4 osumaa on löytynyt haulle 0

Zaidan päiväkirja

---

Kaikkihan sen tiesivät, ettei Zaida ollut ikinä loistanut ruotsin kielessä. Välitodistukseen saatu kutonen oli tuntunut suorastaan olympiavoitolta, mutta se ei ollut estänyt tyttöä osallistumasta joululoman lopun valmennusviikonloppuun, jonka piti Lehtiksessä jo tuttu Åke Lundin. Inka oli ollut kateudesta vihreä Zaidan kerrottua ilmoittautuneensa valmennukseen Bellen kanssa, mutta ainoa väri tytön omilla kasvoilla oli tällä hetkellä jännityksen puna. Belle seisoi käytävällä satula selässään, juuri pesusta tullut huopa sen alla, tietenkin. Hieman kauempana samaan valmennukseen ilmoittautunut Inari suki Danaa kuin pelissä olisi ollut vähintäänkin kuukauden talutusvuoro alkeiskurssilla.
“Mä sanoin sulle, että laita viestiä, jos mua ei näy tallilla kun tuut”, Inari ähkäisi ja kumartui koputtamaan kumisukaa tallin lattiaan puhdistaakseen sen Danan karvoista. Tamma oli jo alkanut pudottaa karvojaan vaikka vuosi oli vasta alussa, jota vastoin Bellelle ei ollut koskaan mitään talvikarvaa kasvanutkaan.
“Mähän laitoin”, Zaida mutisi vastaukseksi pahoittelevuutta äänessään, vaikka tiesi vallan mainiosti, ettei Inari ollut oikeasti vihainen. Tyttö oli varsinainen unikeko ja oli ollut vartti yli yhdeksän vielä sikeässä unessa, eikä kiirettä auttanut se, että Dana oli päättänyt käyttää yöllä lantakasaa tyynynään. Onneksi tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Inari oli myöhässä, joten hänestä oli kehittynyt mestari laittamaan ratsu kuntoon viidessä minuutissa. Zaida sen sijaan oli ollut tallilla jo hyvissä ajoin, selvittänyt Bellen jouhet ja suihkauttanut poniin hieman showshineä. Enää suitset puuttuivat tamman päästä, ja Zaida lämmittikin parhaillaan kuolaimia, jotta Bellen olisi mukava ottaa ne suuhunsa. Inari ei ollut vastannut enää mitään, mutta hän olikin nähtävästi häipynyt satulahuoneeseen Zaidan ollessa omissa ajatuksissaan. Belle tuuppasi tyttöä kevyesti olkapäälle, mikä sai hymyn nousemaan Zaidan kasvoille.
“Joo, oot söpö”, tyttö naurahti ja laittoi ohjat ponin kaulalle tietoisena siitä, ettei ollut voinut vastustaa kiusausta piilottaa pari porkkanaa Bellen mash-juomaan, jonka se saisi valmennuksen jälkeen. Ihan vain siksi, että tamma oli niin vastustamattoman suloinen.

