6 osumaa on löytynyt haulle 0

Deeannin päiväkirja

3.7.2020
#spinoff

Rullakartiinan selässä

"Hei Mörkö, tule tänne."
Kirjava kissa ei ollut kuulevinaan sanojani, vaan katosi häntä pystyssä pitkänä rehottavaan ruohoon. Seurasin sen pörheää hännänpäätä katseellani, kunnes se katosi marjapensaiden taakse, ja huokaisten nousin seisomaan. Olin istunut isovanhempieni talon portailla odotellen isoäitiä saapuvaksi kaupasta, mutta tätä ei kuulunut. Olisin todellakin kaivannut jäätelöä, jota hän oli lähtenyt ostamaan, sillä sää oli lämmin ja täydellinen jäätelösää. Isoisä oli jossakin talon takana hoitamassa puutarhaa, sillä sieltä kuului välillä kopsahduksia ja rahinaa. Etupihan sora tuntui hiukan inhottavalta paljaiden jalkojeni alla, joten hipsin nopeasti nurmelle ja lähdin kiertämään marjapensaita päästäkseni kohti tallia, joka oli rinteessä hiukan sivummalla.
Isovanhempani asuivat syrjäisellä tilalla, johon kuului tallirakennus, päärakennuksen virkaa toimittava omakotitalo ja muutamia muita ulkorakennuksia. Maisemat olivat upeat, sillä tallin jälkeen rinne jatkui alas laitumille ja niiden takana siinsi järvi. Taivaan sini heijastui järven pinnasta ja sai sen hohtamaan näinkin kauas saakka. Tila oli muuten metsän ja peltojen ympäriöimä, eli täydellinen hevosteluun. Kiersin mansikkamaan ja näin Mörön istumassa kaivon kannella. Se näytti myrtyneeltä, mutta niinhän se taisi aina näyttää. Kissa ei ollut kovin seurallinen, eikä se ollut koskaan pitänyt minusta.

Astelin pitkässä ruohossa tallin oville saakka, työnsin ne auki ja pujahdin viileään talliin. Sikuriina ja Rullakartiina eivät kuitenkaan olleet sisällä, eivät tietenkään, vaan laitumella tallin takana. Ulkona oli lämmin ja aurinkoinen keli, ja tammat olivat laidunlomansa ansainneet. Kävin varustehuoneessa etsimässä Rullakartiinan suitset ja oman kypäräni, ennen kuin palasin lämpöiseen ulkoilmaan. Järveltä päin kävi tuulenvire, joka viilensi hiukan ilmaa – onneksi. Astelin pensaiden välistä neulasten peittämää polkua pitkin valkoisten aitojen luokse, ja näin heti tammakaksikon notkelmassa hiukan kauempana. Neulaset pistelivät jalkojani, joten menin nopeasti sisään laitumen portista ja astelin pehmeällä nurmella kohti hevosia.
Sikuriina huomasi minut ensimmäisenä, ja lähti ravaten kohti. Musta tamma pärskähti iloisesti saapuessaan luokseni, ja ojensin käteni rapsuttamaan hevosta.
"Mitäs tyttö? Onko hyvää ruohoa", jutustelin rennosti ja silitin tamman pehmeää turpaa.
Sikuriina havaitsi nopeasti, etten ollut tuonut mukanani herkkuja, ja perääntyi antaen tilaa Rullakartiinalle, joka töykki minua ystävällisesti turvallaan. Rautiaan karva kiilsi auringonvalossa kultaisena.
"Lähtisitkö mukaan? Käydään vähän maastoilemassa", ehdotin Rullakartiinalle.
Tamma näytti nyökäyttävän päätään. Naurahdin sen elkeille ja puin suitset tamman ylle. Talutin sen lähimmän kiven luo, ja ponnistin kiven päältä hevosen leveään selkään. Painoin paljaat pohkeeni sen kylkiin ja tamma suuntasi ohjeideni mukaan laitumen eteläpäähän. Sikuriina ei ollut enää kiinnostunut menostamme, vaan musta tamma oli löytänyt mehevän ruohotuppaan ja iskenyt hampaansa siihen.

