Henkan päiväkirja

”Äiti, monelta Jennin pitikään olla Kemissä?” huutelin uuden muuttolaatikoiden täyttämän asuntomme läpi.
”About kaheltatoista. Miten niin?” äiti vastasi ja käveli keittiöön aamutakki päällä puhelintaan selaten.
”Sitä vaan, että kello on kohta kakskyt yli yheksän ja meijän pitäis lähteä puolelta, jotta ehittäis kahekstoista Kemiin,” sanoin ja kolistelin tiskejä tiskikoneeseen.
”Hemmetti. Oisit sanonu aikasemmin,” äiti sanoi ja pyyhälsi takaisin omaan huoneeseensa toivottavasti pukemaan.
”Lili kai sä pärjäät kolmisen tuntia täällä yksin? Saat katsoa Netflixiä tosta mun koneelta ja tullaan sit hakemaan sut kun ajetaan sinne tallille,” kuului uudestaan äidin ääni johon vastasi kirkas tytön ääni; ”Emmä enää oo viis vuotias, kyl mä pärjään.” Äiti hymähti jotain vataukseksi ja kävelin keräilemään jotain mukana raahamiani Maten kamoja huoneestani. Pari kolme tuntia ja sitten näkisin taas ruunani. Muta oli jäänyt Turkuun näiden kahden viikon ajaksi, kun me muutimme ja järjestelimme tavaroitamme Lehtovaaran reunalla sijaitsevalla omakotitalolla, jota pitäisi tulevaisuudessa kutsua kodiksi. Eipä siinä mitään, Lehtovaara oli kiva paikka, mutta olihan se iso muutos jos aikaisemmin on sattunut asumaan Turussa. Nyt entinen valmentajani Turun tallilta toi Maten samalla lähemmäksi, kun ajoi itse Kemissä asuvien sukulaistensa luo.

”Paljonko on vielä matkaa?” kysyin malttamattomana ja näpertelin samalla auton radiota. Kello oli vasta puolessa kahdessatoista, koska pohjois Suomen lauantai aamun onneton liikenne oli meidän puolella.
”Tuolla näkyy traikku,” äiti vastasi hymyillen. Vaikkei hän sitä myöntänytkään tiesin hänenkin olevan jollain tasolla innoissaan Maten näkemisestä. Viitisen vuotta sitten, kun sain pureman hevoskärpäseltä, sain samaan syssyyn tartutettua myös äitini ja siskoni ja siitä lähtien molemmat ovat vuorotellen olleet mukanani talleilemassa. Auto kaarsi lähemmäs traileria ja sen vieressä seisovaa ruskeahiuksista naista ja ruunikkoa. Äiti pysäytti auton pienen tien varteen ja avasin oven. Matte hörisi kauempaa. Totta kai se hörisi. Ruuna hörisi kaikille ja kaikelle, varsinkin omille ihmisille. Se oli sen oma persoonallinen tapa.
”Moi Henkka ja Elli! Otin Maten vähän käppäilemmään, kun sillä on jo niin paljo ajoa takana. Tässä käväs joitain pikkutyttöjäki sitä vähä rapsuttelemassa, mutta Muta ei tainnu pistää pahakseen” Jenni nauroi ja ojensi ruunan riimunnarun minulle. Jenni ja äiti halasivat ja jäivät juttelemaan jostain minun tervehtiessäni Mattea. Se puhisi ja hörisi naamalleni ja minä nauroin sen käytökselle.
”Hei vaan sullekkin,” mutisin hymyillen ja rapsutin ruunaa ryntäiltä mistä tiesin, että se pitää.
”Me siirretään traileri teijän autoon kiinni nii te voitte kävellä vähän matkaa tonne risteykseen päin ja kääntyy jossain siellä takasin päin,” Jenni ohjeisti ja nyökkäsin ruskea tukka heilahtaen. Lähdin kävelemään rauhalliseen tahtiin parin kymmenen metrin päässä olevalle risteykselle Muta rinnallani lönkytellen.