Maneesin ovet avautuivat kevyesti nirskahtaen, mutta se ei Belleä enää häirinnyt, vaikka vuosi sitten poni olisi jo varmasti ollut matkalla pakoon kammottavaa hirviötä, joka vaani oven takana. Zaida painoi pohkeensa Bellen kylkiin ja niin ratsukko astui maneesiin. Hikisiltä mutta onnellisilta näyttävät Reiska ja ratsastajansa Julie olivat kävelemässä loppukäyntejä. Zaida etsi katseellaan muita ratsukoita, mutta niitä ei näkynyt.
“Vau! Oliko sulla ihan priva valkku?” tyttö kysyi hieman kateellisena, vaikkei hänen omassa valmennuksessakaan ollut varsinaisesti tungosta. Parempi vain, ettei Åke näkisi ihan jokaista virhettä, koska valmentaja joutuisi keskittymään Inariinkin.
“Joo”, Julie hymyili sivellen uljaan pohjoisruotsalaisen ratsunsa kaulaa, “Reiska oli niin hieno! Me hypättiin yksi 80 sentin estekin!”
“Ja, Julie och Reiska var så duktiga!” esteitä siirtelemässä ollut Åke puuttui keskusteluun, joka sai pienen punan kohoamaan Julien poskille. Ruotsalainen ratsu oli varmasti ollut samasta maasta kotoisin olevan valmentajan mielestä varsinainen nappivalinta valmennukseen. Ennen kuin maneesin ovi sulkeutui, edellinen ryhmä, jos yhtä ratsukkoa ryhmäksi saattoi kutsua, poistui ja seuraava jäi sisälle verryttelemään poneja. Zaida käveli pari kierrosta pitkin ohjin viltti Bellen selässä, mutta pysähtyi sitten jättämään sen maneesin laidalle. Alkuverryttelyn aikana Åke kyseli samalla hieman ratsukkojen aikaisemmasta kokemuksesta ja tavoitteista. Inari keskusteli sujuvasti ruotsiksi ja selitti vaikka mitä Danan ja hänen yhteisestä matkasta, mutta Zaida vuorostaa ei ymmärtänyt edes ensimmäistä kysymystä.
“Öö.... suomeksi?” tyttö yritti viittoa hullusti käsillään saadakseen Åken ymmärtämään. Joku vuosi Vertsu oli ollut tulkkaamaassa, karkkipalkalla tietysti, mutta Fossen kanssa oli muutenkin ollut helpompaa valmentautua Åken silmän alla, tunsihan mies ponin jo entuudestaan kun se oli hänen kauttaa Lehtikseen tullut. Åken onnistui kysyä pari kysymystä suomeksi, mutta Zaidaa alkoi toden teolla nolottaa vasta silloin, kun Inari oli pakko pyytää tulkkausavuksi loppua varten. Hiljaa mielessään Zaida lupasi itselleen kuunnella vastaisuudessa ruotsin tunneilla tarkemmin, ettei häntä estettäisi ensi kerralla kielimuurin takia osallistumasta vieraskielisen valmentajan valmennukseen. Åkekin hieman voivotteli, etteikö olisi ollut ihan soveliasta osata ruotsia, kun se oli kuitenkin Suomen toinen virallinen kieli. Zaida kätki punertuneet kasvonsa kypärän lipan taakse.

