2 osumaa on löytynyt haulle 0

Cassandran päiväkirja

Istuin olohuoneessa kännykkääni selaillen, kun siihen kilahti Ririltä viesti. Hän ei yleensä lähetellyt minulle viestejä ja ensimmäinen ajatukseni oli tietysti, että onko Cassu tai Jinxy loukannut itsensä. Onneksi Riri kaipaili vain apulaisia ponituntilaisten ratsujen kuntoonlaitossa ja taluttamisessa, eikä minulla ollut mitään erityistä tekemistä. Penkkariasu ja karkit oli hankittu ensi torstaita varten, kouluhommat hoidettu... ja ainiin, Jinxyn loimet piti ottaa mukaan kuivumasta. Äiti todellakin arvosti sitä, miten kiikutin loimia kotiin pestäväksi ja kokoon kursittaviksi. En ollut varma miten ruunan pahan tavan saisi kitkettyä pois, mutta kunhan lukuloma alkaisi minulla olisi aikaa käydä tallilla myös päiväsaikaan.

Vedin uskolliset tennarit jalkaani haettuani ensin loimet pesuhuoneesta. Äiti ilmestyi eteiseen päätään pyöritellen, kun kiinnitin tummia, laineikkaita hiuksiani korkealle poninhännälle.
"Etkai sinä ole noin lähdössä?" hän kysyi katsoen minua päästä varpaisiin. Harmaat collegehousut, musta toppatakki ja sen alla tummansininen huppari - ihan perus vaatteet siis.
"Olen", vastasin hymyillen ilkikurisesti.

Nappasin tallikassini ja sylin täydeltä loimia, minkä jälkeen otin suunnaksi autoni. Pääsin livistämään etuovesta juuri ennen, kuin äiti ehti esittää toista vastalausetta. Käteni hapuillessa autonavaimia pelkäsin pudottavani kaiken lumeen, mutta jotenkin sain taiteiltua ovet auki ja tavarat takapenkille. Täytettyäni 18 vuotta olin viimein saanut ajokortin ja ostanut ensimmäisen oman autoni useamman vuoden kesätöistä saaduilla rahoilla ja sukulaisten avustuksilla. Paljon mopoautoa isompi kyseinen Peugeot 108 ei ollut, mutta neliovinen kuitenkin ja värikin natsasi makuuni juuri sopivasti. Kuinka moni pystyi muka sanomaan omistavansa luumun sävyisen auton?

Työnsin avaimet virtalukkoon ja laitoin vaihteen pakille. Peruutin pihasta hiekkatielle, jota aurat olivat höylänneet viime yönä taas äänekkäästi. Kovien pakkasten iskiessä Lehtovaaraan saisin varmasti kuskata nuorempia ympäriinsä, mitä en - ihan totta - pistänyt pahakseni. Oli kuitenkin tärkeää hankkia ystäviä ja ainakin jutella kaikille, ettei kukaan jäänyt tallilla yksin. Ihan vain muita moikkaamalla saattoi saada aikaiseksi hyvän mielen toiselle.

Radiossa soi The Weekndin Blinding Lights, jonka tahtiin naputtelin sormiani vasten rattia. "I said, ooh, I'm blinded by the lights"... yksi autoilun parhaista puolista oli ehdottomasti hyvän musiikin kuunteleminen. Biisi kuitenkin loppui ja jouduin kääntelemään kanavia, kunnes jäin kuuntelemaan Victor Cronen ja Tungevaag & Raabanin Take Me Away:tä, "Take me away, I am aiming for the star 'cause I can't stay".

Kaarsin Lehtiksen pihaan ja huomasin heti, että Veronican auto oli parkkipaikalla tavallisella paikallaan. Pysäköin sen viereen ja nappasin mukaani kaikki loimet, joiden kanssa lähdin suuntaamaan kohti tallia. Inari oli juuri tulossa ulos ovista nähdessään minut, joten hän jäi pitämään niitä auki.
"Kiitti tosi paljon!" puuskutin hymyillen loimivuoren takaa.
"Ei mitään!" hän naurahti jatkaessaan jälleen matkaansa. Inari kävi myös Lehtovaaran lukiota, mutta tosin vasta ensimmäistä luokkaa. Minä ja Vertsu sen sijaan olimme jo abeja, molemmilla hirveä stressi kirjoituksista.

Vein Jinxyn loimet nopeasti yksityishevosten varustehuoneeseen, minkä jälkeen lähdin metsästämään vapaaehtoisia taluttajia ponitunnille. Katsoin ilmoitustaululta, mitkä ponit tunnille olivat lähdössä ja suuntasin sen jälkeen tallitupaan. Siellä minua tervehtivät Adelie ja Iiris, jotka olisivat varmaan halukkaita lähtemään avuksi poneja taluttamaan. Omissa oloissaan istuskeli myös tummiin pukeutunut poika, jonka täytyi olla sen uuden yksärin omistaja Mer.