Saavuin Rullakartiinan kanssa eteläportille, ja laskeuduin satulasta saadakseni sen auki. Rullakartiina kulki omatoimisesti portin läpi heti kun olin saanut jäykän salvan auki, ja suljettuani portin taiteilin itseni takaisin sen selkään. Käänsin tamman polulle metsän siimekseen, ja se lähti energisesti liikkeelle lennokkain astelin. Nautin rennosta menosta ja hyvästä säästä. Tätä oli kunnollinen hevoskesä – lämmintä säätä, maastoilua.. Rullakartiina tuntui olevan yhtä hyvissä fiiliksissä kuin minäkin, sillä se yritti kiihdyttää vauhtia. Pidättelin sitä kuitenkin vielä, sillä lyhyen metsäkaistaleen jälkeen tulisi laukkaamiseen soveltuva pelto, jonne asti Rullakartiinan täytyi nyt odottaa. Tamma asteli varmajalkaisesti metsän juurakoiden ja kivien ylitse. Metsässä oli hiukan viileämpi, mutta kun puut harvenivat ja saavuimme kahden pellon väliselle tielle, aurinko laski jälleen säteensä yllemme ja lämpö palasi. Käänsin Rullakartiinan vasemmalle ja se asteli innokkaasti pellon tasaiselle pinnalle. Sitä ei tarvinnut paljon kannustaa, ennen kuin vauhti oli kiihtynyt ja tamma laukkasi eloisasti pitkin pellon pintaa. En voinut mitään naurulle, joka purkautui huuliltani ilmoille. Kasvoja vasten hakkaava viima vei kuitenkin äänen mukanaan ja piiskasi kyyneleitä silmiini. Se ei kuitenkaan haitannut mitään, sillä tämä kesä oli kaikista paras pitkiin aikoihin!

Cassandran päiväkirja

Kaikkea sitä päätyi tekemään varsinkin ennen sunnuntain tulevia kisoja.
"Onks tukka hyvin, näkyyks kello?" kysyin virnistäen Oskarilta, joka istui kuskin paikalla vieressäni.
"Kelloa sulla ei oo, mutta tukka on ainakin hyvin", hän vastasi ja muodosti kasvoilleen kysymyksen, "mennäänkö?" Nyökkäsin ja suoristin vielä lyhyttä mekkoani, jonka olin uhkarohkeana vetänyt päälleni kylmästä ulkoilmasta huolimatta.

Oskari oli lähettänyt minulle aikaisemmin tänään snapchatissa viestin, että hän oli lähdössä illalla kavereidensa kanssa ulos ja pyytänyt minua mukaansa. Olin tietysti vastannut myöntävästi ja suostunut tulemaan, jotta voisin tutustua häneen paremmin. Hänen kavereistaan en tiennyt, mutta tummatukkaisen pojan mukaan he olivat hauskaa seuraa, eikä minun tarvitsisi turhaan hermoilla.

"Minne me tarkalleen ottaen mennään?" kysyin, kun nousimme yhdessä Oskarin mustasta autosta.
"Tuonne", hän vastasi ja osoitti punatiilistä rivitaloasuntoa, josta kuului musiikin matala pauhe. Kävelin hänen vieressään ovelle, jonka tuli aukaisemaan ilmeisesti yksi Oskarin kavereista.

"Oskuu! Ja sulla on mukana Cassandra? Tervetuloa vaan", hän tervehti ja viittoi meitä sisälle. "Mun nimi on Kai", blondi poika jatkoi, kun katselimme pienessä eteisessä ympärillemme. Hän katosi takaisin olohuoneeseen ja vilkaisin vielä Oskaria, joka hymyili minulle rohkaisevasti. Suuntasimme yhteistuumin kohti olohuonetta kapean käytävän läpi, jonka seinät oli maalattu beigeiksi. Tilassa istuskeli kymmenkunta nuorta, joista yhden tunnistin heti. Eelis.

"Mitä toi tekee täällä?" kuiskasin Oskarille viittoen päälläni kohti ex-poikaystävääni. Hän ei ollut huomannut minua vielä, joten vetäydyin takaisin nurkan taakse.
"Häh, ai Eelis? En mä tiedä, sanoin Kaille, ettei se kutsu sitä tänne, kun sä oot tulossa", tummatukkainen poika vastasi. "Voin käydä jututtamassa Kaita", hän jatkoi ja nyökkäsin.