Traileri kolisi automme perässä pienellä pikkutiellä, jonka päässä sijaitsi Maten uusi koti. Olin käynyt katsomassa tallia jo pari päivää sitten, kun kävin tutustumassa jollain tasolla jo tiloihin ja tapoihin.
”Koska mä saan nähä Mutanenän?” Lili nurisi takapenkiltä. Tytön ”omaperäinen” lempinimi ruunalle tuli siitä, kun ensimmäisem kerran Lili näki Maten se oli juuri vetänyt mössönsä, jolloin totta kai turpa oli aivan likainen.
”Odota nyt hetki. Enää vajaa viis minuttia. Ja ennenku alotat, ei, me ei voitu kaivaa Mattea meijän pihalla trailerista ulos, jotta sä voisit nähä sen.” vastasin kyllästyneenä Lilin valitukselle. Sitä oli jatkunut kotoa asti, kun Siru oli päättänyt raadella hänen sukkkansa.
”Nyt näkyy jo,” äiti sanoi ihan yhtä kyllästyneenä meidän nahistelulle. Kello läheni puolta kolmea ja pihalla käveli muutama pienestä koostaan ja pinkkeinä hohtavista kumisaappaista päätellen alkeistuntilainen vanhempansa kanssa. Äiti pysäköi auton ja trailerin sen perässä, kun Matte hörisi trailerissa malttamattomana. Äiti oli pienen taivuttelun  jälkeen suostunut ajamaan pikku E kortin, jos vaikka Matelle sattuisi jotain akuuttia ja se pitäisi viedä klinikalle.
”Joo joo, odota hetki,” sanoin ja kopautin tailerin kylkeä kyynerpäälläni.
”Nyt Lili sun pitää mennä tosta etuovesta ja ottaa Matte irti siitä puomista. Sitte sanot mulle kun oot valmis ja mä ja äiti avataan silta. Älä anna sen peruuttaa ennen kun toi silta on kokonaan maassa ja takapuomi auki. Muuten meijän sormet tai Matte on entinen, kun se könyää sen puomin alta. Me varmistetaan ettei Matte peruuta ohi sillalta ja sitte ku ruuna on ulkona anna naru mulle,” ohjeistin tarkasti ja Lili tuijotti minua varsin tuimasti viimeisen lauseen kohdalla.
”Matte on iso hevonen ja sä kymmenen vuotias tyttö. Me ollaan Matelle uudessa paikassa. Se voi olla vähän innoissaan ja steppailla ympäriinsä. Saat pitää sitä joskus myöhemmin,” lisäsin vielä. Lili tuhahti ja pujahti trailerin etuovelle.
”Voitte avata,” kuului tytön ääni ja laskimme lastaussillan alas. Avasin takapuomin ja Matte peruutti reippaasti hirnuen ulos. Lili ojensi riimunnarun minulle ja talutin ruunan trailerin toiselle puolelle tallille päin. Alkeistuntilaiset tuijottivat silmät suurina toimitusta samalla, kun tyttöjen vanhemmat hoputtivat heitä autoon. Hymyilin heille ja rapsuttelin ja höpötin ruunalle hetken, jotta se vähän rauhottuisi.