Belle oli yllättävän rauhallinen alkuverryttelyssä, mutta heti ensimmäisille kavaleteille poni kiihdytti vauhtia räjähdysmäisesti ja lensi valtavalla loikalla jokaisesta pikkuristikosta yli. Onnekseen Zaida oli osannut varautua yllättäviin kenguruloikkiin, sillä tippuminen olisi ollut vain kirsikka kakun päälle kaiken alkutunnin sähläyksen jälkeen.
“Sooooh, prrr”, tyttö rauhoitteli Belleä ja siveli sen jo hionnutta kaulaa. Hypyt taisivat olla kummallekin vuosikymmenen ensimmäiset, joten Zaida toivoi varpaat ja sormet ristissä, ettei hänen tulinen tammansa keksisi mitään sen suurempia tempauksia.
“Okej, sen gör vi så här....” Åken seuraava ohjeistus puuroutui Zaidan korvissa käsittämättömäksi siansaksaksi, mutta tyttö luotti siihen, että kielitaitoisempi Inari saisi ratsastaa tehtävän ensin ja hän voisi vain seurata esimerkkiä. Niinpä Zaida yritti parhaansa mukaan kätkeä järkytyksensä, kun häntä kehotettiinkin ratsastamaan ensimmäisenä. Tyttö ei ollut vaivautunut edes katselemaan, minne Åke oli käsillään huitonut, joten hän rupesi saman tien miettimään mielessään, mikä olisi ollut loogisin reitti esteeltä toiselle. Poikittain keskihalkaisijalle laitettu okseri oli noussut sitten viime näkemän, joten Zaida päätti hypätä sen ja kenties vielä jumppasarjan toisella pitkällä sivulla. Olivathan tunnin aiheena laukanvaihdot, ainakin Inarin sanojen mukaan, joten olisi varsin järkeenkäypää, että hypättäisiin este, jonka päällä laukan kuuluisi vaihtua. Zaida ohjasi innoissaan steppaavan Bellen uralle ja antoi sille varovaiset laukkapohkeet. Tamma ampaisi eteenpäin kuin tykin suusta, mutta Zaida vain mukautui sen askeliin ja teki pieniä puolipidätteitä. Jos hän ei ruotsia osannut, niin sentään hän voisi näyttää, että ratsastus sujui. Belle kääntyi näppärästi kohti okseria ja se imi sille juuri sopivasti. Ponin ponnistaessa hyppyyn Zaida laski painoaan vasemmalle jalustimelle ja käänsi katseensa siihen suuntaan, johon halusi jatkaa, joka sai Bellen vaihtamaan laukan sujuvasti esteen päällä. Ylpeänä siitä, ettei vaihto olisi vielä pari kuukautta sitten sujunut ollenkaan Zaida jatkoi kohti jumppasarjaa, mutta havahtui Åken kummastuneeseen äänen.
“Nej, nej!” tämä mörähti ja heilutteli käsiään, mikä sai Zaidan pysäyttämään Bellen juuri ennen sarjan ensimmäistä estettä. “Vad gör du?” Zaida katsoi pahoittelevasti ensin Åkeen ja sitten Inariin. Tämä valmennus ei tulisi olemaan helppo.

Zaidan päiväkirja

---

Usein kisapäivinä aika tuntui kuluvan viisinkertaisella nopeudella kunnes radalle päästyä kellon viisarit tuntuivat pysähtyvän paikoilleen. Zaidasta oli täysin käsittämätöntä, miten viiteentoista minuuttiin esteverkassa oli mahtunut niin paljon kaikkea, että sen kirjoittaminen ylös kävi työstä. Kun kaikki koululuokat oli käyty ja Bellen koulusatula vaihdettu estepenkkiin, suojat harjattu puhtaiksi ja auennut sykerö korjattu takaisin napakaksi, oli aika lähteä esteverryttelyyn. Esterataa vasta rakennettiin ratahenkilökunnan toimesta maneesiin, joka oli sinänsä eduksi siinä mielessä, että saattoi kävellä alkukäyntejä koko maneesin mitalta. Belle sen sijaan oli erittäin järkyttynyt kolisevista estepuomeista, joita siirreltiin aivan arvon prinsessan turvan juuressa. Myös jouluna katsomoon kiinnitetyt kranssit ja muut koristeet tuntuivat muuttuneet pieniä poneja syöviksi hirviöiksi, vaikkeivät ne kouluradalla olleet kiinnostaneet tammaa pätkän vertaa.
”Perhana Belle”, Zaida kirosi, kun tamma ei millään suostunut kävelemään rennosti uralla niin kuin kaikki muutkin, vaan steppasi sen sijaan hermostuneena kauimmaisessa nurkassa estemateriaaleista. Zaida oli jo muutenkin tarpeeksi jännittynyt siitä, muistaisiko edes rataa, sillä ei ollut ehtinyt vilkaista ratapiirrosta kuin pikaisesti. Niinpä Inari yritti epätoivoisesti selittää Zaidalle, mikä este tuli minkäkin jälkeen ja mitkä olisivat parhaat reitit uusinnassa, vaikka tytön hädin tuskin onnistui kuunnella kaikelta Bellen rauhoittelemiselta.
”...ja sitten laukataan maalilinjan yli — parempi olla tippumatta ennen sitä…” Inarin ääni kuului jostakin kaukaa, mutta Zaidalla ei ollut mitään käsitystä koko radasta. Onneksi hänen uskollinen kisahoitajansa Adelie oli luvannut tulla pitelemään verkan lopussa Belleä niin, että Zaida pääsisi kävelemään rataa ihan itse.

