri.
"Hei tuota.. haittaisko jos minä ja Matte lähtisimme mukaan? Olin ajatellut käyttää sitä maastossa eilisten kisojen jälkeen", poika kysyi.
"Ei tietenkään haittaa, seura kelpaa aina", soin pojalle hymyn.
"Hoidan Nallen valmiiksi ja me odotellaan tuossa pihalla", lisäsin.
"Joo yritän olla nopea", Henkka sanoi hymyillen ja lähti kiireesti poispäin.
"Kuulitkos Nalleseni, saat seuraa", mutisin ponille ja se pärskähti vastaukseksi.

Kun olin varustanut Nallen ja kietonut sen jalat pinteleihin, kävin pikaisesti hakemassa kypäräni ja ratsastushansikkaat kaapistani ja talutin sitten Nallen pihamaalle. Kiskoin omat kiharani niskaan jonkinmoiselle poninhännälle, mutta kiharat asettuivat ihmeelliseksi pörröksi, kuten tavallisestikin, ja ponnari näytti enemmän nutturalta. Jouduin odottelemaan hetken, ja taluttelin Nallea ympäriinsä sen ajan nauttien auringonpaisteesta. Auringonsäteet tuntuivat oikeasti lämmittävän jopa paksun paitani läpi. Nalle yritti mennä hamuamaan kuivia ruohontupsuja, mutta vedin sen niistä kauemmas. Hetken kuluttua Henkka saapui tallista taluttaen oldenburginhevosruunaansa, Mattea, mutta hänen perässään seurasi toinenkin ratsukko. Tunnistin mustan hahmon, hänen täytyi olla Mer. Poika talutti suomenpuoliveristä Dinoa, omaa hevostaan.
"Kysyin Mer'inkin mukaan kun näin hänet yksäritallin puolella ja ajattelin ettei se haittaa", Henkka selitti saapuessaan luoksemme.
"Ei tietenkään haittaa, moi vaan", sanoin toisellekin pojalle, joka sanahti tervehdyksen.
Nousimme kaikki yhteistuumin ruuniemme selkään. Tunsin oloni pieneksi kahden muun ratsukon rinnalla - Nalle oli vain 143 senttiä korkea poni, kun taas toisilla oli allaan päälle 160 senttiset puoliveriset. Myöhemmin selvisikin jutellessamme, että Matte oli itse asiassa tasan 20 cm korkeampi ja Dino tasan tarkkaan 30 cm korkeampi, kuin Nalle. Lisäksi kaksi muuta olivat miespuolisia henkilöitä, jotka olivat jo sen takia pidempiä ja rotevampia kuin minä, joka olin tunnetusti pätkä. Olin salaa hivenen huvittunut tajutessani, että olin ainoa naispuolinen henkilö, sillä jopa kaikkien kolmen ratsut olivat ruunia. Enpä ollut vielä aamulla ajatellut, että maastoreissu muuttuisikin tällaiseksi, mutta ei se minua haitannut. Oli kiva, kun oli seuraa, ja saisin tilaisuuden tutustua paremmin kahteen muuhun.
"Mukavampihan tämä on yhdessä mennä kuin että kaikki menisivät erikseen", lausahdin kun suuntasimme pois tallin pihasta, ja kaksi muuta tuntuivat olevan samaa mieltä.

En ollut joutunut Henkan kanssa juurikaan tekemisiin, vaikka poika itse asiassa kävi samaa lukiota ja oli saman ikäinenkin kuin minä itse. Koulussa hän oli kuitenkin eri porukoissa ja usein eri ryhmässä kuin minä, joten en ollut juurikaan jutellut tämän kanssa. Tallilla hän omisti yksärin, minkä seurauksena hän taisi viettää suurimman osan ajasta yksärisiivessä, vaikka näkyihän poikaa taukohuoneessa useinkin. Mer puolestaan oli meitä molempia useammankin vuoden vanhempi, eikä hän tainnut olla kovin sosiaalinen tapaus. Sen olin huomannut matkalla Hallavaan, sillä Mer oli matkustanut samassa hevosrekassa kuin minä. Siinä missä muut olivat jutelleet ainakin jossakin määrin, Mer oli ollut ehkä enemmän syrjäänvetäytyjän roolissa. Mutta mikäpä minä olin häntä tuomitsemaan - en itsekään avautunut uusille ihmisille saman tien, vaan olin mieluummin hetken sivustakatsojana ennen kuin uskaltauduin puhumaan enemmän. Se johtui aikaisemmasta koulukiusaamisesta ja rasistisesta kohtelusta, jota olin saanut osakseni aiemmin. Ehkä Mer'illä oli jotakin samankaltaista menneisyydessään, mistäpä minä sen tiesin. Ei ihmisten tarinoita nähnyt päältä päin - vaikka toisaalta Mer'in kasvoille tatuoidut kyynelvanat näyttivät aika traagisilta.

"Mites teillä meni eiliset kisat?" kysyin, kun olimme ensin hetken miettineet, mitä reittiä lähtisimme kulkemaan.
"Jäimme kymmenensiksi", Henkka kertoi kohauttaen harteitaan.
"Meillä meni vielä huonommin. Jäimme toiseksi viimeiseksi molemmissa luokissa", Mer kertoi samalla kun ohjasi Dinon asettumaan polun vasempaan reunaan.
"Ai surkea. Ens osakilpailussa sitten paremmin?" ehdotin myötätuntoisesti.
"Toivottavasti", Mer huokaisi.
"Mites teillä meni?" Henkka kysäisi minulta.
"Koulupuolella jäätin myös toiseksi viimeisiksi, mutta esteillä napattiin viides sija!" kerroin.
"Nallea ei oikein kiinnostanut koulukiemurat ja mua jännitti niin pirusti että sössin itsekin. Mutta pitää katsoa jos ens osakilpailuun kerkeäis treenata paremmin ja löytäis Nallesta ne oikeet nappulat joilla sen saa keskittymään", jatkoin.
"Mattekin oli tavallista vaikeampi, ehkä sitä jännitti matkustuksen jälkeen. Ne olivat meidän ekat ulkopuoliset kisat. Toisaalta siihen nähden olen ihan tyytyväinen Matteen", Henkka kertoili ja asettui polun oikeaan laitaan niin, että minulle jäi keskimmäinen kaista.
Polku oli nimittäin niin leveä, että kolme ratsukkoa mahtui ainakin siinä kohdassa mukavasti rinnakkainkin. Kaikki hevoset vaikuttivat tyytyväisiltä maastoiluun, kun sai köpötellä rauhassa eteenpäin ilman esteiden ylityksiä tai kaunista koulurataliitelyä. Sää oli edelleen kaunis. Puiden seasta pirskottui auringonvaloa polulle ja meidän päällemme, jossakin lauloi lintu ja tuuli suhisi oksistoissa.
"Ensi osakilpailussa ei tarvitse ainakaan matkustaa", totesin.
"Niinpä, kotikenttäetu", Henkka hymyili.

Jutustelimme lisää niitä näitä Tie Tähtiin -kisoista, osittain varmaan siksi että se oli meitä kaikkia yhdistävä tekijä ja siitä oli puhuttavaa. Minä ja Henkka hoidimme puhumisen alussa suurimmaksi osaksi, mutta Merkin alkoi osallistua, kunhan kerkesimme pidemmälle. Olin salaa ollut aluksi hieman epäilevä, kun hän lähti mukaan - hän näytti joskus tallilla miltei ilkeältä, ja olin pelännyt että reissua varjostaisi hiljainen musta hahmo. Onneksi niin ei käynytkään, pelkoni oli turha. Mustasta olemuksestaan huolimatta, mitä pidemmälle hevosemme askelsivat, sitä enemmän Merkin osallistui keskusteluun. Keskustelu vaihtui kisaamisesta Henkan ja Mer'in hevosiin. Kyselin, mistä, miten ja milloin he olivat ne saaneet, millaisia ne olivat ja oliko heillä ollut aikaisemmin omia hevosia. Jossakin sydämeni sopukassa pieni kaipuun kaiku nosti päätään. Olisihan se oma hevonen minullekin kelvannut, mutta toisaalta tällä hetkellä Nalle ja Lehtovaaran muut hevoset riittivät minulle ihan hyvin. Mer oli onnekas omistaessaan komean liinakon ja Henkka onnekas saadessaan jakaa hevoselämänsä Maten kaltaisen nätin ruunan kanssa, mutta minulle riitti se pieni onnekkuuden kipinä, jonka olin saanut saadessani alkaa hoitamaan Nallea.

Polku kaarteli metsän siimeksessä, ja avautui sitten tasaiselle suoralle, joka oli kuin luotu laukkaamiseen.
"Miten on, nostetaanko vauhtia?" Henkka kysäisi.
Olimme tähän mennessä kulkeneet käyntiä ja ravailleet vähän, koska kyseessä ei ollut mikään reipas maastolenkki vaan enemmän rauhallinen höntsäily metsän siimeksessä. Nytkään mikään revittely ei käynyt kysymykseen, varsinkaan minulle, koska Nalle ei ollut minun omani ja olin vastuussa siitä, että palaisimme tallille ehjin nahoin - sitä paitsi en halunnut menettää Ririn luottamusta, oli mukavaa kun hän oli antanut minun lähteä maastoon.
"Ei mennä yhtä aikaa, tämä on aika kapea", sanoin.
"Minä ja Dino mennään ensin", Mer sanahti, ja nyökkäsin.
Mer kannusti Dinon kiihdyttämään vauhtia, ja hetkessä kaksikko oli ylittänyt suoran ja kaartoi seuraavan mutkan taakse. Henkka oli juuri lähtemässä perään Maten kanssa, kun mutkan takaa kuului litania niin komeita kirosanoja, että en olisi itse osannut sellaisia edes keksiä. Olisin ehkä nauranut, ellen olisi tajunnut, että jotain oli tapahtunut. Vilkaisin Henkkaa, joka kohtasi katseeni ja kannusti sitten saman tien Maten laukkaan.

Kaarsimme kulman takaa esiin ja näimme polulla Dinon, joka näytti hämmentyneeltä, ja Mer'in, joka oli jalkautunut. En ollut varma, oliko hän horjahtanut alas Dinon selästä vai laskeutunut itse, mutta molemmat näyttivät olevan onneksi kunnossa. Mer oli Dinon pääpuolessa ja kuulin, kuinka hän mutisi jotakin, joka kuulosti 'voihan perkeleen perkele'eltä.
"Mitä tapahtui?" kysyin ja ohjasin Nallen lähemmäs.
"Dinon ohjat katkes", Mer murahti.
"Katkes?" kummastelin.
"Niin", Mer näytti meille ohjia, jotka olivat nyt kahdessa osassa - toisesta kuolaimesta roikkui joidenkin kymmenien senttien mittainen pätkä, toisesta loput.
"Oh shit", mumahdin.
"Tätähän tähän vielä kaivattiin", Mer murisi sovitellen päitä yhteen.
Mer'in viikko ei tosiaan alkanut ihan parhaalla tavalla. Poika luovutti ja nosti pidemmän ohjan Dinon sään päälle, jottei se lerpattaisi ruunan jaloissa.
"Aiotko sinä nousta vielä selkään?" Henkka kysyi kulmat kurtussa.
"Kokeilen, josko tämä kulkisi pelkällä istunnalla", Mer ilmoitti ja ponkaisi Dinon selkään.
"Ole varovainen", kehotin hiljaa ja ohjasin Nallen sivuun, jotta Mer pääsi etenemään.

Jonkin aikaa homma toimi - Dino seuraili Mattea ja Nallea suhteellisen kiltisti, vaikka se olikin kummastuneen oloinen kun ohjista ei tullut tavanomaisia ohjeita, ja Mer kykeni hallitsemaan tilannetta pelkän istunnan avulla. Jonkin ajan kuluttua Mer'in oli kuitenkin luovutettava, ja hän jatkoi matkaa taluttaen Dinoa. Reissumme tunnelma ehkä latistui hivenen tapahtuman seurauksena, mutta juttelimme kuitenkin niitä näitä muun muassa lempihevosroduistamme, siitä, millaisia upeita satulahuopia oli juuri tullut myyntiin ja siitä, millaisia koitoksia Tie Tähtiin -kilpailut toisivat tullessaan kevään edetessä. Kukaan meistä ei nimittäin ollut koskaan käynyt Hopiavuoressa, jossa kolmas osakilpailu pidettäisiin. Matka taittui vähitellen näissä tunnelmissa. Onneksi emme olleet enää kamalan kaukana tallilta, joten Mer'in ei tarvinnut olla jalkamiehenä kovin pitkään.

Tallipihassa pudottauduin alas Nallen selästä. Ruuna vaikutti edelleen pirteältä, aivan kuin maastolenkki ei olisi vienyt siltä hippustakaan energiaa. Eihän se toki mikään hikilenkki ollut ollutkaan, mutta silti.
"Kiva kun saimme tulla mukaan", Henkka sanoi taputellen Mattea.
"Eipäs kun kiva että oli seuraa, oli paljon mukavampi näin", hymyilin.
Suuntasimme porukalla talliin ja yksärikaksikko suuntasi omaa siipeään kohti. Talutin Nallen karsinaansa ja aloin riisua siltä varusteita. Jokin tuntiryhmä piti meteliä käytävällä juuri päättyneen tunnin seurauksena, mutta heistä välittämättä hoitelin Nallen valmiiksi ja lähdin viemään sitä takaisin tarhaan.
"Heipä hei herra, nähdään taas", sanahdin ja suikkasin suukon ponin poskelle.
Nalle ei tuntunut sitä arvostavan, vaan lähti poispäin häntäänsä heilutellen. Soin hymyn sen takapuolelle ja suuntasin sitten takaisin tallia kohti.


Kuva löytyy tarkempana kun klikkaat >tästä<

11.4.2020
#Dino @Julie @Mer

Dinosauruksen selässä

Spotify ei koskaan osannut soittaa hyviä biisejä. Premium-tilaukseni oli päättynyt pari päivää sitten, enkä ollut raaskinut vielä jatkaa tilausta. Nyt olin kärsinyt koko pyöräilymatkan shuffle playsta, joka yritti suoltaa aivoni täyteen jotakin, joka kuulosti naapurin kissan kiduttamiselta. Olin yrittänyt etsiä uutta musiikkia kuuntelemalla joitakin satunnaisia listoja, mutta toinen toistaan kammottavammat biisit pakottivat minut vaihtamaan takaisin omiin listoihini, jotka eivät tunnetusti sisältäneet kuin hyviä biisejä. Onneksi Lehtovaaran rakennukset näkyivät jo edessä päin, joten polkaisin pyöräni viimeiselle etapille uudella energialla - olin saanut Mer'iltä luvan ratsastaa Dinolla tänään, mikä oli minulle suuri asia. Sitä ei voisi edes spotifyn kamala musiikkimaku pilata. Olin ajatellut, että Mer ei antaisi kenenkään koskea Dinoon, mutta kyllähän tämäkin tilanne minulle kävi. Samalla minua kuitenkin jännitti, miten pärjäisin ruunan kanssa. Mitä olin Dinosta kuullut Mer'iltä, se oli herkkä ja taatusti vaativampi kuin Nalle. Nalle osasi joskus ärsyttää temppuilullaan, mutta se pysyi käsissä ja oli jo hyväksynyt minun päätösvaltani yhteisten kuukausien aikana. Dino olisi toista maata, nousisin sen selkään ensimmäistä kertaa, ja totuttelua varmasti riittäisi - niin minulla kuin Dinollakin.

Jätin pyöräni lojumaan sivummalle päivän ajaksi, kuten aina ennenkin, ja astelin käytäviä pitkin taukohuoneeseen nauttien hevosen ja heinän tuoksusta, jotka leijailivat käytävillä. Kävin heittämässä tallikassini kaappiini moikaten taukohuoneessa pyöriviä ihmisiä, ja astelin takaisin talliin. Aioin siivota Nallen karsinan ennen kuin oli aika lähteä hakemaan Dino tarhasta. Kävin hakemassa kottikärryt ja talikon, ja liu'utin Nallen karsinan oven auki. Juuri samaan aikaan Julie saapui viereiselle karsinalle taluttaen hoitohevostaan Reiskaa.
"Moi!" moikkasin tyttöä, joka kiinnitti Reiskan käytävälle.
"Moikka! Lantahommia vai", Julie hymyili ja silitteli hetkisen pohjoisruotsinhevosen kaulaa, ennen kuin kurottautui nostelemaan ruunan jalkoja.
"Joo, pitää kai niitä näitäkin välillä tehdä", hymähdin ja aloin paiskoa kikkareita kottikärryihin.
"Huh, ei tällä kertaa kenkiä irti", Julie sai tarkistettua Reiskan kaviot ja otti harjan käsiinsä.
"Irtoileeko siltä herkästikin?" kysäisin kulmat koholla.
"Joo, ne pitää tarkistaa päivittäin. Ihme hemmo kun aina kengät löysällä", Julie naurahti taputtaen ruunan kaulaa.
Vilkaisin Nallen karsinan ovelta Reiskaa. Olin tainnut ehkä kerran ratsastaa sillä tunnilla, mutta muuten ruuna oli aika tuntematon tapaus. Se oli kuitenkin komea hevonen, ehkä vähän pörröinen rotunsa omaisesti, mutta sillä oli oma erityinen ulkomuotonsa herasilmänsä vuoksi. Julie oli tainnut saada oikean nallekarhun hoitohevosekseen. Minä heittelin lantakikkareita kottikärryihin, Julie harjaili Reiskaa, joka alkoi nuokkua, ja juttelimme samalla niitä näitä - hevosista, mitäpä muuta kahdelta hevostytöltä saattoi odottaakaan.

Kun Nallen karsinassa oli taas tuoreet aluset ja olin kumonnut lemuavan lastini lantalaan, lähdin hakemaan Dinoa. En ollut ihan varma, missä Mer oli tänään, koska poika ei kerennyt itse ratsastaa hevostaan, mutta olin ottanut liikutuspestin mieluusti vastaan. Harpoin tallipihan halki tarhalle, jossa Dino kohotti päätään tutkaillen minua ruskeilla silmillään.
"Heipä hei herra", totesin nojautuen aitaan katsellen hetken liinakkoa hevosta.
Huhuilin sitä luokseni, mutta ruunaa ei tuntunut kiinnostavan. Kun alistuin siihen, että Dino piti hakea ja pujahdin sisään tarhaan, se lähti astelemaan kaukaisimpaan nurkkaan minua pakoon. Huokaisten astelin tarhan poikki nakittaen hevosen nurkkaan ja pujotin riimun sen päähän napsauttaen ketjunarun paikoilleen. Dino alistui kohtaloonsa ja lähti seuraamaan minua, kun talutin sen ulos tarhasta. Kun suljin porttia perässämme, se yritti steppailla kauemmas.
"Äläpä mene minnekään", komensin ja astuin itse johtoon.
Dino säpsyi kuin huvikseen jokaisesta pikku asiasta, kun talutin ruunan pihan halki. Riri kulki ohitse bordercolliensa Wilma mukanaan, ja Dino sai siitä hyvän syyn tanssahdella hermostuneena. En antanut sille huomiota vaan talutin ruunan jämäköin ottein sisään talliin. Oli hauskaa astella ruunan kanssa yksityissiiven puolelle. En käynyt siellä oikeastaan koskaan, mutta nyt sain mennä sinne luvan kanssa. Siipi oli hiljainen ja tyhjä. Kiinnitin Dinon hyräillen käytävälle ja hain sen harjat. Aloin sukia hevosen silkkistä karvaa puhtaaksi reippain ottein. Dino oli ensin hieman jäykkä, mutta kummasteltuaan tarpeeksi uutta ihmistä hääräilemässä ympärillään, se hyväksyi läsnäoloni ja uskaltautui rentoutumaan. Kun liinakko ruuna oli valmis, lähdin hakemaan sen varusteita. Yksäreiden oma varustehuone oli niin ikään tyhjillään - missä lie kaikki luuhasivat. Löysin Dinon varusteet ja palasin sen luo. Hyräillen hiljaa itsekseni satuloin hevosen, mutta jätin satulavyön vielä suhteellisen löysälle. Pujotin suitset ruunan päähän - tällä kertaa ohjat olivat ehjät - ja kiedoin sen jalat pinteleihin.