”Henkka, me tiedetään, että sulla on hieno hevonen, mutta sun pitäis käydä jostain ettimässä se Riri,” äiti hoputti kantaessaan kasseja ja laatikoita trailerista.
”Tuolta se taitaa tulllakkin,” vastasin, kun punahiuksinen nainen harppoi meitä kohti.
”Hei vaan, tervetuloa Lehtikseen! Minä oon Riri Hallas, tän paikan omistaja,” nainen sanoi iloisesti ja seisahtui kohdallemme.
”Tän hörisijän oletan olevan Muta?” Riri sanoi ja ojensi kättään ruunalle haisteltavaksi. Äiti ja Riri olivat puhuneet jo sähköpostin välityksellä asiat selväksi, joten oletin Ririn tunnistavan hevosen tämän takia.
”Joo, sepä se,” vastasin hymyillen.
”Mä oon Henkka Haapaoja. Lili älä juokse, täällä on autoja ja hevosia,” vastasin ja komensin ohitseni pyyhältävää siskoani. Tyttö näytti minulle kieltä ja meni takaisin trailerin taakse äidin luokse. Riri naurahti huvittuneena ja sanoi esittelevänsä paikkoja, kunhan saataisiin Muta karsinaan ja tavarat paikalleen. Naisen ohjeistuksella talutin edelleen hirnuvan ruunan sisään kodikkaaseen talliin. Muutama hevonen vastasi Maten mölinälle ja jokunen hoitaja kurkki hoitohevosiensa karsinoista metelin aiheuttajaa.
”Prrr, rauhotuppa nyt vähän. Myöhemmin pääset tarhaan juoksemaan,” mutisin ruunalle, joka koikkelehti kapealla tallikäytävällä, kuin mikäkin korkeiden koululuokkien ori. Ei se yleensä ottanut näin paljon virtoja uusista paikosta, mutta ilmeisesti pitkä ajomatka ja ajon aikana nousseet pakkasasteet olivat saaneet ruunan jaloissa olevat korkkiruuvit kireälle.
”Tässä ois nyt Mutan karsina. Tuu nykäsee hihasta, kun ootte saanu tavarat paikoilleen. Tossa on varustehuone, jonne voitte laittaa kaikki kamat, ja tuolla on rehuhuone minne voitte viedä väkkärit sun muut sellaset. Oon luultavasti tässä jossain tallissa siivoilemassa,” Riri selitti ja nyökkäilin parhaani mukaan. Nainen lähti omille teilleen ja minä pujahdin Maten karsinaan ottamaan siltä suojia jalasta. Ruunan kuljetussuojat olivat edellisestä kodista asti ja sen lisäksi jotain halpiskamaa, joten juuri silloin kun nitä olisi tarvittu, suojat hajosivat. Niimpä käyttöön oli matkan ajaksi otettu normaalit tummanhamaat ratsastuksessa käytettävät suojat.
”Matte, paikka nyt!” ärähdin ruunalle, joka hääräsi ympäärinsä haistellen uutta karsinaansa. Kun hetken taistelun jälkeen sain suojat jalasta, jätin ne roikkumaan karsinan oveen ja lähdin auttamaan äitiä ja Liliä kamojen kannossa. Eihän niitä paljoa ollut, mutta ainakaan he eivät tienneet mihin tavarat laitettaisiin.

Tavaroiden laiton ja Ririn esittelykierroksen jälkeen nainen näytti vielä tarhan minne voisin tuikata hevoseni. Minun onnekseni Matte oli jo rauhoittunut tähän mennessä käsittely kelpoiseksi ja heitin sille vielä toppiksen selkään ennen kun lähdin viemään sitä tarhaan. Muta kasvatti ihan siedettävän talvikarvan, mutta totutelkoot rauhassa Lapin ilmastoon paksumpi loimi niskassa. Avasin valkoaitaisen tarhan portin ja talutin ruunan sisään. Matte ei meinannut pysyä loimessaan, kun sain sen vihdoin irti sen lähtiessä tukkaputkella laukkaamaan ja pukittelemaan ympäri tarhaa. Hetken päästä se ravasi häntä tötteröllä luokseni ja tuhahti naamaani.
”Voi tsiisus, mikä hönö sä oot,” nauroin ja rapsutin ruunaa otsasta.

 
Oli ollut fiksu idea ottaa pyörä mukaan Turusta. Vielä fiksumpi idea oli ollut vaihtaa siihen kunnon nastarenkaat. Mikä tässä ei ollut fiksua oli se, että laskettelin pyörälläni aamun pimeässä, vähän yli kello seitsemältä ja väsyneenä tallin peilijäässä olevaa alamäkeä vaan sen takia, etten enää iltapäivällä ehtisi liikuttaa Mattea. Kouluhommia oli yksinkertaisesti liikaa johtuen uhkaavasti lähestyvästä koeviikosta ja muutenkin opettajien kyltymättömästä tarpeesta päästä kiduttamaan oppilaitaan hirveillä määrillä pitkiä matematiikan yhtälöitä ja äidinkielen mielipidekirjoituksia. Päästyäni ajatuksiltani tallinpihaan, laitoin pyöräni yhteen lukemattomista lumikasoista ja lukitsin sen jotenkin. En millään jaksaisi uskoa, että joku haluaisi ratsastuskoulun pihalta, aamu seiskan aikaan pölliä lukiolaisen maastopyörää, vaikka toisaalta, ties minkälaiseen sakkiin on välillä törmännyt.
“Oho, sähän oot aikasessa”, Riri ihmetteli selkäni takaa. Säpsähdin ja käännyin ympäri.Nainen oli riimuista päätellen tullut juuri hevosten tarhaanvienti reissulta. 
“Pakko sitä on, kun kouluhommat painaa päälle”, vastasin hymyillen ja lähdin samalla kävelemään tallin sisätiloihin. Riri naurahti ja otti jo seuraavia riimuja karsinoiden ovissa roikkuvista koukuista.
“Oiskohan Matte vielä sisällä?" kysyin toiveikkaasti. En millään jaksaisi lähteä tarhoille hakemaan ruunaa. 
"Onhan se”, Riri vastasi ja lähti hyräillen Dana ja Cassu riimunnaruissa laahustaen. Huokaisin helpotuksesta ja lähdin Maten karsinalle. Ruuna hörähti ja hymyilin.Että voi ihminen ilahtua pienistä asioista.