Kun muut siirsivät jo ratsujaan raviin, junnasivat Zaida ja Belle yhä siinä samaisessa kulmassa. Kyyneleet polttelivat tytön silmäkulmissa. Tietysti hän ymmärsi, että Belle oli jännittynyt eikä kuskin oma jännitys yhtään parantanut asiaa. Pieni jännitys oli Zaidasta kuitenkin ihan ymmärrettävää, olihan hän hypännyt ponilla viimeksi marraskuun alussa, josta oli kulunut jo reilusti yli kuukausi.
”Ihan rauhassa nyt vaan, tyttö”, Zaida puheli ponille ja siveli sen hionnutta kaulaa. Hän oli päästänyt ohjat valumaan hieman pidemmiksi, mutta se ei näköjään ollut ollut hyvä idea, sillä juuri, kun Belle uskaltautui ottamaan askelen pois turvapaikastaan, maneesin ovi kävi ja tiistain esteryhmän söpö Samu asteli sisään täysin rentona valmiina voittamaan koko seuramestaruuden. Pojan tummat kiharat pursusivat kypärän alta ja hänen tummien silmiensä katse käväisi Zaidassa. Act cool, Zaida ajatteli, mutta Belle ei nähtävästi ollut halukas näyttämään kunnon ponilta Samun katseen alla. Kun maneesin ovi läimähti kiinni pojan takana, koki Belle rohkaistuneensa tarpeeksi ja päätti ampaista kunnon pierupukkilaukkaa maneesin toiseen päähän. Ohjat pitkinä ponia oli hankala jarrutella ja äkkilähtöön täysin varautumaton Zaida alkoi luisua väkisinkin kohti maneesin pohjaa.
”Vittu”, tyttö sihahti hampaittensa välistä, muttei. voinut mitään sille, että Belle jatkoi matkaansa ilman ratsastajaa painovoiman viskatessa epätoivoisen kuskin vauhdilla maahan. Zaida ei uskaltanut avata silmiään, sillä ei halunnut nähdä vastapestyjä kisahousuja kurassa. Tytön poskea poltteli, sillä naama edellä hiekkaan mätkähtäminen ei ehkä ollut se paras kasvojen puhdistustapa. Hän ei kuitenkaan voinut muuta kuin nousta hitaasti istuma-asentoon, puistella enimmät hiekat housuistaan ja katsoa, paljonko tuhoa Belle oli ehtinyt aiheuttaa vapaana kirmatessaan. Zaida oli siis silminnähden yllättynyt nähdessään Samun pisamaiset, hymyilevät kasvot edessään. Poika ojensi tälle kätensä ja auttoi hänet ylös.
”Sattuko?” Samu tiedusteli ja Zaida nyökkäsi vaisusti. Enemmänkin tyttöä vain ärsytti se, miten hän oli nolannut itsensä Samun edessä, sillä ensivaikutelma oli aina kaiken a ja o. Likaantuneet vaatteetkin harmittivat, mutta hyvällä tuurilla hiekasta luonnonvalkoiseksi muuttuneet kisahousut eivät näkyisi katsomoon asti.
”Söpö poni sulla muuten”, Samu jatkoi ja veti takaansa Bellen, joka näytti hieman pahoittelevalta sattuneesta, eikä Zaida voinut olla hymyilemättä hieman.
”Säkin oot söpö”, Zaidan sanat menivät sekaisin hänen yrittäessään tarkoittaa Poppista, mutta tytölle valkeni nopeasti, millaisen sammakon hän oli suustaan päästänyt ja hän painoi kätensä suun eteen.
”Samat sanat”, Samu virnisti niin, että pojan suloiset hymykuopat näkyivät ja kääntyi sitten kannoillaan kohti selkäännousujakkaraa jättäen Zaidan seisomaan suu auki Bellen ohjat kädessään.