Maneesissa pidettiin tuntia, joten suuntasin Dinon kanssa kentälle. Se oli onneksi suhteellisen kuiva ja hyvässä kunnossa. Oikaisin kypärääni ja vedin hanskat paremmin käsiin johdattaen Dinon kanssani kentälle. Se kuikisteli ympäriinsä katsoen minua epäileväisesti.
"Joo, minä aion ratsastaa sinulla tänään, äläs nyt enää ihmettele", hymähdin ja jatkoin hölynpölystä juttelua samalla, kun kiristin satulavyön ja nostin ohjat ruunan pään yli.
Dino oli kamalan korkea, erityisesti kun olin tottunut Nalleen. Onnistuin kuitenkin nousemaan sen selkään ja säädin jalustimet sopivan lyhyiksi. Mer oli varoittanut, että Dino oli erittäin herkkä ja vaati vakaan, virheettömän käden. Niistä virheistä en ollut varma, mutta olin tottunut vikureihin poneihin, omaa päätään käyttäviin hevosiin ja muihin itsepäisiin otuksiin, joten vakaa, määrätietoinen ratsastus luultavasti onnistuisi. Kokosin ohjat ja kannustin Dinon käyntiin kääntäen sen uralle. Ruunan korvat pyörivät ja se tuntui miettivän, mitä tekisi kanssani, mutta totteli mukisematta ohjeitani. Olin päättänyt työskennellä Dinon kanssa sileällä, en kehdannut hyppiä esteitä noin vain toisten hevosilla, en todellakaan. Huomasin alkuverryttelujen aikana, että Dino oli todellakin herkkä hevonen ja vaati minulta selkeitä, tarkkoja ja oikeita apuja, jotta se suostui toimimaan. Siksi alkuverryttelyt ehkä venähtivätkin vähän, kun tutustuin Dinoon ja opettelin oikeita nappuloita, joista ruunan sai toimimaan. Huomasin kuitenkin myös, että Dino oli todella kiva hevonen - kun sain ratsastettua oikein, siitä kuoriutui rauhallinen ratsu, joka jaksoi keskittyä hyvin tehtäviin.

Dino kantoi itsensä hyvin alkuverryttelyjen jälkeen ja aloin olla sitä mieltä, että olin saanut alleni oikean kultakimpaleen. Kyllähän Dino vaati minun aktiivisuuttani ja sinnikkyyttä toimiakseen, joten helpolla en päässyt. Alkuverryttelyjen jälkeen ohjasin Dinon laajalle ympyräkahdeksikolle käynnissä. Taistelin jonkin aikaa saadakseni Dinon taipumaan hyvin kahdeksikon ympyröillä. Olin aika varma, että oma ulkopohkeeni lipsui väärään kohtaan, mutta sitä oli vaikea tarkistaa ilman maneesin peilejä. Kun pyrin aktiivisesti korjaamaan omat virheeni ja ratsastin huolellisesti, sain Dinon liikkumaan hyvin kahdeksikolla niin, että suunnanvaihdoksista tuli sujuvia ja Dino taipui nätisti ympyröillä. Pienensin ympyröitä volttikahdeksikoiksi kooten Dinon käyntiä ja keskityin jyrkempään taivutukseen sisäohjan ja ulkopohkeen avulla. Kun sekä pienet että suuret ympyrät toimivat, yhdistin ne niin, että ratsastin ensin isomman ympyrän kahdeksikon ensimmäisenä osana ja sen jälkeen pienemmän ympyrän toisena osana. Näin jouduimme treenaamaan vaihtoa loivemmasta taivutuksesta ja pidemmästä askeleesta nopeasti jyrkempään taivutukseen ja pidempään askeleeseen. Dino oli niin herkkä, että se reagoi apuihini nopeasti ja suorituksista tuli yllättävänkin hyviä. Sain silti harjoitella hiki hatussa ja keskittyä täysillä. Vaihdoin välillä ympyröiden paikkaa, jotta Dino taipuisi molempiin suuntiin, ja tein saman harjoituksen käynnin lisäksi myös ravissa. Välillä pidimme taukoja ympyröistä ja kävimme uralla rennossa käynnissä, jotta Dino pysyi aktiivisena ja virkeänä tehtävien parissa.

Ympyrätyöskentelyni lomassa en edes huomannut, että jossakin vaiheessa Mer ilmaantui tummana hahmona kentän laidalle. Vasta kun olin päättänyt, että käynti- ja ravityöskentely riittäisivät ja ohjasin Dinon lepäämään uralle, huomasin Mer'in. Ohjasin Dinon pojan luokse.
"Ai hei, en edes huomannut sinua", naurahdin, "Kerkesitkö kauankin katsella?"
"Vähän aikaa", Mer myönsi harteitaan kohauttaen ja näin samalla hänen kädessään kameran.
"Missä olit?" kysäisin muina miehinä ja vilkaisin kameraa merkitsevästi.
"Olin kuvailemassa kaverin valkkaa", hän kertoi. "Joko olit lopettelemassa?"
"En ihan vielä, ajattelin kokeilla vielä laukkaa", sanoin pyyhkäisten itsepäisen kiharan pois kasvoiltani.
"Ookei, anna mennä", Mer sanoi ja olin näkevinäni jopa pienen hymynpoikasen hänen kasvoillaan.
Ohjasin Dinon takaisin uralle. Olimme jo työstäneet ympyröitä aika kauan, joten en enää rasittaisi Dinoa paljon laukkatyöskentelyllä. Otimme uralla hieman sekä myötä- että vastalaukkaa, ennen kuin käänsin Dinon taas ympyröille kokeillen laukkaa niilläkin. Meidän kummankaan keskittyminen ei kuitenkaan enää riittänyt aktiivisen ja hyvän laukkatyöskentelyn hakemiseen, joten muutamien laukkaharjoitusten jälkeen päätin jäähdytellä Dinon ja lopetella. Huomasin sivusilmällä, että Mer taisi napsaista meistä muutamat kuvat kamerallaan, mutta se ei minua haitannut. Loppuverryttelyissä huolehdin, että Dino sai venyttää kroppaansa kunnolla, ja laskeuduin sitten selästä talutellen loppukäynnit.

Mer lähti mukanamme talliin ja auttoi minua hoitamaan Dinon.
"Sait sitten uudet ohjat hommattua", hymähdin ottaessani Dinolta suitset pois.
"Pakkohan se oli, vähän vaikea ratsastaa ilman", Mer sanoi sarkastiseen sävyyn ja soin hänelle hilpeän hymyn.
Kävin viemässä varusteet takaisin varustehuoneeseen ja pesaisin Dinon kuolaimet, samalla kun Mer alkoi jo harjailla liinakkoaan. Kaksistaan hommasta tuli nopeasti valmis, ja minä sain kunnian palauttaa Dinon tarhaan, kun kaikki oli kunnossa. Tapasin Mer'in jälleen taukotuvassa tarhaanviennin jälkeen.
"Kiitos että sain ratsastaa Dinon, se oli ihan todella kivaa", sanoin.
"Eipä mitään, kiitos että autoit liikuttamaan sen", poika sanoi heilauttaen kättään ja istuutui tallituvan pöydän ääreen.
Minulla ei ollut vielä kiire kotiin, aioin varmaankin jäädä pyörimään tallille vielä joksikin aikaa ja auttelemaan ihmisiä, jos joku apua kaipasi. Lösähdin tummanvihreälle, elämää nähneelle sohvalle ja liityin kiivaana käytyyn keskusteluun, jota taukotuvassa istuksivat ihmiset minun ja Mer'in lisäksi kävivät.

14.4.2020
#Nalle #TieTähtiin2020

Verta, hikeä ja esteitä

Näytin peikolta.
Tuijotin itseäni peilistä kasvoille valuvien mustien kiharoiden läpi. Nenäni ympärys oli veritahrojen peitossa, hartiani lysähtäneet, sinisen paidan kaulus oli rytyssä ja käsissäni oli niin ikään veritahrainen nenäliina. Siinä katsellessani väsyneen näköistä peilikuvaani, toisesta sieraimesta pujahti esiin punainen vana, ja huokaisten käänsin paperista puhtaan puolen esiin ja puristin sillä nenääni.
Miksi, oi miksi? kysyin itseltäni kymmenennen kerran sinä aamuna. Miksi nenäni piti vuotaa väkivaltaisesti verta juuri tänä aamuna? Tänä aamuna, kun oli tarkoitus lähteä kohti Auburn Estatea ja Tie Tähtiin -valmennusta?
Sälekaihtimien välistä näkyi viisto auringonsäde, joka osui peiliin ja heijastui peilistä silmiini. Käänsin mielenosoituksellisesti selkäni peilille ja katselin huonettani. Sänky oli petaamatta, tallikassini vain puoliksi pakattu ja hyvä hansikasparini hukassa. Heittelin kiharoita vapaalla kädelläni pois kasvoiltani ja nousin ylös valmiina käymään taistoon aikaa vastaan, jotta kerkeäisin tehdä kaiken tekemättömän. Huh, silmissä pimeni. Peräännyin takaisin tuoliin ja kirosin ääneen. En ollut mikään veren ystävä. Pieninä määrinä se ei haitannut, mutta kun nenä päättää vuodattaa sinut kuiviin yhtenä tavallisena aamuna... Huimaukseni vain paheni.

Turhautumisen kyyneleet sumensivat katseeni. Tähän ei oikeasti ollut aikaa nyt, ei tänä aamuna. Minun pitäisi olla jo kohta tallilla lastaamassa Nallea, jotta matka Auburnin valmennukseen voisi alkaa. Isä ei ollut ollut kovin tyytyväinen kuullessaan, että olin lähdössä - jälleen - valmennukseen muualle. Lauseet "etkö sinä jo osaa ratsastaa tarpeeksi hyvin" ja "onko niistä valmennuksista edes mitään hyötyä" kaikuivat korvissani kun muistelin, kuinka vaikeaa oli ollut saada isä antamaan rahat valmennuksen maksamiseen. Lopulta olin maksanut sen osittain itse, jotta sain lähteä.
Kristian, isoveljeni, oli sentään täysin toisella asenteella. Isän ollessa nyrpeä hän oli jopa suostunut heittämään minut autollaan tallille, jottei minun tarvitsisi pyöräillä. Ugh, mitähän siitäkin olisi tullut tämän vuotavan nenän kanssa.

Vilkaisin peiliin irrottaen paperin nenältäni. Nenä oli punainen, kun olin puristanut sitä niin kauan, mutta enää se ei vuotanut. Jes, bileet pystyyn. Nousin varoen seisomaan, ja kun tunsin, että jalkani kantoivat tarpeeksi, hipsin huoneestani kylpyhuoneeseen ja pesin varoen nenäni ja kasvoni. Sidoin hiukseni nopeasti niskaan jonkinlaiselle suttunutturalle, ja tällä kertaa peilistä näkyi määrätietoisen näköinen ilme ja enemmän ihmiseltä kuin peikolta näyttävä olento.
"Huhuu systeri? Joko olet valmis?" Kristian kopautti rystysillään kylppärin oveen.
"En", totesin murahtaen ja avasin oven.
"Miksi nenäsi näyttää noin kamalalta?" veli kysyi virnuillen.
"Sinun nenäsi näyttää kohta samalta", uhkailin kärttyisenä ja ohitin hänet palaten huoneeseni.
"Lähtö on ihan kohta", tämä vain totesi sanoistani välittämättä ja lähti alakertaan.
"Jäkäjäkä", mutisin niin hiljaa, ettei tämä kuullut, ja heittelin tavaroita kassiini.
Bongasin kadoksissa olleet hanskat sänkyni alta - eivät ne siellä kyllä aikaisemmin olleet, olin tarkistanut - ja nappasin nekin mukaani, ennen kuin poistuin huoneesta. Nyt ei kerennyt miettiä, mitä unohtaisin, koska Kristian kiskoi jo takkia niskaan eteisessä ja huuteli minua jälleen.

Kristian jarrutti tallin pihaan ja naputteli rattia odottaessaan, kun nousin autosta ja otin kassini takapenkiltä. Poika oli soittanut koko matkan musiikkia luvattoman kovalla, ja samalla kun kiitin häntä kyydistä, soin hänelle toruvan mulkaisun. Hän vain virnisti ja kaasutti matkoihinsa. Pudistin päätäni itsekseni ja harpoin kiireesti talliin, jossa muutkin valmennukseen lähtijät hyörivät ja pyörivät hevostensa kimpussa. Saimme ennätysajassa hevoset lastattua ja kaikki tavarat mukaan, ja pian olimmekin tien päällä. Meni jonkin aikaa, ja aloin vajota horrokseen kuten aina automatkoilla, kun Zaida joutui huomauttamaan, että nenästäni valui jälleen verivana. Onneksi olin varautunut. Kaivoin takkini taskusta paperia ja painoin nenääni.
"Tämä on tehnyt tätä koko aamun..", huokaisin.
Tällä kertaa verenvuoto loppui onneksi miltei heti, paperini hädin tuskin tahriintui. Minua ei edes alkanut huimata. Toivoin, ettei nenäni päättäisi enää jatkaa typerää huomionhakuaan veren avulla, koska valmennuksessa se pahentaisi oloani. Jännitin jo tarpeeksi tätäkin valmennusreissua, vaikka edellinen viime viikonloppuna Hallavassa olikin loppujen lopuksi ollut ihan mukava kokemus. Ylimääräisiä häiriötekijöitä ei kuitenkaan kaivattu, halusin keskittyä täysillä oppimiseen. Pyyhkäisin nenääni vielä muutaman kerran varmuuden vuoksi, mutta kaikki oli kunnossa ja loppumatka sujui jutellen ja korttia pelaten.

Auburniin saavuttiin ajoissa, ja seuraavassa hetkessä olimmekin jo hiekkakentällä lämmittelemässä ratsujamme. Mediumin ryhmä oli lehtispainotteinen, koska lisäkseni sekä Inari että Zaida olivat ratsuineen mukana. Nalle tuntui valmennuksessa mukavan rennolta ja energiseltä, mutta toisin kuin Hallavassa, energisyyttä ei ollut liikaa. Huomasin kuitenkin jännittäväni itse liikaa, ja jo ennen valmennusta sain siitä huomautuksen Ririltä, joka katseli verryttelyä aidan takaa. Yritin rentouttaa itseni satulassa, ja kun oli aika siirtyä maneesiin itse valmennukseen, oloni oli jo parempi - ainakin hetkellisesti.
Olin koko aikamme Auburnissa ihaillut salaa paikan ulkoasua. Rahaa oli varmasti palanut, mutta samalla vaikutelma ei ollut pröystäilevä vaan hienostunut ja nätti. Myös maneesi oli komea - valtavan kokoinen mahonkipuinen rakennus, jonka seinillä komeili koristeellisia peilejä. Oletin näyttäväni erityisen typerältä saapuessamme kun tuijottelin silmät suurina ja suu auki ympärilleni, mutta napsautin sitten ilmeeni taas normaaliksi nolostuneena ja keskityin aiheeseen. Valmentajamme Lauri Merikanto odotteli maneesin keskellä esteiden lomassa ja aloimme saman tien hommiin. Vilkaisin vaivihkaa neljättä ratsukkoa, joka oli seuranamme valmennuksessa. Nuori nainen ratsasti nättiä suomenhevostammaa. Hänkään ei tainnut olla Auburnista kotoisin, kuten emme me muutkaan.

Valmennus alkoi vähän sähläten. Ensimmäisellä tehtävällä Nalle teki kyllä kaiken niin hyvin kuin osasi, mutta minä en keskittynyt kunnolla vaan hermoilin, ja sen seurauksena saimme parikin korjaavaa, napakkaa kommenttia valmentajalta. Katsellessani muiden suorituksia heidän vuoroillaan päätin hiljaa mielessäni, että seuraava rata hoidettaisiin paremmin. Hitto vie, olin ollut valmennettavana ennenkin, ei tämä niin kummallista ollut. En tiennyt, mikä hermoissani oli vikana, yleensä onnistuin pitämään ne kurissa. Ehkä vain uusi, elegantti ympäristö ja pätevän mutta ennestään minulle tuntemattoman valmentajan läsnäolo saivat minut sekaisin.
Sain kuitenkin pääni sisällä asiat kuntoon, osittain ehkä Lauri Merikannonkin avulla, koska hän selvästi taitoi myös psyykkisen puolen valmentamisen. Valmennuksen edetessä sain häneltä paljon hyviä vinkkejä, kuten varmasti myös muut. Muutamat pätkät sujuivat erityisen hyvin, enkä voinut estää hymyä kasvoillani niiden jälkeen.

Nenäni kuitenkin teki tenän yhden onnistuneen radan jälkeen, jo valmennuksen lopussa. Kuuntelin valmentajan selitystä, kun yhtäkkiä tunsin jotakin lämmintä ylähuulellani. Pyyhkäisin kasvojani ja näin hansikkaani sormella verta. Hitto. Juuri silloin kuulin, että oli meidän vuoromme hypätä.
"Anteeksi, voiko joku muu mennä ensin. Nenäni vuotaa verta", sanoin hätäisesti ja kaivelin takkini taskuja.
Löysin puhtaan nenäliinan ja painoin sen kiireesti nenälleni pitäen toisella kädellä Nallen aloillaan sivummalla, jotta muut pääsivät suorittamaan rataa. Kiroilin mielessäni varsin komeat litaniat, mutta en sanonut mitään ääneen. Tätä juuri en ollut halunnut, miksi juuri nyt, kun verenvuoto oli jo pysynyt poissa koko muun valmennuksen ajan. Purin huultani ja katselin muiden suorituksia odotellessani, että nenäni suvaitsisi käyttäytyä. Onneksi piakkoin kaikki tuntui olevan kunnossa ja keräsin Nallen ohjat. Merikanto varmisti kohteliaasti, että kaikki oli hyvin, ennen kuin antoi luvan mennä. Kyseessä oli valmennuksen viimeinen rata, ja Nalle hyppäsi puhtaasti vaikka omat ajatukseni askartelivatkin kehää - nenä, älä pliis vuoda nyt enää, jooko.