Maneesin ovi narahti minun vetäessä sitä auki. Viheltelin varmuuden vuoksi, vaikken uskonutkaan, että tänä yhtenä tiettynä päivänä, tähän aikaan siellä ketään olisi. Suureksi ihmetyksekseni maneesista kuului Cassandran tervehdys. 
“Äsh, hitto. Unohdin kattoa varauslistaa.”, ähkäisin ja olin jo kääntämässä Mattea ympäri.
“Eiköhän tänne mahu kaks”, Cassandra vastasi ja kuulin naurun hänen äänessään. Kiitin naista ja hiippailin Muta perässäni katsomo päätyyn noustakseni selkään. Cassandra ravasi Jinxyllä nätin näköistä ravia keskiympyrällä.
“Miten ihmeen aikasin sä oot tullu tänne, jos kello on nyt puol kaheksan?” kysäisin, kun retuutin itseni ruunani selkään. 
“Abauttiarallaa seiskalta. Kouluhommat on kivoja, vai mitä?” tummatukkainen nauroi. Nyökkäsin virnistäen ja patistin Maten käyntiin. Ruuna oli mukavan reipas, niin kuin yleensäkin eikä, sitä tarvinnut juurikaan hoputtaa. Muutaman käynti kierroksen jälkeen lyhentelin ohjia ja siirryin kevyeen raviin. Tänään mentäisi vaan rento eteen ja alas treeni, sillä äidinkielen tunti alkaisi kymmeneltä ja pitäisi ehtiä käydä välissä kotona suihkussa, ettei kavereille pitäisi selitellä miksi haisin ihan hevosen lannalta. Lähdimme ravissa jolkottelemaan ympyröitä ja erinäisiä tavutuksia ihan mukavalla menestyksellä. Muta tuntui yhteistyöhaluiselta ja teimme lävistäjällä muutaman lisäyksenkin. Satulasta kuului tuttu natina jokaisella kevennyksellä ja pyyhkäisin silmilleni valuneita ruskeita hiuksia pois tieltä. Olimme molemmat sopeutuneet Lehtovaaraan paremmin kuin hyvin, vaikka alussa jännitinkin miten Muta suhtautuisi näin nopeaan leveyspiirien vaihtoon. Ruuna oli parin ensimmäisen päivän aikana melko virtaisa liikutettava, mutta rauhoittui onneksi pikkuhiljaa, kun saatiin rutiinit takaisin paikoilleen. Vaihdoin suuntaa käynnissä täyskaarrolla ja jatkoin hetken samaisessa askellajissa. Oikean puolen ravi hinkkaus oli aina vähän vaikeampaa, joten en vaatinut sitä parasta mahdollista suoritusta. Tosin en kyllä olisi varmaan jaksanutkaan, kun väsymys painoi lihaksia. Puoli seitsemältä herääminen ei tosiaan ollut sitä parasta herkkua. 