”Ei, ei, ei”, Zaida ajatteli hiljaa mielessään, kun Belle tuntui jarruttavan ennen estettä. Tyttö painoi pohkeensa kiinni ponin kylkiin, mutta tamma oli jo päättänyt, ettei ratsastaja ollut ollut tarpeeksi skarppina ja heittäytyi salamannopeasti sivulle niin, että Zaida kellahti ratsunsa kaulan kautta alas kolisevien puomien sekaan. Hypyt ennen radankävelyä olivat sujuneet kohtalaisen hyvin, mutta jännittäessään radan muistamista Zaida unohti, miten tärkeä pohkeen tuki Bellen kanssa oli, ja peijakas tamma pääsi livahtamaan salakavalasti esteen ohi kuskin jatkaessa matkaansa esteen sekaan. Kuinka monta kertaa sitä oikein voi esteverryttelyn aikana tippua?
”Ei me varmaan päästä tuolta radalta hengissä ulos”, Zaida nyyhkäisi ja yski hiekkaa suustaan katsoen luokan ensimmäisenä startanneen Julien ja tämän hoitohevosen Reiskan menoa radalla. Reiska ei ehkä ollut mikään estehevonen, mutta Julie ohjasi ratsuaan hyvin ja puomit olivat pysyneet tähän mennessä ylhäällä. Tuollaisella, tasaisella menolla seuramestaruus voitettaisiin, ei sähläävän ratsastajan ja hermoheikon ponin voimin. Eikä Zaidan tavoite edes ollut voitto — puhdas, edes hyväksytty rata.
”Kyllä sä selviit, sä oot niin hyvä”, Inari tsemppasi, vaikka taisikin enemminkin ajatella tippumiskakkua, joita Zaida saisi pyöräyttää kohta kaksin kappalein. Vaikka uuden vuoden, tai tytön syntymäpäivien kunniaksi. Lähestyiväthän nekin kohta.
”Kannattaa valita tämmöinen tasainen ratsu, ei mitään jekkuilevaa ponia”, Samu virnisti Poppiksen selästä, joka näytti viilipyttyäkin rauhallisemmalta ja tuntui nauttivan kisahumusta. Samu oli ilmiömäisen hyvä ratsastaja, mutta tiedosti sen mainiosti itsekin…
”Et sä ainakaan siihen jää makaamaan”, verkkavalvojana toiminut Karo sanoi tomerasti. Hän auttoi Zaidan ylös ja tyttö sai puistella hiekat vaatteistaan jo toisen kerran vartin sisään.
”Sattuuko mihinkään?” Karontiedusteli ratsastuksenopettajan reippaalla äänellä, ja kun Zaida pudisti päätään vaikka hänen olisi oikeasti tehnyt mieli vetää peitto korvien yli ja nukkua viikko, tyttö kiipesi urheasti takaisin Bellen selkään. Ratsukko lensi onnistuneesti vielä parin esteen ylitse, ennen kuin oli aika lähteä radalle. Zaidan poskia kuumotti jännityksestä, ja vaikka hänen ei tehnytkään mieli esiintyä yleisön edessä vaatteet hiekkasina ja kasvot itkusta punaisina, halusi hän yrittää. Edes sen takia, että Samu seisoi peukut pystyssä verryttelyalueella odottamassa omaa vuoroaan.