16.4.2020
#Nalle #TieTähtiin2020 @Inari @Mer

Sileällä treenaamista

Taluttaessani Nallen maneesiin huomasin, että siellä oli jo kaksi ratsukkoa. Mer ravaili Dinolla juuri ohitse ja toisessa päässä maneesia Inari istui Danan selässä. Sekaan onneksi mahtui, olihan maneesissa tilaa. Olin saanut luvan treenailla Nallella Tie Tähtiin -kisojen toista osakilpailua varten, ja siinä puuhassa kaksi muutakin taisivat olla. Viime kerralla Hallavassa kouluohjelmamme oli ollut enemmän tai vähemmän epäonnistunut. Nalle oli hukannut keskittymiskykynsä ja minä hermoni, joka oli tietenkin ollut osasyynä siihen, miksi Nallekaan ei ollut ollut ihan vireessä. Olin kuitenkin päättänyt suoritua kotikentällä ensi sunnuntaina paljon paremmin. En tahtonut päätyä toiseksi viimeiseksi uudelleen. Kouluratsastuksen treenaaminen oli jäänyt aika lailla itsenäisen harjoittelun varaan, mutta estepuolella olin kiertänyt kaksikin ulkopuolista valmennusta, Hallavassa ja Auburnissa. Valmennuksista oli jäänyt eväitä mukaan niin paljon, että olin menossa esteradalle sunnuntain aika varmoin fiiliksin - vaikka koskaanhan ei voi tietää, miten menee. Ehkä Nalle päättäisi heittää minut selästä keskellä rataa ja saisimme hylkäyksen.

Jotta sunnuntain koulurata menisi paremmin, me tarvitsisimme todellakin treenausta. Siksipä moikkasin muita ja nousin Nallen selkään. Ohjasin ponin uralle ja aloitin alkuverryttelyt. Kertailin mielessäni asioita, joita tänään pitäisi treenata. Harjoitusraviin pitäisi saada sopiva tempo ja uutta lentoa, ja laukkavoltit kaipaisivat hiomista. Ainakin näin ensi alkuun, muidenkin asioiden treenaamisesta olisi kyllä varmasti hyötyä. Purin huultani mietteliäänä ja vilkaisin sivulleni nähden, kuinka Inari sai Danan liitelemään erittäin nätisti ravissa vastakkaisella pitkällä sivulla. Jos tyttö saisi Danan kulkemaan samalla tavalla sunnuntaina, heillä olisi jo varmaan sijoitus plakkarissa. Käänsin katseeni taas eteenpäin, kokosin ohjia ja herättelin Nallea. Nyt pitäisi treenata ja kunnolla, jotta meidänkin menomme näyttäisi sunnuntaina hyvältä. Nostin harjoitusravin ja yritin samalla tyhjentää pääni kaikista turhista ajatuksista. Viime aikoina pääni oli nimittäin ollut täynnä ylimääräisiä mietteitä, jotka vain häiritsivät - ajatuksia ihmissuhteista ja tallin ulkopuolisista asioista, jotka eivät todellakaan kuuluneet maneesin koulutreenaamisen piiriin. Niiden takia ratsastukseni oli ollut välillä turhankin sekavaa. Ohjasin ajatukseni vain ja ainoastaan täydellisen harjoitusravin hakemiseen ja pakotin Nallenkin keskittymään aiheeseen, vaikka sen olisi tehnyt mieli vähän löysäillä.

Teimme erilaisia harjoituksia ravissa, kiemurauria ja voltteja, ja välillä palautin Nallen käyntiin lepohetkiä varten. Kun lopulta olin peilien avulla tyytyväinen omaan ratsastukseeni ja Nallen liikkeisiin, siirryimme harjoituslaukkaan ja volttien treenaamiseen. Olin turhautua, kun volteista tuli ihan väärän muotoisia - ne olivat kaukana näteistä ympyröistä. Samaan aikaan Inarin ja Danan voltit toisessa päässä maneesia näyttivät kuin harpilla piirretyiltä. Hitsit, nyt ei saanut häiriintyä - tai olla kateellinen - muiden onnistumisista. Palautin Nallen hetkeksi käyntiin, kokosin oman keskittymiseni uudelleen ja ohjasin Nallen taas laukkavoltille. Tällä kertaa se oli enemmän oikean mallinen, ehkä jopa oikean kokoinenkin.
Maneesissa oli ollut koko tämän ajan hyvinkin hiljaista, koska kaikki keskittyivät omaan treenaamiseen. Hiljaisuus kuitenkin rikkoutui, kun Inari kysäisi ohimennen, miten sujui. Vaihdoimme muutamia sanoja ja Merkin osallistui keskusteluun. Hänen ja Dinon treeni oli tuntunut menevän ihan hyvin. Inari oli myös tyytyväinen, ja oli syytäkin olla. Mitä minä olin kerennyt näkemään, Dana oli liikkunut ihan todella hyvin. Inari lähti pian keskustelumme jälkeen maneesista, koska he olivat jo harjoitelleet tarpeeksi. Minä jäin hiomaan vielä joitakin liikkeitä, eikä Merkään lähtenyt vielä.

Lopulta olin suhteellisen tyytyväinen siihen, miten asiat sujuivat. Olihan se vaatinut treeniä, ja tunsin hikipisaroita niskassani, kun laskeuduin alas Nallen selästä. Olin kuitenkin varma, että jos saisimme edes vähän tämän suuntaisia liikkeitä näytettyä sunnuntaina, ehkä emme olisi toiseksi viimeisiä.
"Hyvin meni", mumisin pieni hymy huulillani Nallelle, joka ei kuitenkaan arvostanut kehujani vaan halusi jo talliin.
Lähdimme Mer'in kanssa yhtä aikaa jutellen vähän niitä näitä tulevista kisoista ja treenistä. Tiemme erosivat tallissa, kun Dinon kaviot kopistelivat Mer'in johdattamina yksityisten siipeen ja minä suuntasin Nallen karsinalle. Hoidin ponin huolellisesti ja palautin sen tarhaan, ennen kuin lähdin itsekin kotia kohti.

19.4.2020
#Nalle #TieTähtiin2020

Pahan olon mörkö

Tuijotin mitään näkemättä eteeni, nojaten leukaa käsiini ja käsiä polviini. Istuin taukohuoneessa kaappini edustalla. Ympärilläni seuraavaan koululuokkaan valmistautuvat ihmiset etsivät hansikkaitaan, oikoivat kisatakkiensa helmoja ja kiristivät nutturoitaan. Minä en kuitenkaan huomioinut hyörinää mitenkään, ja kun ihmiset vähitellen vähenivät paetessaan kiireisenä hevostensa luo, jäin taukohuoneeseen hetkeksi jopa täysin yksin, mikä oli harvinaista, erityisesti tällaisena päivänä. En kuitenkaan vieläkään havahtunut horroksestani, vaan tuijotin lattiaa muutaman metrin säteellä itsestäni. Käytävältä ulkopuolelta kantautui kavioiden kopinaa ja yksi äkämystynyt hirnahdus jonkun hevosen suusta, mutta sitten lankesi hetkeksi hiljaisuus, joka soi korvissani. Se sai minut havahtumaan, ainakin hikan. Kohottauduin parempaan asentoon, ja vieläkin hiukan hajamielisenä ja unenomaisissa tunnelmissa vedin kisatakin yltäni, laitoin sen kaappiin ja riisuin saappaani. Työnsin nekin kaappiin odottamaan esteluokan alkua ja vedin niiden sijaan jalkaani kuluneet ratsastuskengät. Pyyhkäisin nutturastani irronneen kiharan korvan taakse ja nousin haparoiden seisomaan. Vilkaisin peilikuvaani puhelimen näytöltä - minun pitäisi ryhdistäytyä.

Syy erittäin matalalla leijailevaan mielentilaani oli äskeinen koulurata, jonka olin suorittanut Nallen kanssa. Olimme olleet vuorossa miltei viimeisinä, ja hetki sitten, juuri ennen kuin olin saapunut taukohuoneeseen, oli pidetty luokan palkintojenjako. Inari ja Zaida olivat molemmat napanneet sijoitukset, enkä tiennyt missä iloisen oloiset tytöt olivat tällä hetkellä. Olin toki iloinen kaksikon puolesta, mutta koska oma suoritukseni oli ollut jotakin aivan muuta, tyytymättömyys ja turhautuminen peittivät ilon heittämällä alleen.
Minä ja Nalle olimme sijoittuneet kolmanneksi viimeisiksi. Tavoitteeni oli ollut suoriutua paremmin kuin Hallavan osakilpailussa - ja jos oltiin tarkkoja, olinhan minä suoriutunut paremmin. Nousu toiseksi viimeisistä kolmanneksi viimeisiksi oli todellinen voitto, eikö? Juhlimisen arvoinen. Olin harjoitellut kouluratsastusta kovasti ensimmäisen osakilpailun jälkeen, mutta se, että suoriuduimme taas radalla heikosti, sai itsevarmuuteni kouluratsastuksen suhteen putoamaan aikaisempaakin matalammalle. Tuntui, etten jaksaisi enää edes yrittää ensi osakilpailua varten.

Taukohuoneen ovi avautui ja sisään saapui ratsastajia useampikin. Tervehdin tuttuja vaimeasti ja poistuin samalla ovenavauksella ulos. Suuntasin ulos tallista, mutta sen sijaan, että olisin jatkanut matkaa maneesille katsomaan seuraavaa luokkaa tai hakemaan ruokaa kanttiinista, suuntasin poispäin, tallialueen laitamille. Halusin tuulettaa mieltäni ja ajatuksiani rauhassa, ilman uteliaita katseita. Vapautin hajamielisesti hiukseni nutturalta, jolla ne olivat olleet koululuokan ajan, ja ravistelin hiukset normaaliin asentoon - jolloin tuttuun tapaan muutama itsepäinen kihara valahti otsalle. Potkiskelin kiviä kengänkärjelläni ja yritin keskittää ajatukseni kaikkeen muuhun, kuin epäonnistuneeseen koulurataan. Olin keskittynyt tutkimaan kauempana vilahtelevaa oravaa, kun puhelimeni soi.
"Niin?" nostin puhelimen korvalleni nähtyäni näytöllä isoveljeni Kristianin nimen.
"Minne sinä katosit? Isä ja minä etsimme sinua kaikkialta?"
Perheenjäseneni olivat - yllättävä kyllä - vaivautuneet paikalle katsomaan kilpailuja. Olin kokonaan unohtanut, että heidätkin olisi voinut tavata tässä välissä. Olin vain hoitanut Nallen ja pyörinyt sen jälkeen pahassa olossani yrittäen paeta kaikkia sosiaalisia kontakteja.
"Piti saada vähän raitista ilmaa", totesin puhelimeen.
"Ihan kuin löytäisit sitä jostakin tallilta. Tukehdun hevosenhajuun", isoveljen ääni kuului takaisin.
Naurahdin hiljaa ja avasin sitten suuni: "Tulen takaisin ihan kohta, nähdäänkö Tunturikonissa? Lounas voisi tehdä hyvää", ehdotin.
"Oookei", Kristian myöntyi ja sulki puhelun.

Hetken kuluttua löysin itseni kanttiinista, jossa olimme ostaneet hengettärenä toimivalta Inarilta ruokaa ja asettuneet yhden pöydän ääreen. Sekä isä että Kristian yrittivät piristää minua käyttäytymällä tavallistakin typerämmin. He eivät oikein sopeutuneet hevosmaailman keskelle, mutta mitäpä se haittasi. Lopulta perheenjäseneni saivatkin houkuteltua hymyn kasvoilleni. Ehkäpä se kisarata ei ollut niin paha asia, ei aina voinut onnistua. Sain sysättyä pahan olon mörköni siis hetkeksi piiloon, ja myöhemmin hyvin onnistuva esterata, keltainen ruusuke ja tallikavereideni seura saivat mörön pysymään piilossaan vielä pidempään. Asenteeni epäonnistunutta koulurataa kohtaan oli siis lopulta ennemminkin kriittinen kuin järkyttyneen tyytymätön. Tiesin, että saisin taistella löytääkseni kouluratsastusmotivaationi, koska sekin oli piiloutunut pahan olon kanssa jonnekin, mutta toivottavasti se tulisi vielä esiin - ja ihan yksin, ilman mörkötoveriaan.

24.4.2020
#Nalle #TieTähtiin2020

Keskittynyttä valmentautumista

Vilkaisin ulos maneesin ikkunoista. Ulkona paistoi aurinko, mutta sen luoma kuva hyvästä säästä oli pelkkä illuusio. Tiesin sen, koska pyöräillessäni tallille vastatuuli oli yrittänyt kiskoa minut pois tieltä. Pyyhkäisin hiuksia pois kasvoiltani ja kokosin ohjat paremmin käsiini samalla kun käänsin katseeni taas oikeaan suuntaan. Itsenäinen verryttely oli juuri päättynyt, ja valmennus oli alkamaisillaan. Olin vihdoin ilmoittautunut kouluvalmennukseen, joka pidettiin meillä kotona, Lahtovaarassa - eipähän ollut isälläkään mitään sanomista siitä, että ramppasin ympäri maata kiertämässä kaikenmaailman kissanristiäisiä. Olin kaivannut kouluvalmennusta enemmän kuin mitään muuta viime aikoina. Surkeat suoritukset aikaisemmissa osakilpailuissa olivat leijuneet pääni päällä kuin mustat pilvet, ja halusin kovasti parantaa seuraavaan kisaan. Toisaalta motivaationi ei ollut ihan haluni mukainen, koska välillä minun teki mieli vain heittää hanskat tiskiin.

Palautin ajatukseni maan pinnalle samaan aikaan, kun valmennusta pitävä Karo alkoi ohjeistaa ensimmäistä tehtävää. Tänään oli tarkoituksensa treenata ympyrätyöskentelyä, joka sopi minulle kyllä aivan mainiosti. Minä ja Nalle kaipasimme niissä treeniä, mutta niin me taisimme kaivata treeniä ihan kaikissa asioissa. Minun pitäisi myös saada tsempattua mielentilani oikeaan kuntoon, koska sen kanssa tuntui välillä olevan eniten ongelmia. Hermoilin, keskityin vääriin asioihin ja säädin jotakin turhaa, jolloin kisasuoritukset painuivat päin prinkkalaa. Olinhan minä enemmän esteratsastaja, sen olin huomannut, mutta en antaisi koulupuolen unohtua tällä tavoin.
Kannustin Nallen ensimmäisen tehtävän pariin käynnissä ja vilkaisin samalla muita tilassa olevia ratsukoita. Tällä kertaa porukan puolesta ei tarvinnut hermoilla, kukaan outo, tuntematon tai ulkopuolinen ei osallistunut helppo been valmennukseen, joten ylimääräisiä silmiä ei ollut. Inari, Zaida ja Tessa olivat kaikki tuttuja. Keskityin taivuttamaan Nallen kauniisti ympyrälle, ja vaikka minusta tuntui, että ympyrä oli ympyrä ja kaikki oli kunnossa, sain Karolta saman tien kommenttia käsieni asennosta.

Valmennuksen aikana Karo ei todellakaan antanut mahdollisuutta ajatuksilleni seilata muihin asioihin. Hänen napakat otteensa pitivät minut keskittyneenä, ja yritin imeä jokaisen rakentavan kommentin itseeni kuin pesusieni, jotta muistaisin asiat myöhemminkin. Olin niin keskittynyt, että kun valmennus lopulta oli ohitse, minusta tuntui että olisin herännyt jostain unesta. Olin onnistunut pitämään myös Nallen hyvin keskittyneenä, se ansaitsisi jotakin palkinnoksi tämän jälkeen. Karokin oli kehaissut hyvää keskittymistämme, vaikka hän oli myös saanut korjailla virheitämme tämän tästä. No, kommentteja tänne olinkin tullut hakemaan, oli pakko oppia, mikä oli pielessä, jotta voisi korjata asian ja onnistua paremmin. Taputtelin Nallen kaulaa samalla, kun otimme loppukäynnit. Ympyrät tuntuivat pyörivän mielessäni vielä sittenkin, kun olin hoitamassa Nallea ja palauttanut sen tarhaansa. Pitäisi itsekin joutua kotiin, rentoutua ja tehdä jotakin kivaa. Välillä olisi hyvä saada mieli pois ratsastuksesta ja tulevista koitoksista.

3.5.2020
#Nalle #TieTähtiin2020 @Mer

Mer yllättää

Hopiavuoressa puhaltava tuuli teki säästä paljon epämukavamman, kuin mitä se olisi ollut ilman. Sää oli kaunis, aurinko paistoi ja linnut lauleskelivat lähialueiden puissa. Ilma oli lämpimämpi kuin Lapissa oli koskaan tähän mennessä vielä ollut, varmaan reippaasti yli kymmenen astetta. Olin pukeutunut siihen nähden liian lämpimään takkiin, minkä huomasin kun olin viettänyt kisapaikalla jonkin aikaa, mutta toisaalta se toppasi tuulen aika hyvin. Olin joutunut uusimaan kisanutturani jo kaksi kertaa, koska tuuli kiskoi itsepäisiä kiharoitani irralleen, eikä elegantista nutturasta ollut muutenkaan toivoa kun hius oli niin kihara kuin oli. Kun suorahiuksisten nutturat olivat tyylileltyjä ja sileitä, minun nutturani oli aina vähän kuhmurainen ja maalaismainen. Mutta samapa se, minulla oli suurempiakin huolenaiheita kuin yksi nuttura, nimittäin edessä olisi ihan kohta koulurata, jonka olisi parempi mennä tällä kertaa paremmin kuin viime kerroilla. En todellakaan halunnut olla enää häntäsijojen kuningatar, ja kaipa Nallellekin kelpaisi ruusuke suitsiin myös koululuokkien puolelta. En kuitenkaan odottanut liikoja - luokka oli täynnä hyviä ratsastajia ja hyviä ratsuja, mukaan lukien omat lehtisläiset toverini, Zaida, Inari sekä Tessa. Minulta ja Nallelta vaadittaisiin huippusuoritusta heidän voittamisekseen, samoin kuin muiden osallistujien.