Cassandra ja Jinxy lähtivät maneesista tasan kahdeksan aikoihin, joten totesin, että nyt olisi hyvä hetki nostaa laukkoja. Sanottuamme heipat kertasin kehittelemäni laukka tehtävän. R-kirjaimesta nosto keskiympyrälle ja täyden kierroksen jälkeen takaisin raviin. C päädystä uusi nosto ja toinen ympyrä, jonka jälkeen taas raviin. Ruunikko suoritti tehtävän mukisematta molempiin suuntiin, mitä nyt oikeaan kierrokseen piti vähän venkslata. Loppuravit olivat mukavan rennot, ja Matte pärskähteli tyytyväisenä. Lopettelimme puoli yhdeksän aikoihin onnistuneeseen jumppaan. Hyppäsin alas selästä ja kirosin kylmettyneitä varpaita. En ymmärrä miten, joka kerta unohdan, että jäätyneet varpaat ja hevosen selästä alas tuleminen tömähtää joka kerta kipeästi. Taputtelin ruunaa vuolaasti ja syötin sille taskusta omenan makuisen heppanamin. Matte otti sen tyytyväisenä vastaan ja lähti ihan itse kävelemään ovelle päin minun säätäessä taskun vetoketjun kanssa. 
"Matte kuule mä oon pahoillani, mut sä et pääse täältä pois ilman mua”, nauroin ja ruuna kääntyi katsomaan minua ilmeellä, joka vaikutti sanovan, “No totta vie pääsen, jos huvittaa.” Laahustin vihellellen ovelle ja avasin sen. Mutanen oli niin omistajarakas, että sai kävellä vapaana talliin. Hoidin ruunan tallissa käytävällä ja totesin, että pitäisi varmaan tällaiseen hömppäilyyn ostaa jotkut kuolaimettomat suitset. Havahduin ajan kulumiseen vasta yhdeksän paikkeilla, joten heitin Matelle loimen niskaan ja sen paketin nopeasti tarhaan, jonka jälkeen kiirehdin pyöräilemään kotiin. Kaatuminen oli muutaman kerran melkoisen lähellä, mutta selvisin silti ehjin nahoin. Myöhästyin äikän tunnilta vain kymmenen minuuttia, jäätyäni suihkuun vähän liian pitkäksi aikaa.

“Matte mitä sä oot taas riehunu?” kysyin ruunaltani käsiä väännellen. Hevonen katsoi minua sininen toppaloimi kyljeltä valuen. Kyseisen loimen reunassa oli iso repeämä, josta tursusi toppausta ulos. No, eipä siinä mitään, näköjään pääsen jälleen kerran ompelu hommiin. Maten kanssa oli kursimistaitoni välillä kyllä tosiaan koetuksella, ruunan repiessä loimen kuin loimen kappaleiksi. Matte hörähti ja lähti tulemaan tarhan portille päin laiskassa käynnissä. Välillä olin varma, että se ymmärsi puhetta, ruunan näyttäessä välillä kovin nauravaiselta tai huolestuneelta riippuen milloin mistäkin kuun ja tähtien asennosta. Pujotin riimun ruunan päähän ja avasin tarhan portin. Korjasin harmaata pipoa päässäni taluttaessani Mattea ulos aitauksesta. Sulkiessani porttia huomasin Inarin tulossa tarhoille päin. Pari viikkoa sitten, kun istuskelin kasuaalisti tallisohvalla, Inari pöllähti sisään ja kävi ilmi, että se Inari, joka oli monella samalla kurssilla kanssani, oli sama, joka kävi myös tallilla. Tyttö moikkasi minua hymyillen ja moikkasin takaisin. Lähdin jo kävelemään Matte rinnallani talliin, mutta tulin kuitenkin toisin toisiin aatoksiin.
“Hei Inari! Onks sulla aikaa nytte?“ kysyin kääntyen ympäri.
“Joo, eiköhän”, tyttö naurahti hieman hämmentyneesti, “Miten nii?” hän kysyi.
“Mietin vaa, et jos sulla on kiinnostusta ja Danalla vapari, nii jos ehtisit näyttää meille taas jotain maastoja?” kysyin toiveikkaasti. Päälle kuukauden Lehtovaarassa asumisen ja muutaman käynti lenkin jälkeen en ollut saanut päässäni muodostettua fiksua maastokarttaa alueesta.
“Eiköhän mulla oo aikaa. Meinattiin muutenkin lähteä vähän maastoilemaan”, Inari vastasi hymyillen.
“Jees kiitti, mun pitää laittaa vaan Matelle mössöt turpoomaan ja pistää suitset päähän, nii sano vaa ku ootte valmiita”, selitin. Eilen oli päästy kunnolla hikoilemaan Karon koulutunnilla, joten tänään mentäisiin vaan maastakäsin. Inari nyökkäsi ja lähti hakemaan hallakkoa tammaa tarhasta.