Zaidan päiväkirja

---

Tuttu Poni-pyörä viiletti alas tallinmäkeä ja pysähtyi liukuen parkkipaikalle jättäen tumman raidan tasaiseen hekkapintaan. Heti sen perään oli rysähtää toinen, vaaleanpunainen pyörä.
“Voitin!” Zaida hihkaisi voitonriemuisena naama punaisena puuskuttavalle Adelielle.
“Epäreilua! Mun pyörässä ei ole vaihteita!” Adelie valitti, mutta Zaida vain kohautti olkiaan muka välinpitämättomänä.
“Ei mun ongelma”, tumma tyttö vastasi, nappasi tallikassinsa tarakalta ja katosi kulman taakse. Kesäkuussa ikuiselta tuntunut loma ja täydellinen tallikesä olivat vilahtaneet kaksikon silmien edestä kuin pikakelattu elokuva, eikä paluu koulun penkille ollut ollut riemukas. Cia vainosi Zaidaa kaikki välkät eivätkä muut luokkalaiset uskaltaneet laittaa tikkua ristiin. Kun parin viikon jälkeen Zaida oli ollut täynnä mustelmia, oli tytön ollut pakko kerto kaikki huolestuneelle isälleen. Ehkä kaikki oli nyt menossa parempaan suuntaan? Niin pitkälle Zaida ei vielä uskaltanut ajatella, mutta onneksi oli talli. Ja Adelie.

Zaidaa vuotta vanhempi tyttö oli ottanut kaverinsa kiinni ja yhteistuumin he työnsivät tallin painavan puuoven auki. Kesätalkoissa uudelleenmaalatut karsinat hohtivat vielän kuin uusina ja tunteja varten sisään pyydystetyt hevoset tulivat uteliaina moikkaamaan kaksikkoa. Zaida löysi tiensä Bellen luo ja rautias tamma tunnisti hoitajansa, eikä voinut olla tunkematta turpaansa tämän ratsastushousujen taskuihin. Zaida avasi karsinan oven ja astui pehmeille puruille. Adelieta ei näkynyt, joten tämä oli luultavasti lähtenyt moikkaamaan Hippua, jonka varsat oli jo vieroitettu emästään ja ne olivat löytäneet itselleen uudet kodit. Belle painoi turpansa tuttavallisesti hoitajansa olkapäälle, eikä Zaida silloin enää muistanutkaan ongelmiaan koulussa, eikä liioin huomista matematiikan koetta. Sen sijaan Bellen pörröisestä turvasta lähti snäppi Vertsulle ja Ellenille. Jälkimmäisenä mainittu vastasikin heti ja pyysi Zaidaa tekemään Lilylle mashin valmiiksi ja lähtemään sen jälkeen varustetun ponin kanssa maneesikävelylle. Ellen tulisi suoraan läksyjen äärestä ratsastamaan.
“Ok”, tyttö vastasi ja sanoi heipat hoitoponilleen. Kulkiessaan ilmoitustaulun ohi matkalla kohti yksärien satulahuonetta Zaida tarkisti, mille tunneille Belle oli menossa. Vain kahdelle ensimmäiselle, joten hyvällä tuurilla sen kanssa ehtisi viettämään aikaa vielä Ellenin ratsastuksen jälkeen. Zaida laski jo valmiiksi sen varaan, että jäisi katsomaan ja kuvaamaan ratsukkoa, saisihan hän ehkä hyvällä tuurilla purkaa ponin tai jopa mennä loppukäynnit selästä.

Zaida huikkasi Adelielle lähtevänsä hakemaan Lilyä ulkoa, jolloin tyttö päätti tulla mukaan moikkaamaan Ringoa pihatolle. Shetlanninponit olivat kasvattaneet talvikarvaa jo ainakin kuukauden, mikä sai ne näyttämään epätavallisen pulleilta (ihan kuin Lehtiksessä shettikset olisivat olleet jotenkin solakoita…). Zaidakin olisi antanut rapsut Rimpulle, mutta tytön entisellä   hoitoponilla ei näyttänyt olevan aikomustakaan liikahtaa, joten Zaida päätti antaa asian olla. Lily sentään suvaitsi saapua hoitajaansa vastaan, joka tosin taisi johtua lähinnä siitä, ettei arvon prinsessan todellakaan olisi pitänyt joutua mutaiseen tarhaan punaiseksi puusekunniksikaan.
“No hei söpö”, Zaida leperteli ruskeasukkaiseksi muuttuneelle tammalle, joka hyöri ja pyöri tytön ympärillä hänen kiinnittäessään riimun lukkoa. Lilylle ei tarvinnut edes maiskauttaa kun se jo oli pyrähtänyt yhdellä loikalla ulos tarhasta. Zaida käänsi ponin turvan kohti tallia, jonne Adeliekin kirkuvanpinkeissä kumppareissaan oli jo lampsimassa.