Itsetuntoni kouluratsastuksen suhteen oli hävyttömän matalalla edellisten osakilpailujen jälkeen, ja minusta tuntui että kaikki tiesivät sen. Tallitoverini olivat tsempanneet minua vähän väliä, jos koululuokat olivat tulleet puheeksi, ja olin toki siitä kiitollinen - oli hyvä tietää että tukena oli ystäviä. Silti minua vähän nolotti, miten kaikki oli tähän mennessä sujunut. Jos Hopiavuorenkin koululuokka menisi penkin alle, julistaisin avoimin mielin, ettei minusta taitaisi koskaan tulla kouluratsastajaa. Ei sillä, että olisin halunnut, mutta ainahan saattoi toivoa olevansa hyvä usemassakin lajissa kuin yhdessä. Juuri nyt edessä oli koulurata, sillä luokka oli alkanut ja odottelin hermoillen omaa vuoroani. Olin juuri varustanut Nallen verryttelyä varten, ja olin huomannut kauhukseni, että käteni tärisivät jännityksestä. Hermoni olivat tavallistakin pahemmin hukassa, ja pelkäsin toden teolla, että se vaikuttaisi negatiivisesti suoritukseeni. Hitto vie, hermoni olivat olleet viime aikoina suurin este hyvän työskentelyn reitillä. En tiennyt, mitä kikkoja pitäisi opetella, jotta saisin tavallisen, arjesta tutun tyyneyteni takaisin. Olivathan Tie Tähtiin -kisat minulle toki ensimmäiset, mutta ei kai minun tarvitsisi tukehtua jännitykseen sen takia? Purin huultani maistaen veren suussani, kun suuntasin kohti maneesia verryttelyä varten. Perhoset leijailivat mahassani - tai pikemminkin siellä jylistivät norsut, jotka yrittivät puhkoa reittinsä ulos.

Matkalla kohtasin Mer'in, jonka luokka oli vasta minun jälkeeni, koska hän kilpaili Helppo A:ssa.
"Hei", tervehdin ja huomasin, kuinka pingottunut oma ääneni oli.
Poika kohotti kulmiaan. Hän oli tainnut huomata ääneni oudon vivahteen, ja kääntyi kantapäillään niin, että kulki samaan suuntaan kanssani.
"Hermostuttaako?" hän kysyi ääni tasaisen ilmeettömänä.
Vilkaisin minua rutkasti vanhempaa ratsastajaa kulmat kurtussa. Tulin hänen kanssaan yllättävän hyvin toimeen, sillä Mer oli todellisuudessa sangen etäinen ja vaikeasti lähestyttävä persoona. Ehkä hän oli kuitenkin jo lämmennyt minulle, koska olimme viettäneet aika paljon aikaa yhdessä, ihan vahingossakin. Mer'in jäätävän kuoren alla oli oikeasti ihan mukava henkilö, sen esiin tuleminen vaati vain hiukan suostuttelua - ja ennen kaikkea aikaa.
"Hermostuttaa ja jännittää niin paljon, että haluaisin vain vajota maan alle ja kadota", mutisin ja vilkaisin Nallea, joka selvästi aisti hermostuneisuuteni ja miltei tanssahteli vierelläni eteenpäin.
"Edelliset kouluradat olivat niin heikkoja, että tämäkin varmaan tulee olemaan... Mutta haluaisin niin paljon onnistua, enemmän kuin mitään muuta pitkään aikaan. Hermoni ovat kuitenkin niin riekaleina että unohdan radan ihan kohta ja varmaan kuolen, oikeasti", hölpötin ennen kuin Mer kerkesi sanoa mitään.
Hölpöttäminen ei ollut minulle tavallista - olin enemmän hiljainen, mutta ilmeisesti jännitys sai tämänkin aikaan.
"Hei, et sinä kuole, kaikki tulee menemään hyvin. Olet vain hukannut itseluottamuksesi", Mer sanoi vilkaisten minua.
Kohtasin hänen tummien silmiensä katseen vilkaistessani häntä samaan aikaan. Mer joutui katsomaan alas, minä ylös - poika oli ihan hemmetin pitkä, ainakin minuun verrattuna.
"Ai olen vai? Kappas kun en huomannutkaan", tuhahdin myrtyneenä.

Saavuimme juuri silloin maneesille, jossa verryttely oli määrä suorittaa. Minä tarkistin satulavyön ja säädin jalustimia, kun samalla Mer puhui. Hän oli yleensä sangen hiljainen samalla tavalla kuin minä, mutta tuntui ottaneen minun tsemppaamiseni henkilökohtaiseksi tehtäväkseen, joka täytyi saada suoritettua. Kun nousin Nallen selkään ja ohjasin sen uralle muiden ratsastajien joukkoon, hän käveli vieressäni vakuutellen, että kunhan vain keskittyisin omaan ratsastastukseen ja unohtaisin, että paikalla oli yleisöä katselemassa ja tuomareita arvioimassa, kaikki menisi hyvin. Hän pakotti minut kertaamaan koulurataa ääneen, jotta vakuutuin siitä, että muistin sen, antoi viime hetken vinkkejä ja ohjasi huomioni pois aikaisemmista huonoista kouluradoista. Hän teki kaiken sen yllättävän hyvin - en ollut olettanut, että pojan sisimmästä löytyisi niinkin helposti jokin tsemppaava vaihde. Mer kuitenkin onnistui, sillä kun hän joutui poistumaan kun vaihdoin käynnistä raviin, aivoni olivat lipuneet lähemmäs keskittynyttä ja tyyntä tilaa. Nalle oli ollut jännittynyt koko ajan, mutta kun minä onnistuin ainakin hetkellisesti rentoutumaan, myös poni allani rentoutui ja oli oikein kuuliainen. Kun jätin maneesin ja suuntasin pihan yli kohti kenttää, koska vuoroni oli juuri alkamaisillaan, Mer lähti seurakseni ja toivotti onnea, kun ravasin kentälle suoritustani varten. Suorittaessani alkutervehdystä näin sivusilmällä pojan asettuvan katsomoon. Päätin tarjota hänelle kahvit suoritukseni jälkeen, koska hän oli tsempannut minut rauhallisempaan mielentilaan.

3.5.2020
#Nalle #TieTähtiin2020

Verryttelyssä

Jäseniäni jomotti, koska olin istuskellut turhankin oudossa asennossa katsellessani koululuokkia. Oma luokkani oli loppunut jo aikoja sitten, ja olin Nallen hoitamisen jälkeen jäänyt katselemaan seuraavia koululuokkia. Helppo A:ssa oli varmaan tuplasti osallistujia verrattuna oman tasoni luokkaan, ja mukana oli useampikin lehtisläinen, joille pidin peukkuja pystyssä aina kun heidän vuoronsa tuli. Vaativa B:nkin luokassa kilpaili lehtisläisiä, mutta kun luokka oli puolessa välissä, koulukuviot tuntuivat täyttäneen aivoni kokonaan. Siksi päätin lähteä etsimään seuraa ja vaihtaa maisemaa hetkeksi. Kun olin poistunut kentän lähistöltä ja suuntasin kohti Lehtiksen hevosrekkoja parkkipaikalla, puhelimeni soi takkini taskussa. Kaivoin sen esiin ja huomasin näytöllä Kristianin nimen.
"Mitä nyt?" huokaisin nostaessani puhelimen korvalleni.
"Enkö saisi soittaa ja toivottaa onnea luokkiisi?" isoveljen ääni kuului.
"Toinen luokistani meni jo", tuhahdin huvittuneena.
"Ai sori. No miten meni?" tämä sanoi myös nauraen.
Selitin nopeasti tulokset ja miten luokka oli mennyt, ja kerroin, että jonkin ajan päästä oli esteluokan vuoro.
"Ajattelitko taas olla viides?"
"Ei sitä vielä tiedä.. mutta kyllä minulle jokin eri värinenkin ruusuke kelpaisi", totesin hymyillen.
"Onko sillä jotain väliä? Sillä värillä siis?" Kristian kysyi ja kuulin hänen säheltävän jotakin puhelun taustalla.
"Totta kai sillä on! Sinivalkoinen on ensimmäinen, sininen toinen...", aloin selittää, mutta Kristian keskeytti minut.
"Joojoojoo, en minä niin heppahöperö ole että jaksaisin nuo painaa mieleen."
Pyöräytin silmiäni, mutta eihän veljeni sitä nähnyt.
"Typerys."
"Kiitos samoin. No, onnea siihen estehyppelyyn, älä putoa. Moikka!"

Kun puhelu päättyi, sulloin puhelimen taskuuni ja jatkoin matkaani päätäni pudistellen. Kristian oli viime aikoina osoittanut yllättävän paljon kiinnostusta hevosharrastustani kohtaan. Mitähän hänellä oli mielessään? Varmasti jotakin, veljeni tuntien hän saattoi punoa jotakin omituisia, kaukaahaettuja ja kieroja juonia. Pitäisipä ottaa selvää, kun Tie Tähtiin olisi ohitse.
Löysin tallitoverini ja jäin vaihtamaan fiiliksiä koululuokista. Kävimme porukalla haukkaamassa syötävää tuvan puolella ja autoin muutamaa ratsukkoa nappaamaan kisapotretteja instagramin täyttämistä varten. Lopulta oli aika kiiruhtaa aloittelemaan valmistelut koskien esteluokkaa, jota varten piti ensin käydä tutustumassa rataan. Mukaan tulivat kaikki samalla tasolla kisaavat, ja Ririkin lähti mukaan tueksi ja keskustelemaan reittivalinnoista. Mukana oli myös Zaidan siskopuoli, Inka, joka tuntui tutustuvan kaikkiin salamannopeasti. Ehkä se oli vain hyvä asia - tyttö onnistui pitämään ilmapiirin hilpeänä, ja kaikkien stressi ja jännitys tuntui lieventyvän. Kun rata oli selvillä ja askeleita laskettu esteiden välillä, suuntasin valmistelemaan Nallen verryttelyä varten. Oloni oli paljon varmempi esteluokan suhteen, kuin se oli ollut koululuokan suhteen. Tietenkin minua hermostutti, halusin pitää hyvien suoritusten putken yllä, mutta koskaan ei voisi tietää, mitä tapahtuisi. Tiesin kuitenkin, että Nalle oli varma hyppääjä, ja minullakin oli enemmän kokemusta esteiden ylittämisestä kuin kouluratojen hinkkaamisesta. Ehkäpä me suoriutuisimme kelvollisesti.

Kapusin Nallen selkään maneesissa ja aloin verrytellä sitä esteitä varten. Nalle tuntui olevan edelleen hyvin kuulolla, ja energiaakin sillä onneksi piisasi, vaikka yksi luokka olikin jo takana. Vilkuilin muita ratsukoita maneesissa. Tunnistin monet edellisistä osakilpailuista, koska vastustajat eivät juuri vaihtuneet näissä karkeloissa. Luokkamme oli täynnä hyviä ratsastajia, joten sijoitusten nappaaminen ei todellakaan ollut mikään helppo nakki. Eihän se koskaan ollut. Korjasin asentoani Nallen selässä ja ohjasin sen muutamalla rauhoittavalle voltille, ennen kuin hyppäsin yhden verryttelyesteen yli. Nalle tuntui odottavan rataa, sillä se oli vähän turhankin vauhdikkaalla tuulella. Pidättelin sitä ja keskityin löytämään sen hyvän yhteyden välillämme, joka oli mahdollistanut aikaisempien osakilpailujen hyvät suoritukset. Yhteistyömme oli toiminut, vaikka loppujen lopuksi en ollut saanut hoitaa upeaa hoitoponiani kovinkaan kauan vielä, vain viime syksystä saakka. Toisaalta Tie Tähtiin -taipaleemme oli mahdollistanut sen, että olin saanut viettää enemmän aikaa Nallen kanssa, joten side välillämme oli vahvistunut. Kunnia kuului myös osittain Rirille, kun tallinomistaja oli antanut meidän osallistua kisoihin. Onneksi. Vaikka kouluratojen kanssa oli ollut ongelmia, ja valmennusten ja kisojen perässä sai ravata ympäri maata, oli kokemus kaiken sen vaivan arvoinen.

3.5.2020
#Nalle #TieTähtiin2020 @Julie

Kisat paketissa

Esteratakin oli ohitse - vihdoin ja viimein tämäkin osakilpailu oli osaltamme paketissa. Kotimatkaa sai tosin vielä odotella, koska jäljellä olevissa luokissa oli lehtisläisiä, jotka odottelivat vuoroaan päästä näyttämään, mistä heidät oli tehty. Tulokset eivät olleet vielä selvillä, mutta olin tyytyväinen suoritukseemme - ihan sama, mikä lopullinen sijoitus tulisi olemaan. Nalle oli ollut paremmin kuulolla kuin pitkään aikaan, ja sitä oli ollut helppo ratsastaa. Radalla oli ollut vaikea tehdä reittivalintoja, jotka nopeuttaisivat tai muuten edistäisivät rataa - olimme puhuneet asiasta rataa kävellessämmekin, ja Zaidakin oli varoittanut siitä. Nyt rata oli kuitenkin takana, ja Nallekin tuntui kaipaavan palkintoa ahkerasta työskentelystä. Palasin sen kanssa hevosrekalle ja aloin riisua ponin varusteita hyräillen hiljaa itsekseni. Pian pääsisin kotiin lepäilemään, ennen kuin olisi aika alkaa miettiä finaalia. Hui, siitä tulisi jännittävää. Edessä olisi jälleen reissu Hallavaan, jonka maisemat olivat jo tosin tuttuja aikaisemman osakilpailun sekä valmennusmatkan takia. Sitä varten pitäisi vielä ottaa loppurutistus treenaamisen suhteen. Kouluradan kiemurat pitäisi saada juurtumaan selkärankaan saakka, esteillä tekniikka kaipasi aina hiomista ja ylipäätänsä yhteistyöni Nallen kanssa pitäisi hioa huippuunsa. Odotin finaalia ihan hyvin fiiliksin. Sen jälkeen tämän kevään suurin kisaurakka olisi ohitse, eikä tarvitsisi enää hetkeen huolehtia, olivatko ympyrät täydellisiä ja löytyikö harjoitusravissa sopiva tempo. Esteiden oikeaa järjestystäkään taikka sopivaa reittiä muurin ja pystyn välillä ei tarvitsisi miettiä hetkeen. Uusia kisoja ja uusia koetuksia oli varmasti edessä, mutta pieni kisatauko ei varmaan haittaisi ketään.

Sitä paitsi edessä olisi kesä - uittamista, maastolenkkejä auringonpaahteessa, ilta-auringon lämpimiä säteitä laitumella, kesäisiä, virkistäviä vesisateita.. edessä olisi mahtava kesä hoitoponini kanssa. Ensimmäinen kesä yhdessä, muttei toivottavasti viimeinen.
"Moi Dee, miten meni?"
Käännyin ympäri ja näin Julien, joka oli saapunut paikalle ja palauttanut minut maanpinnalle kesäisistä pilvilinnoistani.
"Ai moi Julie", tervehdin ja soin punapäälle hymyn.
"Ihan hyvin kai, sijoituksia odotellessa", totesin hartioitani kohauttaen ja harjailin reippaasti Nallen karvaa.
"Mites teillä meni?" kysäisin vastavuoroisesti vilkaisten Julieta, joka selvitteli sormillaan hiuksiaan.
Julie kertoili hänen ja Reiskan kisasuorituksista niin este- kuin kouluradallakin, ja jäimmekin joksikin aikaa puimaan kaikkea Hopiavuoren kisoista samalla, kun hoidin Nallen kuntoon kotimatkaa varten. Kun Nalle oli valmis ja tyytyväinen oloonsa, lähdimme yhdessä kohti kenttää katsomaan viimeisten esteluokkien suorituksia, jonka jälkeen tämäkin osakilpailu olisi paketissa. Nyhdin hiukseni auki nutturalta, jota olin saanut uusia päivän mittaan vähän turhankin monta kertaa. Kiharani pompahtivat sekaiseksi pörröksi pääni ympärille kuin kapinallisina ja tyytymättöminä siitä, että ne olivat joutuneet olemaan koko päivän mytyllä.
Loppupäivä kisoissa hurahtikin ohi yllättävän nopeasti, ja oli aika suunnata kotimatkalle. Tiesin jo nyt, että tulisin nukkumaan suuren osan matkasta. Kisat vaativat aina veronsa, ja jäseniäni ja silmiäni väsytti. Kunhan vain pääsisin kotiin ja saisin lösähtää sänkyyn viileiden lakanoiden väliin.. oi sitä autuutta. Ehkä näkisin unia tulevasta hevoskesästä.

9.5.2020
#Nalle #TieTähtiin2020
15. Sanat lähimmästä kirjasta

Sanat: toistakymmentä, persoonallisuuden, vahinkoa, katsomaan, kuuma

Energinen poni ja töykeä muukalainen

Pyöräilymatka tallille oli ollut tavallista työläämpi - vastatuuli oli yrittänyt pysäyttää etenemiseni, ja välillä ikävät tuulenpuuskat olivat kirjaimellisesti saaneet pyöräni heittelehtimään reitillään. Siksi olin joutunut näkemään enemmän vaivaa päästäkseni eteenpäin, ja sen seurauksena minulla oli aika kuuma, kun jarrutin Lehtovaaran pihaan ja jätin pyöräni odottelemaan paluumatkaa sivummalle. Riisuin takkini samalla, kun raahauduin lähimmästä ovesta sisään ja kävin viemässä kassini taukotuvan kaappiin. Taukotupa oli hyvin hiljainen - olin nimittäin saapunut paikalle jo aamutuimaan, eikä paikalla ollut juuri ketään. Hyräillen vaimeasti itsekseni lähdin hakemaan Nallea tarhasta, jossa se oli kerennyt jo muutaman tunnin nautiskella raikkaasta ulkoilmasta. Sää oli puolipilvinen, mutta navakka tuuli viilensi sitä roimasti. Tuuli puhalsi hupparini läpi viilentäen vauhdikkaan pyöräilyn aiheuttamaa kuumuutta. Nalle näytti kummastuneelta nähdessään minut aikaisemmin kuin normaalisti, mutta olihan nyt lauantai - saatoin saapua paikalle aiemmin, kun koulujutuista ei tarvinnut huolehtia. Nallea ei oltu tänään määrätty millekään tunnille, jonka vuoksi saisin treenata sillä Tie Tähtiin -finaalia varten, joka kolkutti edessä jo vain viikon kuluttua. Piti siis vielä treenata, kun kerkesi, ja hioa jokainen koululiike ja esteelle lähestyminen huippukuntoon.

Suuntasin Nallen kanssa maneesiin, kun olin saanut ruunan vaalean karvan puhtaaksi ja varusteet sen selkään. Suuri tila oli täysin tyhjä, kun tunnit eivät olleet vielä alkaneet, ja Nalle oletti sen tarkoittavan, että se saisi rallitella kunnolla, kun muita ei tarvinnut varoa. Poni steppaili innoissaan ja yritti lähteä liikkeelle jo silloin, kun olin nousemassa sen selkään. Toppuuttelin Nallea ja pakotin sen odottamaan, että olin päässyt selkään ja ottanut ohjat kirjaimellisesti omiin käsiini. Ohjasin sen uralle ja aloitin alkuverryttelyt. Sain varmaan toistakymmentä kertaa vain joidenkin minuuttien aikana komentaa Nallea olemaan kunnolla - se käyttäytyi tavattoman kurittomasti, varsinkin siihen verrattuna, että yleensä se oli suhteellisen helppo käsitellä. Yritin pitää itse oman mieleni tyynenä ja keskittyneenä, mutta ponin jatkuva vikurointi ei tehnyt siitä erityisen helppoa. Verryttelyjen jälkeen ja varsinaisen treenaamisen aikana Nalle sopeutui hetkeksi siihen ajatukseen, että minä olin pomo ja määräsin, mihin suuntaan voltti tehtäisiin ja mikä väli kuljettaisiin nätissä harjoitusravissa ilman turhia venkoiluja. Loppua kohden Nalle tuntui kuitenkin kyllästyvän, ja aloin vähitellen turhautua sen temppuiluun. Varoin purkamasta sitä ratsuuni - se ei koskaan ollut hyvä idea. Sen sijaan harjoittelin koulukiemuroiden lisäksi hermojen kurissa pitämistä, vaikka lopulta päädyinkin viimeistelemään treenin hiukan odotettua aikaisemmin.