"Hei, olisitteko päässeet auttamaan tonne ponitunnille? Sinne tarviis mun lisäks vielä ainakin kaks apukättä", kysyin tytöiltä.
"Iiris oottaa kyytiä kotiin, mutta mä voin tulla", Adelie vastasi ja näin Iiriksen nyökkäävään.
"Joo. Otat varmaan mieluiten Ringon?" sanoin hymyillen, kun tyttö nousi nyökäten pöydästä ja laittoi mukinsa tiskikoneeseen. Hän oli tullut minulle tutuksi hoitaessaan Verttiä silloin, kun se oli vielä täällä.

Ehdin jo miettimään, että mistä nakitan nopeasti vielä toisen apulaisen taluttamaan, kun keksin pyytää Meriä. Mistäs sitä tietää, millainen tyyppi hän on, jos ei edes kysy tai yritä tutustua.
"Olisitko sä halunnut tulla auttamaan ponitunnille?" kysyin ja poika hätkähti. Toivoin, etten säikyttänyt häntä - ilmeestä päätellen en ainakaan pahasti.
"Joo, voin mä tulla", hän sanoi onnekseni. "Mun nimi on Mer", hän lisäsi, kun suuntasimme tallin puolelle Adelien perässä.
"Mä oon Cassandra, Itävallasta kotoisin. Et vissiin ollut suomalainen sinäkään?" kysyin tummatukkaiselta pojalta.
"Portugalista kotoisin. Prazer em conhecer*", hän vastasi hermostuneesti naurahtaen. Mer viihtyi varmaankin parhaiten yksin, mutta joutuisi nyt auttamaan pieniä ponityttöjä ja -poikia. (*hauska tutustua)

"Ota sinä vaikka Dana. Se on ainakin helppo tapaus", sanoin hänelle suunnaten sitten itse Sotilaan karsinalle. Sen edessä odotteli jo hieman vaahtosammutinta pidempi tyttö, joka seisoi äitinsä vierellä jännittyneenä.
"Ratsastatko sä tänään Sotilaalla?" kysyin ystävällisesti ja tyttö nyökkäsi. Otin hänet mukaani hakemaan harjoja ja kerroin samalla, miten kiltti hevonen ruuna oli. Näytin myös peukkuja Merille, joka ohjeisti parhaillaan innokasta pikkutyttöä.

Kun palasimme Sotilaan karsinalle huomasin myös Vertsun rantautuneen paikalle. Hän oli parissa vuodessa muodostunut hyväksi ystäväksi, jonka kanssa tapasimme myös koulussa. Hassua, miten Lehtikseen tullessani ajattelin, ettei hän kuitenkaan haluaisi olla kaverini. Ennakkoluuloni oli kuitenkin osoittautunut vääräksi, sillä minä ja Veronica vietimme nykyisin paljon aikaa yhdessä.
"Hei Vertsu. Autan tässä ponituntilaista", moikkasin ja tökkäsin hänelle harjan käteen. Blondi oli siirtynyt poneista hevosiin suunnilleen samaan aikaan, kuin minäkin ja hän edelleen kävi silloin tällöin rapsuttelemassa entistä hoidokkiaan.
"Heei! Tajusitko sen matikan?" hän kysyi viitaten eilisillan puheluun, jossa kertasimme matematiikkaa ylioppilaskoetta varten. Minä kun olin päättänyt kirjoittaa sen ruotsin sijasta.
"Mm", vastasin.

Ystävistä on kuitenkin myös muuta hyötyä, kuin matikan opiskelussa auttaminen. Minulle he ovat tukipilareita, jotka saavat aina hymyilemään, kuuntelevat miten sinulla menee kysyessään kuulumisia ja osaavat tilata pizzan kysymättä täytteitä. He ovat niitä ihmisiä, joihin voi luottaa, eivätkä välttämättä niitä, jotka on tuntenut pisimpään. Ystävät ovat niitä, jotka tulevat elämääsi ja todistavat pysyvänsä siinä. Vielä parempaa on, jos ystävien kanssa saa jakaa ihania hetkiä, kuten wanhat ja tulevat penkkarit.

Kuten vanha sanonta meille kertoo: ystävät ovat kuin tähtiä. Niitä ei aina näe, mutta ne ovat aina siinä.

Jullen Päiväkirja

Maastoilu päivä
#Ystävyys #Minttu #Hoo

Onneks On tallilla maailman parhaat ystävät jotka auttavat hevosten liikutuksessa. Ferrari Hoon Hoviratsastaja Minttu Lähti Mukaan Hoolla Maastoilemaan. Näiden kahden yhteistyö on alkanut sujumaan oikein hyvin ja Hookin saa enemmän liikuntaa.