Oskari katosi keittiöön ja jäin odottamaan häntä eteisen edustalle. Aika kului tuskaisen hitaasi ja toivoin, ettei Eelis päättäisi käydä vessassa tai tulla minun ohitseni. Silloin olohuoneesta käveli mustahiuksinen lappuripsi, jonka tunnistin Instagramista Laasasen Iidaksi. Yritin olla kiinnittämättä häneen huomiota, mutta kun hän pysähtyi kohdalleni minun oli pakko avata suutani ja kysyä, mitä hän halusi.

"En mitään. Sä oot Eeliksen exä, etkös?" Iida kysyi ivallisella äänensävyllä. Hänen mustat hiuksensa olivat pitkät ja laskeutuivat suorina alas pitkin olkapäitä, jotka olivat suunnilleen samalla tasolla kuin omani. Iidalla oli yllään punainen kotelomekko, joka oli huomattavasti avonaisempi, kuin mikään omistani.
"Niin. Ja sä oot Eeliksen uusi tyttöystävä, vai?" vastasin silmiäni pyöräyttäen. Edessäni seisovalla tytöllä oli kasvoillaan kilo meikkiä ja pitkät tekoripset, joita hän räpsytteli minua tuijottaen.
"Hei beibi, mikä sulla kest-", olohuoneesta paikalle kammennut Eelis sanoi, mutta huomasi sitten minut.

"No heei, löysit sitten tälläsen kumiankan", tervehdin sarkastisesti Iidaan viitaten. Silloin myös Oskari palasi paikalle ja oli aikeissa avata suunsa, mutta käännyin hetkellisesti ympäri ja viestitin sanattomasti, ettei ollut tarvetta.
"Sulla on selvästi huono maku, Cassandra", Eelis vastasi ja sylki nimeni suustaan.
"Siksi tykkäsin sinusta", napautin ja käännyin ympäri kohti Oskaria. "Lähdetään."

Olimme lähdössä Kain luota, joka harmitteli vielä eteisessä tapahtunutta.
"Etkö säkään Osku jää?" hän aneli vilkuillen olohuoneeseen.
"Joku toinen kerta. Me mennään Cassin kanssa nyt, pitää heittää hänet kotiin", Oskari vastasi avatessaan ulko-oven. Astuimme ulos kylmään iltaan, jossa lumihiutaleita tuprutti taivaalta sakeana verhona.

"Saanko kysyä, miks te muuten erositte? Oskari kysyi varovasti, kun kävelimme pihatietä kohti hänen autoaan.
"No... sanotaanko, että mun ritari rautahaarniskassa olikin valehtelija alumiinifoliossa."

Cassandran päiväkirja

Kulunut viikko oli pitänyt sisällään paljon valmistautumista ja odotusta niin Lehtovaaran lukion kakkosten, kuin meidän kolmostenkin osalta. Abien penkkariasut ja -karkit oli nyt hankittu, kun taas kakkoset olivat päässeet shoppailemaan hienoja mekkojaan - suurin osa tosin jo reilusti etuajassa. Muistelin, miten viime vuoden wanhat olivat olleet koko lukion kohokohta ja kuinka olin etsinyt vapaata aikaa kampaajalle ihan tosissani. Pukuni oli ollut tummansininen blingeillä varustetulla yläosalla, jotka laskeutuivat lopulta helmaan kadoten vähitellen.

Tänään katseet suunnattiin kuitenkin kohti tulevaa, tai minun tapauksessani oikeastaan tähtiin. Olin nimittäin valinnut asukseni astronautin haalarin NASAn logoilla varustettuna. Lukiolla minua odotellut Vertsu oli puolestaan pukeutunut Frozenin Elsaksi, mikä natsasi hänelle hyvin. Astronautin ja kuningattaren lisäksi tänään nähtiin myös muun muassa dinosaurus ja Darth Vader, sekä sekalainen sakki muita eläimiä, ammatteja ja asioita.

Liikuntasalissa pidetyn abiohjelman ja ruokailun jälkeen muut lukiolaiset kantoivat meidät rekkoihin, jotka lähtivät liikkeelle kohti kylän keskustaa. Ei sitä joka päivä pääse rekan lavalle seisomaan, joten me otettiin siitä kaikki ilo irti napsimalla kuvia, huutamalla ja heittämällä karkkia meitä katselemaan tulleille ihmisille. Joukossa seisoi kaikenikäisiä ihmisiä vauvasta vaariin ja minusta oli kivaa bongailla Vertsun kanssa joukosta tuttuja Lehtisläisiä.