Zaida pyöräytti Lilyn tottuneesti pesukarsinaan ja kiinnitti ponin molemmin puolin. Hän riisui siltä vuorellisen sadeloimen ja kantoi sen siististi taiteltuna kuivaushuoneeseen. Lilyn kanssa Zaida oli erityisen tarkka siitä, että kaikki tuli hoidettua juuri kaavan mukaan, muutenhan hänen hoitajan pestinsä saattaisi olla uhattuna. Elleniltä ei kyllä ainakaan toistaiseksi tullut yhtään valitusta, joten Zaida saattoi olettaa olevasa ihan kelvollinen hoitaja.
“Se on niin söpö!” Adelie oli ilmestynyt pesarille rapsuttelemaan Lilyä. Zaida vain hymähti, vaikka tiesikin olevansa etuoikeutettu voidessaan hoitaa niin suloista yksäriponia. Tyttö avasi vesihanan, tarkisti veden lämmön ja suuntasi sitten suihkun kohti Lilyn kuraisia jalkoja. Ruskea, limainen muta kuoriutui pois ponin jaloista ja alta paljastui suloinen papurikkokuvio. Zaida kuivasi jalat pesun jälkeen huolellisesti, sillä ilmat viilenivät jo, eikä varmaankaan menisi kauaakaan ennen kuin Kolariinkin sataisi jo ensilumi. Sen huomasi siitä, että aamulla Zaida oli melkein kaatunut ojaan hänen pyöränsä lähdettyä luisuun jäisellä tiellä. Ja siitä, että tallille piti vuorautua toppatakkiin…

Sen enempää Suomen talvea muistelematta Zaida irrotti Lilyn pesukarsinalta ja talutti sen karsinaansa, jonka luona ponin varusteet jo odottivatkin. Adelie oli jäänyt taukotupaan odottelemaan alkeisratsastajien saapumista. Lily ei ollut erityisen likainen, joten sen puhdistamiseksi riitti huolellinen harjaus pölärillä ja tietysti kavioiden puhdistaminen. Poni sai suojat jalkaansa ja satulan selkäänsä. Ellenin valitsema viininpunainen huopa sopi Lilylle yllättävän hyvin, mutta tamman omistajalla olikin aina ollut värisilmää. Ennen suitsimista Zaida tarkisti kellon, ja huomasi olevansa hieman myöhässä aikataulusta. Niinpä mash piti sekoittaa nopeasti ja siinä hullunmyllyssä taisi Lilykin saada maistiaisensa. Saatuaan suitset kimon päähän Zaida heitti vielä fleeceloimen ohutkarvaisen ponin lämmikkeeksi. Kaksikon lähtiessä kohti maneesia, oli tallikäytävälle ehtinyt jo kerääntyä pieniä alkeiskurssilaisia, jotka loivat tietysti ihailevia katseita kohti kuvankaunista satuponia. Silloin Zaida oli erityisen ylpeä hoitajan pestistään.