Kun palasin Nallen kanssa tallia kohti, vastaan tuli pari ratsukkoa matkalla maneesiin, joka oli nyt täysin vapaa heidän käyttöönsä. Tytöt olivat kumpikin täysin minulle tuntemattomia, joten en juuri kiinnittänyt heihin huomiota. Kun pääsin tallin oville, vastaan tuli kolmaskin tuntematon - pitkä, ruskeatukkainen poika, joka näytti hiukan eksyneeltä. Siirryin Nallen kanssa sivuun päästääkseni pojan ohi, mutta tämä pysähtyikin vierelleni.
"Anteeksi, osaisitko sanoa, minne sisareni meni? Minun pitäisi mennä katsomaan hänen ratsastustaan" hän kysyi iskostaen erikoisten kirkkaansinisten silmiensä katseen minuun.
"Sisaresi?" kohotin kulmiani ilmaisten, ettei kyseinen ilmaus auttanut minua paljonkaan eteenpäin.
"Ähh.. kerro nyt vain äkkiä missä täällä on joku ihme maneesi", poika sanoi, yhtäkkiä ärtyneeseen, töykeään sävyyn.
Kurtistin kulmiani hiukan loukkaantuneena, mutta ohjeistin hänet oikeaan suuntaan ja jatkoin kiireesti matkaani. Poika ei kiittänyt, vaan harppoi matkoihinsa ärtynein, nykivin liikkein. Vilkaisin hänen peräänsä tyytymättömänä pojan käytökseen. Hän omasi nähtävästi hyvin oudon persoonallisuuden - ensin kohtelias, sekunnissa töykeä ja välinpitämättömän kylmä. Poika ei myöskään selvästi ollut hevosihmisiä - hän oli pukeutunut farkkuihin ja harmaaseen huppariin. Toinen vastaantulevista ratsukoista oli varmaan ollut hänen sisarensa. Pyh, sen kun menisi katsomaan tämän ratsastusta, ehkä hän saisi sielläkin lisää vahinkoa aikaan olemalla äärettömän epäkohtelias idiootti. Käänsin katseeni oikeaan suuntaan ja ravistin päätäni niin, että kiharat poukkoilivat kasvojeni ympärillä. Typerys mikä typerys, toivottavasti en koskaan törmäisi häneen uudelleen.

En tiedä, miksi pojan kohtaaminen otti minua niin paljon päähän, koska kyseessä oli vain nopea kohtaaminen. Ehkä lievä turhautumiseni hiukan epäonnistuneesta treenistä kalvoi mieltäni niin, että se voimisti tuollaisetkin mitättömät pikkuasiat. Hoidin Nallen rivakasti kuntoon ja palautin sen tarhaan, missä se käyttäytyi täysin yhtä energisesti kuin ennen ratsastustakin. Koulukiemurat eivät olleet juuri sen virkeyttä vähentäneet. Jäin nojailemaan hetkeksi aitaan, ennen kuin palasin talliin. Aikomukseni oli ollut jäädä pidemmäksikin aikaa, ehkä putsailemaan karsinoita tai auttelemaan muuten, mutta koska päätäni alkoi yhtäkkiä särkeä eikä oloni ollut erityisen hyvä, päätinkin lähteä pyöräilemään kotiin. Ja tietenkin tuulen suunta oli kääntynyt ratsastukseni aikana - edessä oli jälleen vastatuulinen pyöräilymatka.

10.5.2020
#Nalle #TieTähtiin2020 @Zaida @Edna
14. Aihe toiselta ihmiseltä

Aihe: Karvainen jänishirviö
Antaja: pikkuveli

Hirviömäinen äitienpäivä

Olin saapunut tallille varhain ja uurastanut karsinoiden siivoamisen parissa vaikka kuinka kauan muutaman muun tallilaisen kanssa. Kunhan hevoset saapuisivat sisään illalla, niitä odottaisivat putipuhtaat karsinat. Lisäksi olimme järkänneet varustehuonetta, joka pyrki aina ajan kuluessa muuttumaan siististä ennemminkin hallitsemattomaksi kaaokseksi. Huolimattomat tuntilaiset tuppasivat laittamaan tavaroita vääriin paikkoihin, ja ehkä jotkut tunnollisetkin hoitajat olivat joskus niin kiireisiä, ettei varustehuoneen siisteys ollut ykkösprioriteetti. Kun varustehuonekin oli tiptop, suuntasin taukohuoneeseen haukotellen. Oli sunnuntai, mutta olin silti herännyt varhain, ja nyt kehoni muistutti, että muutama lisätunti unta olisi voinut tehdä terää. Olin katsonut Netflixiä koko eilisillan - aina aamuyöhön saakka.
Sunnuntaina tallilla oli hiljaista - erityisesti siitä syystä, että oli äitienpäivä. Vain meitä hoitajia pyöri paikalla auttelemassa tallitöissä. Nallellakin oli vapaapäivä, joten olin itsekin saapunut vain auttelemaan. Säällä tätä sunnuntaita ei kyllä oltu siunattu - tullessani oli satanut lunta, ja edelleenkin ikkunoiden takana maahan lotisi räntää, joka ei kertynyt lumeksi vaan suli saman tien pois ja teki maasta ainoastaan märän.

Samaan aikaan taukohuoneeseen tulleet Zaida sekä vielä suhteellisen uusi tuttavuus, Donnan hoitaja Edna, istuutuivat pöydän ääreen. Edna kyseli Tie Tähtiin -kisojen kuulumisia, ja minäkin osallistuin keskusteluun rojahdettuani tummanvihreälle sohvalle. Kerroin lyhyesti viime osakilpailun yhdeksännestä sijasta, jonka olin napannut tuplana molemmista luokista.
"Toivottavasti saataisiin sijoitus finaalista, se olisi mahtavaa", mumahdin ja nojauduin paremmin sohvan selkänojaa vasten.
Zaida alkoi kertoa esteluokasta napatusta voitostaan ja koululuokan kolmannesta sijasta. Olin kuullut tarinan jo, ja Zaidan miellyttävä ääni sai minut vain uneliaammaksi, vaikka hänen sävynsä olikin iloinen eikä unettava, eikä tarinakaan missään nimessä ollut tylsä. Suljin silmäni, ja ennen kuin kerkesin huomata, olin vajonnut kevyeen uneen sohvannurkkaan.

"Seuraavana vuorossa: Deeann Roberts ja Silent Eternity!"
Ravasin Nallen selässä esteradalle, jota ympäröivät valtaisat, korkeat katsomot. Ne olivat täynnä jotenkin oudon tummiin pukeutuneita, hiukan uhkaavan oloisia hahmoja, joilla ei ollut selkeitä kasvoja. Esteet olivat ainakin viisikymmentä senttiä korkeammat, kuin ne, mitä yleensä hyppäsin Nallen kanssa. Jostakin syystä en kuitenkaan kyseenalaistanut mitään oudoista asioista, vaan valmistauduin suorittamaan radan, jonka tiesin jostakin syystä olevan osa Tie Tähtiin -kisoja siitä huolimatta, ettei ympäristö ollut tuttu.
Kun lähtömerkki annettiin, ohjasin Nallen kohti ensimmäistä estettä, korkeaa pystyä. Huomasin kuitenkin samaan aikaan, että kentän vastakkaisessa päädyssä avattiin portti, jota en ollut ensin huomannut. Sieltä laukkasi esiin ainakin viisi mustaa ratsukkoa kookkailla hevosilla. Kummastelin heidän läsnäoloaan - ei radalla kuulunut olla mitään tuollaisia samaan aikaan minun ja Nallen kanssa. Nalle hyppäsi oudon kevyesti pystyn ylitse samalla, kun minä ihmettelin tummia ratsukoita, jotka olivat lähteneet kiitämään epäilyttävästi minua kohti. Katsomon tummanpuhuvat ihmiset hurrasivat heille. Kun Nalle hyppäsi käskystäni seuraavan esteen ylise, huomasin kauhukseni, etteivät mustien hevosten ratsastajat olleet ihmisiä.

Hevosten selässä oli pitkiä, lihaksikkaita ja täysin mustaan karvaan peittyneitä olentoja, joilla oli pitkät korvat ja niin ikään pitkät hampaat kuin jäniksillä. Ne pitelivät käsissään mustia keihäitä. Kun ratsukot lähestyivät minua, oli ilmiselvää, etteivät keihäät olleet vain rekvisiittaa. Ymmärsin, että noita jänishirviöitä olisi parempi vältellä, sillä ne yrittivät estää minua ja Nallea suorittamasta rataa. Kun ylitimme vielä yhden esteen ja käännyimme seuraavalle, kaksi hevosta ratsasti eteemme niin, että reitti oli tukossa. Käänsin Nallen kauhuissani sivummalle, mutta sielläkin oli hirviö, joka louskutti outoja leukojaan pitkät hampaat kiillellen. Nalle hirnahti peloissaan, kääntyi ympäri ja nousi takajaloilleen, kun sielläkin oli yksi hirviö. En ollut varautunut siihen, ja rojahdin taaksepäin, alas Nallen selästä. Iskeydyin kipeästi selälleni maahan, ja Nalle laukkasi kauemmas onnistuttuaan kiertämään yhden jäniksen.

Viisi karvaista ratsastajaa näyttivät nyt olevan kiinnostuneita vain minusta. Kun yritin kampeutua jaloilleni, ne piirittivät minut mustat hevoset korskuen ja laskeutuivat yksi kerrallaan satulasta. Ne alkoivat solvata minua - olin kuulemma huono ratsastaja, epäonnistuin kaikessa mitä yritin, Tieni Tähtiin oli todellisuudessa tie pelkään epäonnistumiseen, ja niin edelleen. Sydämeni hakkasi hulluna rintakehässäni, kun etsin pakotietä, mutta sellaista ei ollut. Yksi jänishirviöistä kohotti keihäänsä ja aikoi varmaan heittää sillä minua, mutta ei kerennyt - heräsin siihen, että olin valunut sohvalla outoon asentoon ja meinasin pudota.

"Nukuitko sinä?" Zaida kysyi nauraen.
Ednakin katseli minua huvittuneen kiinnostuneena vesipullonsa takaa.
"Taisin nukahtaa.. Näin tosi outoa unta", sanoin enkä voinut olla naurahtamatta, kun hilasin itseni parempaan asentoon.
"Olin Tie Tähtiin -kisoissa, ja sellaiset jänishirviöt yrittivät estää suoritukseni kisaradalla", kerroin.
Kaksikko repesi nauramaan, kun nousin seisomaan ja istahdin heidän seurakseen pöydän ääreen. Kerroin lisää unesta, ja muut olivat yhtä mieltä siitä, että näin outoja unia.
"Onneksi oikeissa TT-kisoissa ei ole karvaisia jäniksiä jahtaamassa", Zaida totesi.
"En usko, että Fosse pitäisi niistä", hän lisäsi.
Keksimme huviksemme muita outoja sattumuksia, jotka voisivat estää kisasuoritukset Tie Tähtiin -kisoissa - ehdotukset olivat toinen toistaan mielikuvituksellisempia, mutta meillä oli yhtä kaikki hauskaa. Päädyimme ruotimaan kisoja muutenkin läpi, kuin mahdollisten epäonnistumisten suhteen, kunnes isä patisteli minua viesteillä kotiin syömään, ja päätin lähteä kotiin. Vaikka oli äitienpäivä, minua ei odottaisi kotona mitään erityistä, ja siksi tallilla luuhaaminenkaan ei juuri haitannut. Olin menettänyt äitini vuosia sitten, joten meillä ei juhlittu äitienpäivää muuten kuin lähettämällä isoäideille onnitteluja. Sanoin Zaidalle ja Ednalle heipat kerättyäni kamppeeni ja lähdin taukohuoneesta.
"Varo jänishirviöitä kotimatkalla!" Edna huikkasi nauraen perääni.

13.5.2020
#Nalle #TieTähtiin2020 @Henkka @Inari
2. Sivuhahmon näkökulma

Hahmona Anitra, Deeannin kouluystävä

Hevosihmisten maailmassa

Miltä ihmisten kuului näyttää tallilla?
Dee oli sanonut, ettei kannattaisi tälläytyä -  hänen mukaansa lentäisin selälleni johonkin lantakasaan tai jotain muuta yhtä hienoa, joten sotkisin vaatteeni kumminkin. Halusin näyttää kuitenkin jotenkuten siedettävältä, siellähän saattaisi olla vaikka söpöjä hevospoikia. Hymyilin itsekseni peilikuvalleni ja pyyhkäisin poninhäntäni olan yli selän puolelle. Näytin ihan mukiinmenevältä, mutta esiin tasaisesti puskenut juurikasvu häiritsi silmiäni. Hiukseni vaihtoivat liukuvärinä sävyään mustasta ruskeaan, mutta nyt oma maantienharmaa väri työnsi mustaa tieltään, vaikkei viimeisimmästä värjäyskerrasta ollut kauankaan.
“Ollaan pihassa ihan kohta, oletko valmis?” Deen lähettämä viesti välähti puhelimeni näytölle.
Vastasin myöntävästi ja vilkaisin viimeisen kerran peiliin. Olin valmis viettämään päivän hevosentuoksuisessa talliympäristössä, vaikka en tiennytkään yhtään, mitä odottaa.

Kun pujahdin hetken kuluttua istumaan Deen isän auton takapenkille, Dee vilkaisi minua etupenkiltä ja tuhahti huvittuneena.
"Farkut? Ihan oikeasti?"
"Nämä ovat ikivanhat! Soveltuvat sinne sinun tallillesi taatusti ihan hyvin", sanoin silitellen kulunutta farkkukangasta toisella kädelläni.
Dee pyöräytti silmiään hyvin ominaisella tavallaan ja kääntyi taas eteenpäin.
"Miksikäs sinä Anitra päätit lähteä mukaan? En tiennyt, että pidät hevosista", Deen isä, Liam, sanoi kaasuttaessaan tielle, ja vilkaisi minua taustapeilistä.
“Kyllä minä pidän hevosista, en vain niin paljon, että harrastaisin niitä”, naurahdin kieputellen yhtä hiuskiehkuraa sormeni ympäri.
“Olisin joutunut olemaan yksin koko päivän kotona, joten päätin mieluummin lähteä Deen mukaan”, lisäsin.
“Sinuna en olisi niin varma, että päivästäsi tulee näin yhtään mielenkiintoisempi”, Liam virnisti, ja sai tyttäreltään mulkaisun siitä hyvästä.

“Vai että olisit joutunut olemaan yksin kotona ja olisit tylsistynyt. Pah, lähdit mukaan vain bongailemaan poikia”, Dee virnuili, kun hänen isänsä oli jättänyt meidät tallin pihaan ja ajanut matkoihinsa.
“Enhän. Lähdin viettämään aikaa sinun kanssasi ja katsomaan, missä sinä luuhaat koko ajan”, totesin filosofiseen sävyyn takaisin.
Dee pyöräytti jälleen silmiään ja johdatti minut kohti punaista tallirakennusta, joka oli rakennettu kiviselle perustalle valkoisin puittein. Kaikki näytti ihan kotoisalta ja siistiltä, mutta harjaantumaton silmäni ei osannut sanoa mitään muuta. Kauempana näkyikin pari hevosta, mutta en kerennyt toljottaa niitä pidempään, koska Dee vei minut lähimmästä ovesta sisään. Tulimme käytävälle, jossa käännyimme saman tien vasempaan. Kaikki käytävän varrella olevat karsinat olivat tyhjiä, mutta hevosen, heinän ja lannan hajut leijailivat ilmassa. Yritin kovasti olla nyrpistämättä nenääni.
“Eihän täällä edes ole hevosia”, totesin astellessani eteenpäin Deen rinnalla.
“Ne ovat ulkona tähän aikaan päivästä”, tämä naurahti ja kääntyi oikeaan.

Menimme sisään huoneeseen, joka vaikutti jonkin sortin taukotilalta päätellen elämää nähneestä sohvasta ja suuresta pöydästä, jonka ympärille oli kokoontunut varmaan kymmenen ihmistä. Dee moikkasi heitä ja meni viemään kassinsa yhteen seinustan kaapeista, mutta minä jäin ovensuuhun odottamaan hiukan ulkopuolisena. Yksi pöydän ääressä istuvista tytöistä katsoi minua kiinnostuneena ja katsahti sitten Deehen.
“Kuka sinun kanssasi on, Dee?” hän kysyi.
Dee vilkaisi tyttöä, ja sitten minua.
“Tässä on Anitra, ystäväni koulusta. Hän halusi tulla katsomaan millainen meininki täällä on", Dee esitteli.
Monet kasvot tervehtivät ja osa esitteli itsensä saman tien. Moikkasin takaisin, mutta nimien sekamelska meni minulta suurimmaksi osaksi ohitse. Vain yksi nimi jäi mieleen, kaiketi siksi, että se oli joukon ainoan pojan nimi. Poika oli hoikka, ruskeatukkainen ja pisamainen, ja etäisesti tutun oloinen. Hän esitteli itsensä Henkaksi, ja muistelin, että hän oli varmaan samassa koulussa. Myös hänen vieressään istuva ruskeatukkainen tyttö näytti tutulta. Nimimuistini oli kuitenkin niin auttamattoman huono, etten muistanut kuin juuri ja juuri lähimpien kavereideni nimet.
En kerennyt tutkia paikallaolijoita enempää, koska Dee veti minut perässään pois huoneesta hakemaan sitä hoitoponiaan, josta olin kuullut hänen kertovan niin paljon.

“Eikö täällä ole kuin yksi poika?” kysyin mahdollisimman tavallisella äänellä, kun olimme hakeneet Nallen tarhastaan ja tuoneet sen talliin - tai okei, Dee haki ja toi, minä kävelin vieressä.
Dee vilkaisi minua naurua pidätellen, ja pudisti päätään kevyesti. Hän oli taikonut jostain harjoja, ja suki Nallen karvaa nyt rivakoin vedoin puhtaaksi. Nalle tuntui olevan kiinnostunut minusta ja töykki minua turvallaan, joka oli hämmentävän pehmeä.
“Hoitajina ei taida olla yhtään poikaa. Taukohuoneessa ollut Henkka on yksärin omistaja ja on toinenkin miespuolinen yksärin omistaja, Mer. Tuntilaisina heitä saattaa olla, mutta heitä en siinä tapauksessa taida edes tuntea”, Dee kertoi.
“Mikset sinä tutustu? Voisit iskeä jonkun”, virnuilin, mutta tumma ystäväni vain heitti minulle toisen harjan ja sanoi:
“Tee itsestäsi hyödyllinen ja harjaa sitä toista kylkeä."