Ajettuamme pari kierrosta keskustan kortteleiden ympäri suuntasimme takaisin lukiolle, missä meistä otettiin vielä lisää valokuvia. Myös paikallisen lehden toimittaja tuli haastattelemaan muutamia meistä juttuaan varten, joka julkaistaisiin myöhemmin. Vaikka päivä oli suhteellisen lauha, meille tuli silti kylmä ja suuntasimme yhdessä lämmittelemään. Jatkoilla kuitenkin tarvitsisi vielä varpaita, jotka Veronica oli onnistunut kylmettämään valkoisissa consseissaan ajelun aikana...

Zaidan päiväkirja

---

Syksy oli muutosten aikaa. Niin kävi joka vuosi, ihan vain sattumalta, yhtäkkiä kaikkien elämästä oli tullut jännittävää, hienompaa, täydellisempää. Vain harvoin muutokset menivät huonompaan suuntaan. Yleensä Zaidan elämä ei syksyisin juuri muuttunut, vaan se rullasi paikoillaan samaa tuttua vauhtia, vaikka tietysti kesän jälkeen oli aina totuttelemista kouluun menemisessä. Tänä vuonna muutoksia oli tapahtunut ihan liikaa. Huonompaan suuntaan. Tuntui, että juuri nyt kaikki meni päin persettä. Ihan kuin vanhempien erossa ei olisi ollut tarpeeksi, sillä nyt äidillä oli uusi miesystävä. Ja äiti säteili onnesta. Viime viikolla käydessään äidillä Zaida oli huomannut sen muuttuneen käytöksen. Se hymyili, hyräili ja sen talo loisti puhtauttaan. Ja kaiken kukkuraksi sillä miehellä oli lapsi. Äiti oli paljastanut kaiken, kun Zaidan oli ollut pakko kysyä asiasta. Se oli tyttö, Zaidaa vuotta vanhempi. Kuinka vinoon se katsoisikaan Zaidaa! Hän ei ikinä, ei ikimaailmassa halunnut tavata sitä tyttöä.
Eikä pelkästään itsensä takia, vaan myös sen takia, että äiti aivan varmasti rakastuisi siihen lapseen paljon enemmän kuin häneen. Se näytti kuulemma aivan äidiltä, vaaleat hiukset, siniset silmät ja pisamainen nenä. Zaida ei näyttänyt äidiltään ollenkaan. Eihän äiti oikeastaan ollut hänen äitinsä. Zaidan oikea äiti oli jossain Intiassa, jos nyt ylipäätään eli vielä. Hän ei tiennyt äidistään mitään, paitsi sen, ettei hän ollut voinut huolehtia Zaidasta. Siksi isä ja äiti olivat hakeneet hänet. Kun ei parempaakaan ollut löytynyt. He olivat hakeneet hänet siksi, ettei Zaidan äiti voinut saada lapsia, koska häneltä puuttui kohtu. Äiti oli ollut raskaana, mutta raskaus oli mennyt kesken ja kohtu oli pitänyt poistaa. Tarkkaa syytä Zaida ei tiennyt, mutta sitä ei hänelle kerrottu. Hän oli liian pieni ja hauras, kuin lasista valmistettu pieni patsas, joka meni rikki kun sen pudotti liian korkealta. Siltä Zaidasta tuntui. Kunpa hänet olisi voitu kääriä kuplamuoviin, niin ettei mitään pahaa pääsisi tapahtumaan.

Mutta äiti ei ollut ainoa muutos. Isäkin oli muuttunut. Yhä useammin käytyään nukkumaan Zaida kuuli oluttölkin aukeavan sihahtaen. Joskus useampienkin. Kerran Zaida oli mennyt katsomaan isää, mutta se oli sammunut sohvalle. Oluttölkki oli maannut kaatuneena olohuoneen lattialla ja sen sisuksista valunut juoma oli tehnyt tahran mattoon. Zaida oli kääntänyt isän kylkiasentoon, pujottanut tyynyn hänen poskensa alle ja peitellyt viltillä. Sitten hän oli siirtänyt pöydän oluttahran päälle ja itkenyt itsensä uneen. Aamuisin isä seisoi keittiössä keittämässä kahvia kuin ei ikinä olisi muuta juonutkaan. Zaida ei aikonut kertoa isälle tietävänsä tämän salaisuudesta. Se vain pahentaisi ongelmia.
Mutta oli isällä myös ongelmia, joita hän ei voinut salata. Hän oli saanut potkut töistä. Eilen. Isä oli sanonut, että hän yrittää etsiä nopeasti uuden työpaikan, mutta kyllä heillä rahat elämiseen riittäisivät. Zaida ei kuitenkaan ollut varma, voisiko hän uskoa isää. Mitä jos se alkaisi ryypätä päivisinkin? Lähetettäisiinkö Zaida sitten takaisin äidin luo, jos isä ei voisi enää huolehtia hänestä? Hän ei halunnut jättää Lehtovaaraa uudestaan, ei ikinä. Vaikka se tarkottaisikin sitä, että hän joutuisi yöpymään Adeliella yhä useammin, jos ei haluaisi jäädä nukkumaan kännikalan kanssa vatsa tyhjänä, koska kukaan ei käynyt kaupassa.