Maneesissa Julle oli ratsastamassa Hoolla, mikä ei kuitenkaan haitannut yhtään, juttuseura kelpasi aina.
“Kuudeltako se Ellenin varaus alkoi?” violettitukkainen tiedusteli tunnistettuaan Lilyn.
“Niin taisi”, Zaida vastasi vilkaistuaan kelloa, joka näytti kymmentä vaille.
“Selvä se. Me ollaan kuitenkin jo lopettelemassa”, Julle hymyili ja taputti ratsuaan.
“Siirtykö siis Milli nyt sun omistukseen?” Zaida vaihtoi aihetta, sillä Vertsun levittämiin juttuihin ei aina kannattanut uskoa.
“Jep. Demillähän oli niitä jalkaongelmia koko kesän, joten parempi etsiä sille kevyempi koti”, Julia järkeili, vaikka hänen äänestään huomasi, ettei tamman lähtö ollut ollut helppo paikka. Zaidan seuraava lause kuitenkin katkesi Ellenin pöllähtäessä äänekkäästi maneesin ovesta sisään. Viilipyttynä kävellyt Lilykin seisahtui ja käänsi päätään omistajansa suuntaan.
“Kiitos taas niin paljon avusta!” Ellen kiitteli painaessaan kypärää päähänsä. Oli aina hieman haikeaa luovuttaa poni sen omistajalle, olihan se niin ihana. Zaida otti Ellenin puhelimen huostaansa ja asettui katsomoon autettuaan ensin Ellenin valmentajaa kokoamaan jumppasarjan. Onneksi Adelie tuli hänen seurakseen onnistuttuaan välttämään taluttamisen.

“Pää pois edestä!” Zaida kiljahti Adelielle, sillä hän halusi saada täydellisen videon nyt, kun jumppasarja oli jo noussut maan tasolta. Tyttö ehti tajuta korottaneensa ääntään hiukan liian myöhään, sillä Lily oli jo melkein saanut sydänkohtauksen ja kieltänyt yllättäen esteelle. Kuului puomien kolinaa, ja sitten kaikki tuntui tapahtuvan kuin elokuvassa. Lily juoksi täyttä päätä maneesin toiselle puolelle. Ellen makasi liikkumattomana esteen seassa. Kaikki oli Zaidan syytä. Ei, ei, ei. Hän olisi halunnut juosta kauas pois, pois Ellenin valmentajan painostavan katseen alta. Hän oli pettänyt Ellenin luottamuksen. Saisikohan hän ikinä enää edes koskea Lilyyn?
“Anteeksi… Mä en tarkoittanut, se — se oli vahinko”, Zaida yritti selittää. Kun Ellen nousi ylös, hänen onnistui nähdä valtava halkeama tämän kypärässä. Kaikki olivat hiljaa.
“Ota sinä poni”, valmentaja sanoi lopulta. “Meidän taitaa olla parasta lähteä käymään lääkärissä.”
Ellen kääntyi katsomaan Zaidaa, mutta tämä käänsi päänsä pois. Hän ei voisi enää ikinä kohdata tytön katsetta. Adelie käskettiin korjaamaan esteet pois ja Zaida lähti viemän Lilyä talliin. Se puuskutti ja sen suusta valui vaahtoa. Tamma katsoi Zaidaa anteeksipyytävästi. Ihan kuin se olisi halunnut sanoa “Anteeksi, mutta minua pelotti. En voinut sille mitään.”
“Älä huoli Lily”, Zaida kuiskasi ponin korvaan, “minä se syypää tähän olen.”

Tallissa oli hiljaista. Vain pari hevosta kurkisti karsinoistaan Zaidan kävellessä ohi Lily perässään. Hän hoiti ponin kuten tavallisesti. Riisui varusteet ja puhdisti ne, huuhtoi ponin ja kylmäsi sen jalat kuten aina estetreenien jälkeen. Juotti tammalle mashin ja antoi suukon sen sametinpehmeälle turvalle. Kun kaikki oli hoidettu, Zaida käveli hiljaisena Fossen karsinalle. Luojan kiitos poni ei ollut tunnilla. Livahdettuaan ovesta sisään hän istuutui puruille ja antoi kyyneleiden tulla. Miten hän saattoi olla niin tyhmä, että huusi maneesissa yhden vaivaisen videon takia? Vaikka hän tiesi hyvin, miten herkkä Lily oli? Fosse keskeytti heinien mutustelun ja painoi päänsä Zaidan syliin. Hän itki vasten ruunan karkeaa harjaa. Hän käpertyi pieneksi ja antoi ponin rauhallisen hengityksen lohduttaa. Elämä oli joskus perseestä.