Hevosen harjaaminen oli oikeastaan ihan mukavaa, se minun täytyi todeta. Nalle seisoi kiltisti aloillaan eikä välittänyt aluksi hiukan epävarmoista otteistani. Juttelimme niitä näitä Deen kanssa samalla, kun me - eli Dee - valmistelimme Nallen ratsastusta varten. Ystäväni aikoi treenata niitä isoja kisojaan varten, eihän hän juuri muuta ollut tehnyt viime aikoina. En muistanut kisojen nimeä kunnolla, mutta niiden perässä Dee oli ravannut ympäri Suomenmaata viime aikoina. Yritin kysyä, oliko Dee oikeasti nähnyt tallilla ketään, jota saattoi katsoa sillä silmällä, mutta hän väitti kivenkovaan, ettei varteenotettavia vaihtoehtoja ollut. Nyt hän sai poninsa valmiiksi ja irrotti sen käytävältä.
"Pitelepä sitä hetki puolestani niin käväisen hakemassa tavarani", hän sanoi virnuillen ja heitti ohjat minulle.
Jäin kauhuissani seisomaan käytävälle ponin ohjasten kanssa ja katsoin Nallea pöyristyneenä.
"Ethän pliiiiiis yritä nyt mitään", suhahdin sille kuin salaliittolaiselle ja puristin nahkaohjia sormissani kuin elämäni riippuisi niistä.

Dee palasi pian kypärä päässään, ratsastussaappaat lenkkarit korvanneina ja hanskoja käsiinsä kiskoen. Hän nauroi ja sanoi, että näytin heinäseipäältä, ja että ei Nalle minua murhaisi. Mulkaisin häntä pahasti.
"Et saa jättää minua tällä tavalla kaksin sen kanssa! Se voisi vaikka karata!”
"Hyvinhän sinä pärjäsit", Dee tuhahti huvittuneena - hän aikoi nähtävästi vain nauraa minulle koko tämän reissun.
Tyttö näytti minulle, miten Nallea talutettiin oikeaoppisesti ja käski minun taluttaa poni ulos tallista. Hän onneksi tuli toisella puolella mukana, joten selvisin tehtävästä kai ihan hyvin. Dee ohjasi minut kentälle, joka oli tyhjillään.
"Saatko sinä aina vain ratsastaa Nallella, kun tahdot? Noin vain?" utelin, kun Dee alkoi säätää jotakin Nallen satulan kanssa.
"En todellakaan. Nalle on ratsastuskoulun hevonen - se käy tunneilla, joten en voi omia sitä noin vain. Hoitajapesti on suurimmaksi osaksi kaikkea muuta kuin ratsastamista, mutta Tie Tähtiin -kisat ovat vähän muuttaneet tilannetta. Saan treenata tämän kanssa, ja se on vähemmän tunneilla", Deeann selitti ja yhtäkkiä leiskautti itsensä Nallen selkään.
"Aiotko sinä treenata nyt jotain kouluratsastusjuttuja?" kysyin.
Dee oli kertoillut, että kisoissa kouluratsastus ei ollut sujunut niin hyvin, kuin olisi ollut toive.
"Itse asiassa ajattelin pistää sinut hommiin. Haluaisitko rakentaa minulle vähän esteitä?"

Dee lämmitteli Nallea selästä käsin samalla, kun opasti minut hakemaan varastosta kentälle tolppia ja puomeja. Rakensin niistä oikean kokoisia esteitä ympäri kenttää samalla, kun ystäväni pujotteli niiden lomassa ponillaan.
"Etkö sinä tämän korkeampia hyppää?" kysyin, kun laskin viimeisen punavalkoisen puomin pidikkeilleen ja silmäilin aikaansaannostani.
“Toki, mutta en tänään. Ilman valvontaa on fiksumpi ottaa varman päälle. Treenailen sopivia reittejä ja lähestymisiä, joten korkeus saakin olla matalahko", Dee selitti, mutta en oikeastaan tajunnut mitä hän tarkoitti.
Vetäydyin kentän laidalle ja jäin nojailemaan aitaan venytellen käsiäni, kun Dee sai Nallen verryteltyä ja lähti ylittämään esteitä. Nalle näytti innostuvan esteistä, ja tyttö sai toppuutella sitä hiukan. En kyennyt tajuamaan, miten hän sai ponin tottelemaan ohjeitaan ja hyppäämään kaikkien esteiden yli ilman, että puomikaan värähti.

"Harrastatko sinä hevosia?" joku kysyi yhtäkkiä takaani.
Vilkaisin aidan toiselle puolelle. Rähjääntyneeseen, harmaaseen huppariin pukeutunut tyttö nojasi aitaan, ja hänen vierellään oli se Henkka, joka seuraili juuri silmillään Deen ja Nallen menoa. Tyttö oli juuri se etäisesti tuttu, jonka olin varmasti nähnyt koulussa.
"Ai, en yhtään. En tiedä niistä hölkäsen pöläystä", totesin rennosti ja hymyilin kaksikolle.
"Vaikka on tätä ihan kiva katsoa", totesin perään vilkaisten ystäväni menoa esteillä.
"Hei Dee, kai sinä pistät hänetkin käymään selässä?" ruskeatukkainen tyttö huikkasi Deelle, joka olikin juuri tulossa meitä kohti huomattuaan hänet ja Henkan.
"Todellakin", Dee virnisti pysäyttäen Nallen eteemme.
"Hei, ei siitä ollut mitään puhetta", minä toppuuttelin nostaen käteni torjuvasti ilmaan.
"Et pääse täältä pois, ennen kuin olet käynyt selässä, turha yrittää", Dee totesi kääntyen jälleen pois päin.
Tyttö ja Henkka nauroivat, ja sitten Henkka sanoi:
"Joko mennään, Inari?"
"Joo", Inariksi kutsuttu tyttö sanoi, ja kaksikko lähti jonnekin tarhoille päin.

Hilasin itseni istumaan kentän aidalle ja hurrasin tahallani välillä Deen harjoittelulle. Hän taisi todellakin treenata jotakin reittejä, koska välillä hän saapui esteille tosi tiukoista mutkista tai teki muita outoja reittivalintoja. Jonkin ajan päästä hän sai harjoiteltua tarpeekseen, laskeutui satulasta ja alkoi taluttaa ponia. Hän väitti, että voisi auttaa keräämään esteet kohta pois, mutta minä tein sen vapaaehtoisesti ennen kuin hän kerkesi. Kun palasin vietyäni viimeisenkin puomin varastoonsa, Dee odotteli minua kypärä kädessään, ja ojensi sitä minua kohti hymy huulillaan.
“Onko minun pakko?” inahdin.
“On”, Dee sanoi jämäkästi ja asetti kypärän päälaelleni.
Kiinnitin sen huuliani mutristellen, ja hetken kuluttua löysin itseni Nallen selästä. Dee sääti jalustimet sopivan mittaisiksi - olin häntä pidempi - ja vilkaisi minua. Ilmeeni oli varmaan jotenkin outo, koska hän nauroi jälleen ja otti Nallen ohjat käsiinsä.
“Älä näytä tuolta. Minä talutan, joten ei hätää. Pidä vaikka harjasta kiinni”, hän sanoi.
“Ja rentoudu vähän, et sinä sieltä minnekään putoa."

Vähitellen uskaltauduinkin rentoutumaan ja jopa nauttimaan rauhallisesta menosta, vaikka toisaalta maan kamaralle pääseminen oli ihan mukavaa sen jälkeen.
“Minä selviän tuosta juuri ja juuri. En tajua, miten sinä saat sen tekemään kaikkia hienoja juttuja ja hyppimään esteiden yli”, totesin, kun lähdimme takaisin talliin.
“Se on vuosien kokemuksen tulosta. Mene alkeistunneille, ja kohta osaat saman kuin minä”, Deeann sanoi.
“Niin, vuosien päästä on sama asia kuin kohta, jep jep. Enpä usko, että…”, lauseeni jäi kesken, kun bongasin tallin ovilla mielenkiintoisen henkilön, ja vauhtini hidastui.
“Mitä nyt?” Dee pysäytti Nallen ja katsoi minua kummissaan.
“Ai et ole nähnyt ketään varteenotettavia vaihtoehtoja täällä? Kukahan tuo komistus sitten on”, tuhahdin virnistäen Deelle ja nyökäytin päätäni ovia kohti.
Dee seurasi katsettani pitkänhuiskeaan, ruskeatukkaiseen poikaan, joka nojaili ovenpieleen kuin jotakin odotellen. Hän kasvoillaan oli hiukan hapan ilme, mutta hyvältä hän näytti silti.
“Voi ei. Mister Töykeä on palannut", Dee sanoi nenäänsä nyrpistäen.
“Niin kuka?” kysyin naurahtaen epäuskoisena.
"Törmäsin häneen yhtenä päivänä, eikä hän ollut kovin hurmaava”, hän sanoi.
“Ainakin hän näyttää hurmaavalta, jos ei muuta”, minä totesin ykskantaan.
“Moni kakku päältä kaunis”, Dee urahti.

Dee jatkoi matkaa suoraan pojan ohi vilkaisemattakaan tähän, mutta minä yritin tavoittaa hänen katseensa. Siniset silmät katsoivat kuitenkin vakaasti toiseen suuntaan, joten luovutin ja otin Deen poninsa kanssa kiinni.
“Kuka hän oli?” utelin.
“No en minä nimeä tiedä. Mene kysymään, sinähän se aina juokset poikien perässä”, hän tuhahti.
“Katsohan sinua, olet ihan hapan! Mitä hän oikein teki sinulle?” nauroin nojautuen Nallen karsinan oveen.
“Ja enpä mene, hevospojat eivät ole ihan minun juttuni”, lisäsin.
“Ei hän ole hevospoika, senhän näkee kilometrien päähän”, Dee lausahti riisuessaan Nallen varusteita.
“Ai? Mitä hän sitten tekee täällä?”
“Edelleenkään - en tiedä. Katsoo siskonsa ratsastusta tai jotain”, tämä kohautti harteitaan.
Vilkaisin oville, mutta poikaa ei näkynyt. Mielenkiintoista. Kuka tulee katsomaan siskonsa ratsastusta näin usein? Hän joko piti sisarestaan todella paljon tai sitten hän oli vain outo. Vaikka tämä kokemus oli ollut ihan mukava ja vaikka pidin Deestä, en tulisi tänne joka päivä vain katsomaan, kun tämä tekee ympyröitä ponillaan tai hyppää esteiden ylitse. Yksi kerta riitti minulle, ainakin näin ensi alkuun.

11.5.2020
#TieTähtiin2020
10. Tarina kirjeen muodossa

Kirje isoäidille

Hei isoäiti!

Sain kirjeesi, oli todella mukava kuulla sinun ja isoisän kuulumisia pitkästä aikaa!
Kirjoitit, että hän osti sinulle puhelimen syntymäpäivälahjaksi, joten liitän puhelinnumeroni kirjeen mukaan. Voit siis jatkossa kirjoittaa minulle viestejä, jotka tulevat perille nopeammin kuin kirjeet, tai voit myös soittaa. Voit myös lähettää puhelimellasi minulle kuvia Sikuriinasta ja Rullakartiinasta! Minulla on niitä kamala ikävä, toivottavasti saan kesällä tulla kylään, jolloin pääsen näkemään sekä teidät että ne. Ja tietenkin Mörön, vaikka se kissa ei taida minusta niin välittää.

Kysyit, että miten kevään hevoskuviot ovat sujuneet. Olen jatkanut siellä Lehtovaaran Ratsutilalla, josta kerroin aiemmin. Ja ei, ei siellä taida olla kuin yksi tai kaksi suomenhevosta. Voisit kuitenkin tulla katsomaan Nallea, sitä hoitoponiani, josta mainitsin. Itse asiassa minulla on uutisiakin Nallea koskien, joista unohdin kokonaan mainita edellisessä kirjeessä. Toisaalta osallistumisemme ei ollut silloin varma, mutta nyt osaankin kertoa enemmän!

Sain siis luvan osallistua Nallella Tie Tähtiin -kisoihin! Kyse on isommasta kisakokonaisuudesta, jossa on kolme osakilpailua ja finaali. Osallistuimme sekä koulu- että esteluokkaan, tasoilla helppo B ja 80cm. Ensimmäinen osakilpailu pidettiin Hallava-nimisellä tallilla, ja siellä nappasimme sijan viisi esteluokasta! Toisessa osakilpailussa täällä kotona Lehtovaarassa saimme saman sijoituksen - viidensiä esteluokassa. Valitettavasti näissä kahdessa ensimmäisessä osakilpailussa koululuokat menivät päin seiniä, ja olimme sijoitusten häntäpäässä. Täytyy myöntää, että unohdin kokonaan antamasi opetukset viime kesältä, kun treenailin Sikuriinalla.

Kolmannessa osakilpailussa Hopiavuoressa olimme yhdeksänsiä molemmissa luokissa - aika lailla keskiverrot suoritukset siis molemmista. Finaali Hallavassa on vielä edessä, se pidetään ensi sunnuntaina. Minulla on siis vielä noin viikko aikaa kertailla sinun oppejasi kouluratsatuksen puolelta ja treenailla esteitä. Finaalihumina on vielä edessä, jo mutta tähän mennessä kokemus on ollut ihan paras! Rankka toki - olen kiertänyt ympäri maata valmennusten ja osakilpailujen perässä. Välillä olen hukannut niin itseluottamukseni kuin kykyni keskittyä, mutta en vaihtaisi tätä kokemusta kevääseen, jossa näitä kisoja ei olisi ollut. Pitää nauttia finaalista vielä kun kerkeää, mutta sen jälkeen jään mielelläni viettämään toivottavasti rauhallisempaa hevoskesää.

Kisojen ja tallin ulkopuolella elämä on ollut ihan tavallista. Koulunkäyntiä ja kavereiden tapaamista. Isä puhuu koko ajan, että hän haluaisi hankkia meille koiran, mutta vaikka minä ja Kristian tuemme ajatusta totaalisesti, hän hidastelee. Minusta voisimme mennä jo tänään hankkimaan jonkin söpöläisen meille pyörimään. Varsinkin jos Kristian muuttaa pian pois, talosta tulee hiljainen - koira voisi paikata hänen jättämäänsä tilaa. Pitää varmaan ruveta käyttämään jankuttamistaktiikkaa, isä ei yleensä siedä sitä ja myöntyy jossakin vaiheessa.

Odotan yhteydenottoasi kirjeitse tai puhelimitse.

Rakkain terveisin,
Deeann

11.5.2020
#Nalle #TieTähtiin2020 @Rosa
13. Toimittaja

Haastattelu

Tallilla oli aika hektinen meininki - lähes jokainen hoitaja oli harjaamassa hoitohevostaan puhtaaksi, kuin edessä olisi ollut suurikin tapahtuma. Seurasin menoa sivummalta - olin nimittäin harjannut Nallen jo aiemmin, enkä uskonut, että sen vaalea karva yhtäkkiä puhdistuisi yhtään sen enempää. Riri oli maininnut minulle Minjan, toimittajan, saapuvan pian, ja olin tietenkin informoinut asiasta muitakin - olin myös muistanut mainita, että toimittajalla olisi kamera mukanaan. Kyseinen toimittaja kameroineen olikin syypää kaikkeen puunaamiseen ja harjaamiseen, joka oli oikeastaan aika huvittavaa. Minjan oli määrä haastatella ihmisiä Tie Tähtiin -kisoihin liittyen. Miltei toivoin, ettei hän kysyisi minulta mitään, koska en varmaan osaisi sanoa mitään järkevää kisoista hänelle vastaukseksi. Lisäksi olin varma, että muut osaisivat muutenkin kertoa paremmin, koska moni oli kisannut kyseisissä kisoissa aikaisimpinakin vuosina, toisin kuin minä.

Vilkaisin ympärilleni ja näin Rosan selvittelevän Fionan häntää samalla, kun tämä puhui Zaidan kanssa. Zaida pudisti juuri päätään ja lähti poispäin. Ehkä hän ei halunnut osallistua kuumeiseen harjaamisoperaatioon. Astelin mietteliäänä Nallen karsinalle, missä poni tällä hetkellä vielä odotteli toimittajan saapumista. Se saisi palata tarhaansa sen jälkeen, kun Minja olisi poistunut. Rapsutin ponin otsaa ja jutustelin sille vaimeasti hetken, ennen kuin kävin ulkona tarkistamassa, joko toimittaja saapuisi. Häntä ei kuitenkaan näkynyt, joten palasin sisään kuullakseni juuri ajoissa, kun Rosa pohti, pitäisikö Fionalle laittaa lisää showshineä. Totesin, että se kiilsi jo ihan tarpeeksi, ja Rosa myöntyi nauraen. Siitä hetkestä ei kulunut kauankaan, kun Iiris kiiruhti sisään pihamaalta, ja ilmoitti, että toimittaja oli saapunut.

Minja kierteli tallilaiselta toiselle, sillä hän tuntui haluavan juttuunsa laajasti eri mielipiteitä ja kokemuksia. Hän näkyi ottavan kuvia ainakin Fionasta, joten Rosan puunaaminen ei ollut ollut turhaa. Vaikka yritin jättäytyä hiukan sivummalle, koska annoin mielelläni valokeilan muille, Minja löysi minutkin jossakin vaiheessa käsiinsä. Hän esitteli itsensä, ja minäkin kerroin kuka olen myöntyen samalla vastaamaan muutamaan kysymykseen.
"Kisaat siis näissä kisoissa medium-tasolla ponilla Silent Eternity?" Minja varmisti.
"Juuri niin. Nämä ovat ensimmäiset Tie Tähtiin -kisat minulle Nallen kanssa", kerroin hiukan hermostuneena.
"Millainen kokemus kisat ovat olleet?" toimittaja uteli lehtiö valmiina.
"Itse asiassa kaikki on ollut todella kivaa, ja tämä on ollut upea kokemus. Osittain rankka tietenkin, kun on kuljettu ympäri Suomea, ja ei kaikki ole missään nimessä sujunut aina niin kuin olisin tahtonut. Olemme kuitenkin saaneet muutaman sijoituksenkin ja vaikeudet ovat vain vahvistaneet minun ja Nallen suhdetta", sanoin ja olin salaa yllättynyt siitä, miten järkevältä vastaukseni kuulosti.
"Millaiset fiilikset ovat finaalia koskien?" Minja kysyi hymyillen ystävällisesti.
"Odotan innolla, että päästään kisaamaan vielä finaalissa. Eihän meillä mahdollisuuksia kokonaiskilpailun voittoon ole, mutta ei se voitto olekaan tärkeintä. Finaalista tulee varmasti upea kokemus, ja on mukavaa päästä vielä kerran Tie Tähtiin -kisaradalle", lausahdin.
"Jos kisat järjestetään ensi vuonna, ajattelitko osallistua?"
"Ehdottomasti, jos vain saan täältä luvan osallistua. Tämän kevään kisat ovat olleet niin opettavainen ja kiva kokemus, että mielellään lähtisin mukaan uudelleenkin", kerroin.
"Selvä, tämä riittää tältä erää. Kiitos!" Minja sanoi, ja katosi jahtaamaan lisää haastateltavia.
Katsahdin naisen perään ja olin salaa iloinen siitä, että olin onnistunut vastaamaan kysymyksiin järkevästi. Lähdin viemään Nallea tarhaan - siitä ei tänään oltu otettu kuvia, mutta eipä se mitään haitannut.