Mutta vaikka rahat riittäisivätkin elämiseen, joutui Zaida silti luopumaan paljosta, nimittäin ratsastustunneista. Ne maksoivat liikaa. Se Zaidaa harmitti, sillä vaikka hoitajana toimiminen olikin ilmaista ja tallitöitä tekemällä sai välillä ratsastaa, olisi ollut kiva ratsastaa säännöllisesti. Pääsisiköhän hän enää kisaamaankaan? Zaida jäisi muista jälkeen. Hänestä tulisi vain se, joka ehkä osasi harjata hevosen, mutta siihen se osaaminen sitten loppuikin. Miksi elämä oli niin hankalaa? Tallillakin, vaikka siellä juuri kuuluisi unohtaa kaikki ongelmat?
Tallillaisetkin olivat muuttuneet. Vertsu oli lopettanut Sotilaan hoitamisen kesän jälkeen. Tuntui omituiselta, että sitä rapsutteli nyt joku muu, jota Zaida ei edes tuntenut. Kaikki oli niin erilaista. Zaidasta tuntui, ettei hän enää kuulunut joukkoon. Pari tuttua naamaa oli kadonnut tallin pihapiiristä, ja Zaida toivoi, ettei hän olisi seuraava. Sillä hänestä tuntui ihan siltä, että kohta hänen olisi aika vain haihtua ilmaan, eikä kukaan jäisi kaipaamaan.

Koti, äidin koti, talli. Eikö siinä olisi ollut jo tarpeeksi ongelmia? Jonkun mielestä ilmeisesti ei, sillä olihan olemassa myös koulu ja Cia porukoineen. Johon Zaida ei enää kuulunut. Ei sillä, että hän olisi halunnut, mutta kun ei ollut kavereita, koulu oli yhtä kidutusta. Ei ketään, jonka kanssa olla välkillä, ei ketään, jonka kanssa voisi tehdä parityötä. Zaida jäi aina yli. Ja koska 8c:llä oli pariton määrä oppilaita, Zaida sai yleensä olla yksin. Silloin hän huokaisi helpotuksesta.
Mutta ei Ciasta silti päässyt eroon. Tänään Zaida oli tullut tavallista aikaisemmin kouluun, sillä koko kämppä oli haissut oluelle ja hänen oli ollut pakko päästä tuulettumaan. Sitä mahdollisuutta Zaida ei ollut ottanut huomioon, että Ciakin olisi ollut koululla. Yleensä se tuli aina tyylikkäästi myöhässä. Älä tule tänne, Zaida ajatteli ja kipu säteili hänen poskestaan, kun hän vain ajattelikin viime kertaa, kun Cia oli antanut hänelle ihan kunnolla turpaan. Ihan vain siksi, että hän oli erilainen, friikki ja mamu. Ja kaiken lisäksi vielä harvinaisen tyhmä ja ruma. Zaidaa raavittiin sisältä.
“Kukas se siinä”, Cian ivallinen ääni kantautui vain etäisesti Zaidan korvaan. Kyyneleet polttelivat silmäkulmissa. Anna tulla vain. Ihan sama. Ei ketään kuitenkaan kiinnostaisi.
“Etkö osaa enää puhua, rääpäle?” Cia yritti lietsoa ja potkaisi koulun pihan soraa Zaidaa kohti. Tämä ei enää jaksanut vastata. Millään ei ollut mitään väliä. Kunhan vain suojaisi naaman, niin sattuisi vähemmän.
Kun mitään ei tapahtunut, Zaida kääntyi katsomaan. Hän näki Cian omahyväisen ilmeen, sitten osui isku. Ja kaikki pimeni. Suoraan silmään. Kipu vavisutti Zaidaa kauttaaltaan, ja hän kaatui maahan. Kukaan ei vaivautunut kääntämään katsettaan. Zaida räpäytti silmäänsä ja tarkisti, että sillä näki vielä. Kunpa hän ei joutuisi selittämään isälle, mistä musta silmä johtuisi. Poskelle vierähti pullea kyynel. Eikä varmasti päivän viimeinen.