#TieTähtiin2020

16.5.2020
17. Pelkkää dialogia

Perillä Pronssijoella

"Hei, mites siellä on tähän mennessä sujunut?" isän ääni kuului puhelimesta.
"Ei kai mitenkään erikoisen ihmeellisesti. Saavuttiin jokin aika sitten perille, majoitettiin hevoset, ja nyt ollaan täällä majatalolla", kerroin tuijotellen kattoon samalla, kun makoilin majatalon huoneeni vuoteella.
"Millainen paikka se on?" isä uteli ja kuulin, että hän teki samalla jotain muuta, koska puhelun taustalta kuului epäilyttävää kolinaa.
"Tosi hieno. Sellainen vanhantyylinen, mutta jotenkin todella nätti ja maalaisromanttisella tavalla elegantti", kuvailin.
"Kuulostaa hienolta", isä nauroi puhelimeen ja sitten kuulin hänen kiroavan vaimeasti.
"Mitä sinä oikein puuhaat siellä?" kysyin nauraen ja heiluttelin toista jalkaani ilmassa, vaikka tiesinkin, että jos joku olisi nähnyt, se olisi näyttänyt erittäin typerältä.
"En mitään erikoista. Siivoan näitä työhuoneen kaappeja. Sinähän olet ikuisuuksia valittanut, että nämä kaipaavat siivoamista", isä mutisi puhelimeen ja kuulin jälleen kolahduksen.
"Ai, hyvä. Niistä ei koskaan löydä mitään, vaikka siellä on kaikkea tarpeellista", tuhahdin.
"Niinpä niin. No, millainen päivä huomisesta on tulossa?" isä kysyi vaihtaen aihetta.
"Jännittävä, mutta toivottavasti hyvä", sanoin hymyillen itsekseni.
"Aion nauttia, kun vielä voi, mutta ihan mukavaa että huomisen jälkeen tämä urakka on ohitse", kerroin ja kieputtelin vapaalla kädelläni yhtä kiharaa sormeni ympärille.
"Niin, ehkä tältä vuodelta. Katsotaan vaan, niin ensi vuonna juokset taas ympäri maata", isä sanoi epäuskoiseen sävyyn.
"Ehkä niin", sanoin pyöräyttäen silmiäni.
"Mutta se on sitten ihan toinen juttu ja se nähdään ensi vuonna."

"Hei, Dee? Tuletko meidän kanssa katselemaan ympäristöä? Ajateltiin käydä kävelyllä", Henkka oli työntänyt päänsä huoneeni ovesta ja näytti kysyvältä.
"Tulen, ihan pikkuhetki", sanoin siirtäen puhelinta kauemmas korvaltani ja osoitin sitä toisella kädelläni.
"Nähdään alakerrassa", Henkka sanoi, ja katosi ovelta.
"Okei isä, pitää mennä. Lähdemme tutkimaan ympäristöä", sanoin siirrettyäni puhelimen takaisin korvalleni.
"Selvä se. Muista käyttäytyä kunnolla ja olla varovainen. Ja onnea huomiselle näin etukäteenkin jo", isä luetteli ja kuulin, että hän kolisteli taas jotakin.
"Ainahan minä. Olet rakas, moimoi", sanoin puhelimeen, suljin sen, ja lähdin huoneesta.

"Täällä on ihan todella nättiä", Inari sanoi, kun kuljimme poispäin majatalolta aika suurella porukalla.
"Niin on. Kiva, että tällä kertaa ei tarvinnut tulla aamuvarhain vaan saadaan nukkua kisojen edeltävä yö täällä", joku sanoi, mutta koska olin pysähtynyt sitomaan kengännauhoja, en erottanut tarkemmin, kuka.
"Meidän pitää sitten keretä tulla ajoissa takaisin. Avajaiset, muistattehan", Zaida muistutti kaikkia.
"Kukapa ne unohtaisi", Henkka tuhahti huvittuneena.
"No niin, veikkauksia kehiin. Kuka voittaa huomenna?"
"Et ainakaan sinä", joku sanoi sarkastiseen sävyyn, ja kaikki alkoivat arvailla huomisen tuloksia.

16.5.2020
3. Ratsumajatalon avajaiset

Avajaishumua

Katselin ulos ruokasalin suurista ikkunoista. Pihlajapuiden keskeltä näkyivät Ratsumajatalon tarhat, ja tallirakennuskin pilkotti loivan alamäen päässä. Ilta-aurinko kultasi ne valollaan ja korosti tilan maalaisromanttista tunnelmaa. Käänsin katseeni sivuun ja vilkaisin ympärilleni etsien muita lehtisläisiä katseellani. Majoituimme Ratsumajatalossa, joten olimme saapuneet avajaisiin ensimmäisten joukossa. Tosin nyt, kun avajaiset olivat alkamaisillaan omistajien puheella, kaikki muutkin olivat jo varmaankin saapuneet paikalle. Tunnistin joitakin hallavalaisia ratsastajia, ja muutamat ihmiset näyttivät niin fiineiltä, että he olivat varmasti auburnilaisia. Löysin Zaidan viereisten tarjoilupöytien äärestä, jossa tämä silmäili tarjontaa arvioivin katsein. Ruokaa oli tarjolla monenlaista, varmasti kukaan ei jäisi tyytymättömäksi ja kaikille löytyisi jotain. Näin nopealla silmäyksellä niin voileipä- kuin täytekakkuakin, useammanlaisia keksejä, muffineja ja suolaiseen nälkään ainakin pieniä karjalanpiirakoita. Pelkästä katselusta alkoi tulla nälkä, vaikka varsinaisesti viimeisimmästä ruuastani ei ollut kovinkaan kauan.

Suuntasimme Zaidan kanssa kauemmas muutaman muun lehtiläisen luo. He arvioivat juuri, kenen kanssa kehtaisi ruveta juttusille, koska sosialisoituminen ei koskaan ollut pahitteeksi ja nyt olisi hyvä tilaisuus tutustua muihin kisaajiin. En osallistunut varsinaiseen keskusteluun, vaan silmäilin ympärillä pyöriviä ihmisiä. Uusien tuttavuuksien saaminen ei tosiaan olisi mikään huono ajatus, mutta toisaalta en ollut sitä tyyppiä, joka marssii suoraan uusien ihmisten luo juttelemaan. Pitäisi olla puheenaihe. Räpsäytin silmiäni palauttaen itseni maanpinnalle pilvilinnoistani, sillä majatalon omistajat, Naava ja Elyssa, saapuivat paikalle. En tiennyt heistä juuri mitään, vaikka olimmekin ohimennen tavanneet, kun Lehtiksen porukka oli saapunut aiemmin tänään majatalolle. Kaksikon majatalo oli niin uusi, että olimme ensimmäisiä asiakkaita, saapuneet käytännössä jo ennen näitä virallisia avajaisia.

He asettuivat tarjoilupöytien ääreen, ja Elyssa alkoi pitää avajaispuhetta. Kuuntelin sitä kohteliaan tarkkaavaisena muiden vieraiden mukana. Elyssa oli taitava puhuja, hän osasi olla samaan aikaan asiallinen, mutta rento. Molemmat vaikuttivat olevan innokkaita pääsemään vauhtiin majatalon pitämisen kanssa. Vaikka en ollutkaan perehtynyt Ratsumajatalon historiaan ja kehitykseen, minusta kaksikko sai olla ylpeä työnsä jäljestä. Olin kuullut, että paikka oli ollut hyvin ränsistynyt, ennen kuin he olivat kunnostaneet paikan. Nyt se oli upea, maalaisromanttinen paikka, jossa oli helppo viihtyä. Kun omistajien avajaispuhe oli ohitse, ihmiset pääsivät nauttimaan tarjoilupöytien antimista ja juttelemaan keskenään. Keräsin itsevarmuuteni, ja lähdin muiden kanssa kuljeskelemaan ja hakemaan syötävää. Ehkäpä tästä illasta selvittäisiin kunnialla.

#Nalle #TieTähtiin2020

17.5.2020
9. Ratsukon kisavarusteet

Valmistautumista

Silmäilin itseäni peilistä, joka oli kyllä liian pieni näyttämään minut kokonaan, mutta sainpahan ainakin tsekattua suurinpiirtein, oliko nutturani ojennuksessa. Yksi hiussuortuva oli hiukan löysällä, mutta nitistin sen pinnillä aloilleen ja vilkaisin lopputulosta. Saisi luvan kelvata. Oikaisin hiukan hermostunein elkein takkini kaulusta. Olin pukeutunut samoin kuin edellisiinkin osakilpailuihin, mutta olin jotenkin enemmän tietoinen ulkonäöstäni - olihan nyt kyse finaalista. Olin siistinyt kaiken ihan viimeisen päälle. Valkoinen kisapaitani oli silitetty ja pysynyt onneksi matkojen aikana suorana ja rypyttömänä. Musta kisatakkini oli myös siististi ojennuksessa, saappaat ja kypärä oli huollettu viimeisen päälle. Valkoiset ratsastushousuni olivat myös puhtaat ja toivoin, että ne myös pysyisivät puhtaina suoritukseemme saakka. Toisaalta minulla oli mukana suunnilleen jokaista vaatekappaletta kohden myös varavaatteet, jos jotakin ei-toivottua tapahtuisi. Vilkaisin itseäni viimeisen kerran peilistä, nappasin valkoiset kisahansikkaat mukaani ja poistuin laittamaan Nallea valmiiksi.

Nalle oli aika täydellisellä tuulella - se oli virkeä saatuaan levättyä viime yön, eikä sen ollut tarvinut matkustaa kisapäivän aikana. Se ei kuitenkaan ollut liian energinen, vaan sopivalla tavalla tyyni ja kuuliainen. Toivoin koko sydämestäni, että samanlainen mielentila säilyisi koko päivän läpi. Poni tiiraili valppaana ympärilleen, kun nostin satulan huopineen sen selkään ja liu'utin ne oikeaan kohtaan. Musta satula hohti auringonpaisteessa kiiltävänä - olin puunannut kaikki varusteet ennen matkaanlähtöä. Valkoinen satulahuopa heijasti auringonvaloa pois itsestään niin, että minua miltei häikäisi. Pyyhkäisin miltei näkymättömän pölyhiukkasen pois huovan pinnalta ja pujotin mustat suitset Nallen päähän. Se otti kuolaimet kiltisti vastaan eikä muutenkaan esittänyt mitään vastalauseita. Ilmassa leijui grilliltä päin herkullisia tuoksuja, ja muistutin itseäni, että pitäisi ostaa jotakin sieltä luokkien välissä. Nyt nälällä ei kuitenkaan ollut sijaa vatsassani, koska se oli täynnä jännityksen perhosia. En tiennyt yhtään, mitä odottaa koululuokalta. Suorituksemme olivat olleet sangen epätasaisia, mutta toivoin, että ahkera harjoittelu tuottaisi tulosta.

Kun Nalle oli valmis, lähdin taluttamaan sitä kohti maneesia, jossa verryttelyn oli määrä tapahtua. Katsahdin Nallea vielä arvioivasti. Se näytti minun silmääni ainakin erittäin hyvältä. Mustien varusteiden ja valkoisen satulahuovan välillä oleva terävä kontrasti toistui omassa vaatetuksessani, joten kaipa me näytimme kelvolliselta kisaratsukolta. Sen ajatuksen jälkeen mieleni täyttyi aivan muista ajatuksista, kuten kisaohjelman muistelusta ja yrityksistä karkottaa vatsassa kipristelevä jännitys. Minun pitäisi päästä samaan mielentilaan kuin Nalle, jotta kouluratamme onnistuisi. Hyvällä keskittymisellä ja huolellisella tekemisellä pääsisi jo pitkälle.


17.5.2020
5. Lamaannuttava pelko

Verryttelyä

Kouluratasuorituksemme lähestyi, joten nousin maneesissa Nallen selkään ja liityin muiden siellä verryttelevien ratsujen joukkoon. Näin Inarin ravaavan Danan kanssa maneesin toisella laidalla. Hänen suorituksensa olisi edessä juuri ennen minun vuoroani. Nallen korvat pyörivät ja se tutki valppaasti muita hevosia, mutta se rauhoittui, kun ohjasin sen uralle. Hallavan kisa-alue oli ponilleni jo tuttu, mutta totta kai se oli aina kiinnostunut erilaisesta ympäristöstä ja oudoista hevosista, joita paikalla oli enemmän kuin normaalisti. Onneksi Nalle tuntui olevan kisailmapiiristä huolimatta erinomaisella tuulella, kuten olin jo aiemminkin havainnut. Se oli sopivan tyynellä tuulella, mutta reagoi herkästi ja kuuliaisesti apuihini. Ohjasin Nallea miltei automaattisesti muiden ratsujen joukossa, koska omat ajatukseni askartelivat nopeaan tahtiin. En ollut lähelläkään Nallen kaltaista tyyntä mielentilaa, mutta sitä kohti minun pitäisi pyrkiä.

Ensimmäisten osakilpailuiden koululuokat olivat nimittäin palanneet mieleeni. Ensimmäisessä osakilpailussa Hallavassa olimme olleet toiseksi viimeisiä, ja halusin polttavasti suoriutua tällä kertaa paremmin. Toisaalta olin sen suhteen positiivisella mielellä. Ensinnäkin olin viettänyt enemmän aikaa Nallen kanssa, ja tunsin ponini paremmin. Toiseksi olimme harjoitelleet enemmän, kuin ensimmäistä osakilpailua varten. Kolmanneksi Tie Tähtiin -kisat olivat minulle nyt tutummat, ja myös Hallava oli paikkana tuttu. Positiivisista, itsevarmuuttani nostavista asioista huolimatta jossakin sydämeni pohjalla eli edelleen se lamaannuttava pelko, joka oli aikaisemmin vaikuttanut suorituksiini. Vaikka suhteeni Nalleen oli ollut huonompi, eikä ponini ollut aina ollut parhaimmillaan kouluradoillamme, suurin syy huonoihin suorituksiimme oli oma mielentilani eikä Nallen venkoilu.

Olin jännittänyt kouluratojen suorittamista niin paljon, että jännitys oli oikeastaan muuttunut peloksi. Kahden ensimmäisen osakilpailun jälkeen olin menettänyt itseluottamukseni kokonaan, ja sen takaisinsaaminen oli vaatinut paljon tsemppaamista. Muun muassa Mer oli auttanut minua itsevarmuuden keräämisessä ennen viime osakilpailun koulurataa. Hän oli miltei pakottanut minut luottamaan itseeni ja antanut arvokkaita neuvoja siihen, miten hermot sai pidettyä kurissa. Tapahtuneen muisteleminen sai pienen hymyn nousemaan kasvoilleni, ja se sai myös mieleni tyyntymään. Viime kisoissa olin jo suoriutunut paremmin, ehkä nyt voisin parantaa vielä lisää. Muistelin Mer'in vinkkejä ja pakotin itseni keskittymään pelkästään ratsastamiseen sysäten ajatukset epäonnistumisista pois mielestäni. Jos vain luottaisin itseeni ja Nalleen, sekä yhteistyöhömme, tästä tulisi vielä ihan hyvä rata, olin siitä varma. En saisi antaa lamaannuttavan pelon nostaa jälleen päätään, kuten aikaisemmissa osakilpailuissa oli tapahtunut. Lievä jännittäminen oli hyväksi, mutta pelkääminen ei.


17.5.2020
7. Keskusteluja ruuan äärellä
@Zaida @Inari

Hampurilaistauko

Helppo B:n koululuokka oli päättynyt jo jokin aika sitten, ja seuraava, helppo A, oli jo täydessä vauhdissa kentällä. Oloni oli helpottunut, kun yksi luokka oli nyt takanapäin, ja edessä oleva toinen ei jännittänyt minua läheskään niin paljon. Olin vaihtanut vaatetusta hetkeksi niin, että oli rennompi olla - jalassani oli saappaiden sijasta lenkkarit, ja päälläni huppari kisatakin sijaan. Olin hoitanut koululuokan jälkeen Nallen niin, että se saattoi tyytyväisenä odotella esteluokan alkua. Myös Zaida ja Inari olivat hoitaneet ratsunsa kuntoon, ja olimme yhdessä päättäneet mennä haukkaamaan jotakin syötävää tässä välissä. Nyt kun jännitys oli hetkeksi hiukan lieventynyt, olin huomannut kurnivan nälän kaivertavan koloa vatsaani. Inari ja Zaida olivat myöntyneet ehdotukseeni syödä jotain, ja suuntasimme yhdessä kohti tallituvan ulkopuolella olevaa grilliä. Grillistä leijuvat tuoksut olivat houkutelleet ainakin minua puoleensa jo koko päivän, mutta nyt oli vasta aikaa rauhoittua nauttimaan sen antimista. Päädyin valitsemaan hampurilaisen, koska minulla oli niin kova nälkä, enkä uskonut pelkän makkaran hillitsevän sitä. Muut kaksi valitsivat saman, ja kun saimme ruuat, löysimme vapaan pöydän pihamaalta. Istahdin yhteen puutarhatuoleista ja iskin hampaani hampurilaiseeni.

Hetken olimme vain hiljaa, koska kaikki nauttivat hampurilaisistaan ja suu täynnä oli vähän vaikea puhua. Sitten Zaida sanoi:
"Enää esteluokka, sen jälkeen tämä on tältä keväältä ohitse."
"Ihan mukava oikeastaan. Pääsee rentoutumaan eikä tarvitse treenata hiki hatussa koko ajan", Inari totesi suoraan.
"Samaa mieltä", naurahdin hörpäten sitten vesipullostani.
"Ei siinä, ihan mukavaa tämä on ollut, mutta alkaa vähitellen jollakin tasolla väsyttää tämä ympäriinsä juokseminen", jatkoin.
"Nimenomaan. Eikä tarvitse hetkeen jännittää, miten rata tulee menemään tai mikä lopullinen sijoitus on", Zaida myötäili ja upotti sitten hampaansa hampurilaiseensa.
"Ja alkaa kesäloma. Onko teillä suunnitelmia?" Inari kysyi.
Juttelimme hetken aikaa kesäsuunnitelmistani - minä kerroin, että aioin mennä etelämmäs entiselle kotipaikkakunnalleni tapaamaan isovanhempiani, jotka omistivat pari suomenhevosta siellä, ja muut jakoivat omia suunnitelmiaan. Sitten keskustelumme kääntyi takaisin Tie Tähtiin -kisoihin. Vertailimme suorituksiamme ja mietimme, ketkä voisivat vielä voittaa kokonaiskilpailun. Minä myönsin heti kättelyssä, että siihen en kykenisi vaikka haluaisinkin, koska suorituksemme olivat olleet sen verran heikkoja ja epätasaisia. Zaidalla ja Inarilla oli sen sijaan mahdollisuuksia. Jouduimme kuitenkin toteamaan, että tiimikisassa Lehtovaara ei tulisi loistamaan, ei sitten millään.