Saisipa jostain happea.

Rosan päiväkirja

Ensiponi
(Perustuu Lucaksen kanssa käytyyn roolipeliin) #spinoff
Kello on noin kymmenen kun automme nokka kääntyy tielle perässään traikku. Olemme lähdössä Lucaksen ja Josefiinan kanssa ostamaan Joselle ensiponia. Olimme luvanneet tytölle että kun työ täyttää yksi, ostamme tälle oman ponin. Eihän hän sitä itse ymmärtänyt, mutta pidimme lupauksen. Nyt olimme lähdössä katsomaan Tipsu nimistä shetlanninponia.

Lucas kääntää auton ratsastuskeskuksen pihaan. Tallista ilmestyy vaaleahiuksinen nainen. Nostan Josefiinan turvaistuimesta syliini. Lucas tervehtii naista joka esittäytyy Hannaksi. Lähdemme Hannan johdolla sisälle talliin, jossa käytävällä seisoo söpö pikkuponi.

"Tässä on Tipsu. Se on tosi varma lasten ratsu, mutta meillä ei ole enää sopivan kokoisia ratsastajia sille" Hanna hymähtää. Rapsutan ponia otsatukan alta.
"Olisiko mahdollista että me talutettaisiin sitä hetki pihalla niin nähdään vähän miten se liikkuu?" Kysyn johon Hanna vastaa myöntävästi taluttaen Tipsun pihalle.

"Onko se ihan perusterve?" Lucas kysyy.
"On eikä suvussakaan ole mitään poikkeavaa" Hanna vastaa.
"Mihin tarkoitukseen poni olisi tulossa?" Nainen jatkaa.
"Tälle tytterölle ensiponiksi" Lucas sanoo Josefiina sylissään. Tipsu kävelee kiltisti perässäni ympäri pihaa.

"Me taidetaan ostaa tämä" Lucas sanahtaa hetken päästä.
"Okei! Varusteet kuuluu siis hintaan" Hanna sanoo.
"Lastaa sä Lucas Tipsu traikkuun, mä hoidan paperit ja varusteet autoon" sanon ja ojennan riimunnarun miehelleni. Tuo laittaa Josen istumaan maahan joka alkaa heittelemään hiekkaa ympäriinsä. Pikaisesti tuo lastaa shettiksen, joka kävelee kiltisti traikkuun, sitoo sen kiinni ja nostaa Josen maasta. Itse seuraan Hannaa takaisin talliin.

Kahdelle kierrokselle tallista autolle saan raahattua Tipsun varusteet mukaan. Kun paperit asiat ovat kunnossa, kiitämme Hannaa ja lähdemme ajamaan kohti kotia.

Josefiina sylissä katson kun Lucas ottaa ponin pois traikusta ja vie sen kolmen hevosen talliimme, jossa Saly asustelee yksin. Sidomme ponin käytävälle ja etsimme harjapakin autosta. Josefiina saa itse harjata poninsa harjapakin päältä minun tukiessa tyttöä kainaloista. Lucas varustaa Tipsun, jonka jälkeen siirrymme pihalla. Laitan Joselle kypärän päähän ja nostan tuon poninsa selkään. Lucas lähtee taluttamaan shettistä kohti kenttää. Kävelen vierellä käsi Josen selän takana.

Kentällä kävelemme hieman molempiin suuntiin. Lopuksi juoksutamme ponin, jotta näämme myös laukkaa. Josefiina hymyilee sylissäni kun Tipsu laukkaa ympyrällä liinan päässä.
"Se on sun ihan oma ja ensimmäinen poni" hymyilen tytölleni. Juuri ennen iltavuoroon lähtöä Lucas saa puhelun. Hän on saanut töitä pankista. Ihan mahtavaa. Tämä mahtava päivä on kiva lopettaa iltavuoroon Kallen Kulmassa!