Sain hampurilaiseni syötyä, ja oloni oli heti parempi. Kun energia tästä palautuisi, suuntaisin esteradalle hyvillä mielin ja valmiina koitokseen.
"Toivottavasti saataisiin tästä viimeisestäkin luokasta hyvä sijoitus", Zaida mumisi kuin puoliksi ajatuksissaan.
"Teillähän on mennyt ihan sikahyvin, varmasti nytkin menee", hymähdin kieputellen vesipulloa käsissäni.
"Ehkä sen takia juuri nyt menee pian huonommin", tyttö sanoi epäillen, mutta pudistelin päätäni.
Vaihdoimme vielä jonkin aikaa ajatuksia kisoista ja muustakin, mutta sitten oli aika antaa pöytäpaikkamme jollekin muulle. Suuntasimme yhdessä kohti kentän laitoja voidaksemme seurata vielä meneillään olevia koululuokkia.


17.5.2020
20. a) Avunsaanti toisen tallin hahmolta

Alva auttamassa

Hallavan tallirakennuksesta oli varattu meidän lehtisläisten käyttöön muutama karsina, ja Nalle oli saanut majailla yhdessä niistä nyt hetken. Esteluokka oli alkamaisillaan piakkoin, joten olin tullut valmistelemaan Nallen, jotta voisimme lähteä verryttelyyn. Olin vaihtanut oman vaatetukseni taas vastaamaan kisaradalle menoa, ja oioin takkini helmaa astellessani käytävää pitkin karsinalle, jossa Nalle oli. Poni kurkotti kaulaansa ja tökkäsi minua rintaan, kun aloin varustaa sitä.
"Joo joo, kohta mennään radalle, ihan rauhassa nyt", jutustelin samalla, kun kiinnitin suojat ponin jalkoihin.
Minulla ei mennyt kauankaan saada Nalle valmiiksi. Karsina jäisi nyt jonkin muun Lehtiksen hevosen käyttöön. Lähdin taluttamaan Nallea käytävää pitkin ulos tallista, jossa leijaili jännityksen täyteinen ilmapiiri. Samassa jostakin takaamme kuului erittäin äänekäs kolahdus, ja Nalle säpsähti. Se loikkasi eteenpäin, ja ohjat lipesivät sormistani. Kompuroin omiin jalkoihini Nallen vetäisyn takia, mutta pysyin onneksi jaloillani. Katselin kauhuissani, kun ponini ravasi kauemmas häntä koholla.
"Nalle! Pysähdy", huikkasin tiukasti, mutta ihan kuin poni sellaista olisi totellut.

Minut kuitenkin pelasti vaalea tyttö, joka astui jostakin Nallen eteen kädet levällään, ja kun hämmentynyt ruuna etsi reittiä tytön ohitse, tämä oli jo napannut Nallen ohjista kiinni. Harpoin kiireesti käytävää pitkin heidän luokseen ja otin vastaan tytön ojentamat ohjat.
"Kiitos avusta!" henkäisin helpottuneena.
"Ja anteeksi, se säikähti jotakin ja pääsi irti", lisäsin hätäisesti ja puristin ohjia nyt tarpeettomankin kovaa.
Tyttö hymyili, ja hänen harmahtavan sinisissä silmissä oli ystävällinen katse.
"Ei se sinun vikasi ollut, ihan ymmärrettävää että ponisi säikähti", hän sanoi ja pyyhkäisi vaaleaa polkkatukkaansa pois silmiltä.
"No, kiitos kuitenkin avusta.. ööö..", jäin pohtimaan tytön nimeä, koska olin varma, että hän oli jotenkin tuttu.
"Alva. Me taidetaan kisata samassa luokassa", hän sanoi ja ojensi kätensä.
"Ai, totta. Minä olen Deeann, mutta sano vain Dee", esittelin itseni ja puristin hänen kättään onnistuen hymyilemään.

Vaihdoimme muutaman sanan kisoista ja siitä, miten ne olivat sujuneet, mutta sitten totesin, että minun pitäisi kiiruhtaa verryttelyyn. Alvakin kertoi olevansa menossa sinne, ja selvisikin, että hän oli lähtölistassa heti jälkeeni. Sanoin tytölle moikat ja suuntasin maneesiin. Ei mennyt kauankaan, kun Alva tuli sisään suomenhevostammansa kanssa. Emme kuitenkaan kerenneet enää jutella, koska kummankin täytyi keskittyä verryttelyyn ja edessä olevaan rataan. Nalle tuntui onneksi olevan edelleen hyvällä tuulella, ehkä hiukan energisempi kuin kouluradalla, mutta edelleen kuulolla. Toivottavasti tästä kisojen viimeisestäkin radasta tulisi onnistunut.


17.5.2020
19. a) Lintuperspektiivi

Kirjaimellisesti lintuperspektiivistä

Valkoiset aidat näyttivät korkealta vain kapeilta vaaleilta viivoilta maassa, jotka rajasivat keskelleen hiekkakentän. Sinne oli rakennettu värikkäitä esteitä, jotka näyttivät pieniltä siitä kulmasta katsottuna. Esteiden todellista korkeutta oli vaikea arvioida, mutta tällä hetkellä niitä ylitti hevosta pienempi ratsu, jolla oli vaalea karva ja mustina kiiltelevät jouhet. Harja oli letitetty siisteille sykeröille, joita ei kylläkään meinannut edes erottaa näin korkealta. Häntä leiskahteli esteiden ylitysten tahdissa, valkoinen läsi hohteli auringon säteiden koskettaessa sitä. Ponin selässä istui tumma tyttö, mutta tämän kasvoja ei näkynyt, koska kypärä peitti ne. Oli kuitenkin aikaa varmaa, että niillä olisi keskittynyt ilme tytön ohjatessa poniaan esteeltä toiselle. Tyttö oli pukeutunut mustaan ja valkoiseen, tummat hiukset olivat tiukalla nutturalla niskassa, joka erottui nyt kun laskeuduttiin vähän alemmas. Vaikka esteiden järjestystä oli vaikea hahmottaa näin ilmasta käsin, tyttö näytti tietävän, mitä hän teki ohjatessaan ratsunsa sujuvasti esteeltä toiselle. Hänen ratsunsa hyppäsi mielellään, ja ainakin tähän mennessä puhtaasti. Pian poni kaarsikin jo viimeiselle esteelle, ja puhtaan ylityksen jälkeen se heitti takapuoltaan hiukan ilmaan, ennen kuin suostui hidastamaan vauhtia.

Tyttö vaikutti tyytyväiseltä suoritukseen. Valkoisen hansikkaan peittämä käsi vilahti taputtelemaan ponia samalla, kun kaksikko siirtyi pois kentältä. Hänen tilalleen kentälle saapui kookkaampi ratsu selässään vaalea tyttö, joka tervehti poistuvaa ratsastajaa nyökkäyksellä ja hymyllä, jota oli kylläkin vaikea erottaa siitä kulmasta. Vaalean ponin tumma ratsastaja laskeutui maahan päästyään pois kentältä, ja talutti poninsa kauemmas kentältä. He sulautuivat ihmisten sekamelskaan, joka koko tallialueella oli. Ylhäältäpäin ihmiset näyttivät oudon kapeilta ja muodottomilta, pää keikkui hartioilla, jalat viuhtoivat alla, mutta eleitä ja ilmeitä ei voinut erottaa. Tyttö poneineen sulautui ihmismassaan ja muiden edes taas kulkevien hevosten joukkoon, ja heitä oli enää vaikea erottaa muiden seasta. Kisat olivat vetäneet Hallavaan väkeä enemmän kuin taas moneen viikkoon, ja heidän äänensä tuntuivat rasittavilta. Tallialueen ilmassa leijui ihmisten ruuan tuoksu, mutta lintu ei enää jaksanut seurata vaaleaa ponia ja tämän ratsastajaa, saatika ketään muutakaan tallialueella. Niinpä se levitti siipensä, liihotti kauemmas metsään ja asettui erään puun oksalle tyytyväisenä siitä, ettei ihmisten mekkala kuulunut sinne saakka.

3.7.2020
#spinoff

Rullakartiinan selässä

"Hei Mörkö, tule tänne."
Kirjava kissa ei ollut kuulevinaan sanojani, vaan katosi häntä pystyssä pitkänä rehottavaan ruohoon. Seurasin sen pörheää hännänpäätä katseellani, kunnes se katosi marjapensaiden taakse, ja huokaisten nousin seisomaan. Olin istunut isovanhempieni talon portailla odotellen isoäitiä saapuvaksi kaupasta, mutta tätä ei kuulunut. Olisin todellakin kaivannut jäätelöä, jota hän oli lähtenyt ostamaan, sillä sää oli lämmin ja täydellinen jäätelösää. Isoisä oli jossakin talon takana hoitamassa puutarhaa, sillä sieltä kuului välillä kopsahduksia ja rahinaa. Etupihan sora tuntui hiukan inhottavalta paljaiden jalkojeni alla, joten hipsin nopeasti nurmelle ja lähdin kiertämään marjapensaita päästäkseni kohti tallia, joka oli rinteessä hiukan sivummalla.
Isovanhempani asuivat syrjäisellä tilalla, johon kuului tallirakennus, päärakennuksen virkaa toimittava omakotitalo ja muutamia muita ulkorakennuksia. Maisemat olivat upeat, sillä tallin jälkeen rinne jatkui alas laitumille ja niiden takana siinsi järvi. Taivaan sini heijastui järven pinnasta ja sai sen hohtamaan näinkin kauas saakka. Tila oli muuten metsän ja peltojen ympäriöimä, eli täydellinen hevosteluun. Kiersin mansikkamaan ja näin Mörön istumassa kaivon kannella. Se näytti myrtyneeltä, mutta niinhän se taisi aina näyttää. Kissa ei ollut kovin seurallinen, eikä se ollut koskaan pitänyt minusta.

Astelin pitkässä ruohossa tallin oville saakka, työnsin ne auki ja pujahdin viileään talliin. Sikuriina ja Rullakartiina eivät kuitenkaan olleet sisällä, eivät tietenkään, vaan laitumella tallin takana. Ulkona oli lämmin ja aurinkoinen keli, ja tammat olivat laidunlomansa ansainneet. Kävin varustehuoneessa etsimässä Rullakartiinan suitset ja oman kypäräni, ennen kuin palasin lämpöiseen ulkoilmaan. Järveltä päin kävi tuulenvire, joka viilensi hiukan ilmaa – onneksi. Astelin pensaiden välistä neulasten peittämää polkua pitkin valkoisten aitojen luokse, ja näin heti tammakaksikon notkelmassa hiukan kauempana. Neulaset pistelivät jalkojani, joten menin nopeasti sisään laitumen portista ja astelin pehmeällä nurmella kohti hevosia.
Sikuriina huomasi minut ensimmäisenä, ja lähti ravaten kohti. Musta tamma pärskähti iloisesti saapuessaan luokseni, ja ojensin käteni rapsuttamaan hevosta.
"Mitäs tyttö? Onko hyvää ruohoa", jutustelin rennosti ja silitin tamman pehmeää turpaa.
Sikuriina havaitsi nopeasti, etten ollut tuonut mukanani herkkuja, ja perääntyi antaen tilaa Rullakartiinalle, joka töykki minua ystävällisesti turvallaan. Rautiaan karva kiilsi auringonvalossa kultaisena.
"Lähtisitkö mukaan? Käydään vähän maastoilemassa", ehdotin Rullakartiinalle.
Tamma näytti nyökäyttävän päätään. Naurahdin sen elkeille ja puin suitset tamman ylle. Talutin sen lähimmän kiven luo, ja ponnistin kiven päältä hevosen leveään selkään. Painoin paljaat pohkeeni sen kylkiin ja tamma suuntasi ohjeideni mukaan laitumen eteläpäähän. Sikuriina ei ollut enää kiinnostunut menostamme, vaan musta tamma oli löytänyt mehevän ruohotuppaan ja iskenyt hampaansa siihen.

Saavuin Rullakartiinan kanssa eteläportille, ja laskeuduin satulasta saadakseni sen auki. Rullakartiina kulki omatoimisesti portin läpi heti kun olin saanut jäykän salvan auki, ja suljettuani portin taiteilin itseni takaisin sen selkään. Käänsin tamman polulle metsän siimekseen, ja se lähti energisesti liikkeelle lennokkain astelin. Nautin rennosta menosta ja hyvästä säästä. Tätä oli kunnollinen hevoskesä – lämmintä säätä, maastoilua.. Rullakartiina tuntui olevan yhtä hyvissä fiiliksissä kuin minäkin, sillä se yritti kiihdyttää vauhtia. Pidättelin sitä kuitenkin vielä, sillä lyhyen metsäkaistaleen jälkeen tulisi laukkaamiseen soveltuva pelto, jonne asti Rullakartiinan täytyi nyt odottaa. Tamma asteli varmajalkaisesti metsän juurakoiden ja kivien ylitse. Metsässä oli hiukan viileämpi, mutta kun puut harvenivat ja saavuimme kahden pellon väliselle tielle, aurinko laski jälleen säteensä yllemme ja lämpö palasi. Käänsin Rullakartiinan vasemmalle ja se asteli innokkaasti pellon tasaiselle pinnalle. Sitä ei tarvinnut paljon kannustaa, ennen kuin vauhti oli kiihtynyt ja tamma laukkasi eloisasti pitkin pellon pintaa. En voinut mitään naurulle, joka purkautui huuliltani ilmoille. Kasvoja vasten hakkaava viima vei kuitenkin äänen mukanaan ja piiskasi kyyneleitä silmiini. Se ei kuitenkaan haitannut mitään, sillä tämä kesä oli kaikista paras pitkiin aikoihin!

22.-23.8.2020
#nalle #maastoratsastuskurssi20

2. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Liian hyvä tilaisuus hukattavaksi

Isä ei ollut hirveän iloinen, kun ilmoitin, että halusin osallistua Lehtiksen maastoestekurssille. Hänen mielestään oli ensinnäkin typerää, että halusin päästä hyppäämään vaarallisia esteitä keskelle epävakaita metsäpolkuja, mutta enimmäkseen hän ei ilahtunut kuullessaan, että koko hoito maksaisi 130 euroa.
"Etkö sinä voi hypätä niitä joskus toiste ilman tällaista hintaa?" hän oli kysynyt.
Ei, enpä oikeastaan voisi. Tilaisuudet päästä hyppäämään maastoesteitä osaavan, vierailevan valmentajan valvonnassa olivat harvassa. Jos tällainen tilaisuus heitettiin eteen piristämään syksyn pimeneviä iltoja.. Totta helvetissä otin sen vastaan. Pitkän taivuttelun jälkeen sain isänkin taipumaan samalle kannalle kanssani. Hänkin ymmärsi, että selviäisin todennäköisemmin hengissä maastoesteiden hyppäämisestä taitavan ohjaajan valvovan silmän alla. Siitä huolimatta, vielä lauantaiaamunakin, kun olin suuntaamassa tallille kurssin ensimmäistä päivää varten, hän yritti vielä taivutella minua kääntämään pääni. Oliko minun oikeasti ihan pakko päästä kurssille mukaan? Oli.
Niinpä isä jäi kotiin tyytymättömänä ja satakolmekymppiä köyhempänä, kun taas minä läksin tallille tyytyväisenä ja iloisin mielin. Syksyyn nähden yllättävän hyvä sää tuntui vain heijastavan hyvää mieltäni, kun pyöräilin muutamat minua ja tallia erottavat kilometrit kuunnellen samalla musiikkia.

Kurssin alku tuntui hujahtavan ohi nopeasti - eräänä hetkenä Heidi oli tarkistamassa, että kaikkien turvaliivit täyttivät vaatimukset, ja toisena hän jo hymyili leveästi, kun joku oli ylittänyt vesiesteen onnistuneesti. Lauantain ohjelmassa oli yksittäisiin esteisiin sekä ylipäätään koko lajiin tutustumista. Maastoesteiden hyppäämisen periaatteet olivat minulle tuttuja – olin katsellut kenttäratsastuskisoja pienestä saakka ja tutustunut lajiin muutenkin teoriassa. Omat kokemukseni olivat kuitenkin vähäisiä. Olin päässyt hyppäämään muutaman matalan maastoesteet edellisellä tallillani Pohjois-Pohjanmaalla, mutta sieltä oli puuttunut kunnollinen rata. Lehtovaarassa oli kuitenkin upea rata upeine esteineen, ja olin enemmän kuin innoissani päästessäni hyppäämään niitä.

Innostukseni ja ylitsevuotava kiinnostukseni tuntuivat siirtyvän myös allani puksuttavaan Nalleen, sillä ponilla riitti hyppyintoa ja energiaa. Ilmeisesti se piti esteistä siitä riippumatta, sijaitsivatko ne kentällä vai maastossa. Me molemmat taisimme löytää jonkin rohkeuden siemenen sisimmistämme, sillä kumpikaan meistä ei kaihtanut vaikeidenkaan esteiden ylittämistä maastossa. Myönnän kyllä, että ensialkuun muutamat esteet näyttivät niin uhkaavilta, että meinasin jo sanoa Heidille, että jättäisin ne tällä kertaa väliin. Niinä hetkinä kuulin kuitenkin isän marmattavan äänen jossakin aivojeni perukoilla: "Minä maksoin tästä kurssista yli satasen, joten sinä saat myös hyödyntää ne rahat hyppäämällä jokaisen pirun esteen sieltä radalta."

Niinpä minä hyppäsin – me hyppäsimme. Heidin ohjauksen alla minä ja Nalle ylitimme jokaisen esteen, joka eteemme pistettiin. Nalle tuntui luottavan ohjaukseeni, ja jostakin syystä minäkin luotin itseeni. Siihen vaikutti luultavasti monikin asia. Ensinnäkin Nalle, joka tuntui olevan erityisen hyvällä tuulella ja suoritti kaikki tehtävät varmajalkaisesti korvat hörössä. Toiseksi Heidi, jonka rento ja huomaavainen valmennustyyli ei antanut sijaa epäröinnille vaan sai kaikkien itseluottamuksen nousemaan. Kolmanneksi oma valmiiksikin määrätietoinen luonteeni tuntui päättävän, että nyt oli aika onnistua. Näiden kolmen seikan seurauksena saimme heti kurssin alkuun läjän onnistumisia, jotka boostasivat itseluottamustani ja fiilistäni koko loppukurssinkin ajan. Lauantaina ylitimme yksittäiset esteet suurimmilta osin hyvin – ainahan mukaan mahtui muutama hiomista kaipaava suoritus – ja sunnuntaina ratsastin ensimmäistä kertaa kokonaisen maastoesteradan Nallen avustuksella. Heidi totesikin radan jälkeen, että meiltä ei ainakaan rohkeutta ja sen suomaa vauhtia ollut puuttunut. En voinut mitään kasvoillani leijuvalle leveälle hymylle kun rapsuttelin Nallen kaulaa ja seurasin muiden suorituksia. Oli kannattanut osallistua ja samalla unohtaa liiallinen varovaisuus ja turha epäröinti.
Vauhdilla vaaroja päin – ja niiden kautta onnistumisiin.