Päästyäni talliin törkkäsin ensin ruunani karsinaansa, jonka jälkeen kävin laittamassa mössöt tulille. Tehtyäni tämän, palasin karsinalle enkkuviltti kainalossani ja harjapakki toisessa kädessäni. Laskin pakin lattialle ja viltin työnsin karsinan loimitelineeseen. Vedin toppiksen pois Maten selästä ja ryttäsin sen jonkin näköiseen kasaan. Äiti olisi varmaan taas iloinen minun raahatessa kuraisia loimia kotiin. Otin kumisuan pakista ja rupesin sillä pyörittelemään säännöllisiä ympyröitä ympäri ruunaa. Jostain syystä tulin ajatelleeksi peruskoulua, ja sitä miten siellä ihmisten mielestä oli kovin omituista, että poika harrasti ratsastusta. Lukiossa porukkaa lähinnä kiinnosti, miten sain ajan riittämään ja muuta vastaavaa. Vaihdoin harjan pöläriin ja sillä harjattuani kävin läpi Maten jalat ja otin kaviot. Revin hanskat pois käsistäni ja lämmittelin hetken jääpalikalta tuntuvia kuolaimia. Suitsetkin pitäisi taas jossain vaiheessa hinkata puhtaiksi kaikenlaisesta pölytöhnästä. Saatuani kuolaimet lämpenemään asteen tai pari otin Matelta riimun pois päästä ja ujutin suitset tilalle. Ohjien tilalle vaihdoin sinisen juoksutusliinan ja vetäisin omat hanskani takaisin käteen.
“Now we are ready to go”, mutisin ruunalle Inarin tullessa sopivasti jo huutelemaan missä me mahdoimme luuhata.

Metsälenkki alkoi sopivasti hiekkatiellä, jolla oli vain parin sentin lumikerros, joten hangessa tarpomista ei tarvittu vielä. Matte kuikuili ympärilleen kiinnostuneena, vaikka säpsähtikin kuusesta tippuvaa lumikasaa. Inari ja Dana kävelivät viistosti takanamme vuonohevostamman pärskiessä tyytyväisenä pitkin ohjin.
“Ootko käyny laskettelemassa hiihtoloman aikana?” kysyin pitääkseni keskustelua yllä.
“Mmh, joo kaks kertaa”, kuului huivin taakse verhoutuneen Inarin suusta. “Toisella kerralla hississä oli jotain vikaa ja toisella kerralla oli paha myräkkä. Sen lisäks oon hiihdelly parikyt kilometriä”, Inari täsmensi ja korjasi asentoaan Danan selässä.
“Mäki oon käyny  laskemassa pari kertaa. Mun sisko on ihan hullu laskettelu fani ja se on vinkunu rinteeseen nyt joka päivä. Äidiltä alkaa tulla jo korvista ulos sen mankumiset, joten se järjesti Lilin yhen luokkakaverinsa matkaan. Hiihtämisestä mä en oikein perusta. Kuka haluaa pistää tikut jalkoihinsa ja käsiinsä ja lähteä suoraa pätkää sauvomaan?” selitin virnistellen.
“Hah, lasketteluhan on ihan sama. Siinäkin pistetään tikut raajoihin ja lähdetään sauvomaan. Ainoa ero on, että siinä hommassa mennään pelkkää alamäkeä”, Inari puuskahti muka loukkaantuneena, vaikka näinkin virneen hänen kasvoillaan.
“Niin, mutta laskettelussa on sentään vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hiihdon ainoa vaara on päätyä jonkun sekopäisen metson kynsiin tai joutua neuvomaan jotain ulkomaalaista turistia, jolla on monotkin väärin päin jaloissa”, sepustin nyt jo nauraen. Inaria nauratti nyt ihan reippaasti ja näytti kovasti siltä, että tyttö kiepsahtaisi ratsunsa selästä hankeen, jos ei pitäisi varaansa. Maastolenkkimme jatkui edelleen, meidän taistellessa hiihdon ja laskettelun eroista ja hevostemme kävellessä reippaasti eteenpäin. Alun perin ideanahan oli ollut, että saisin iskostettua päähäni reittejä tältä suunnalta, mutta ei siitä oikein tullut mitään, Inarin naljaillessa milloin mistäkin laskettelukypärästä.

Lenkin loppuosa sujui hyvin lukuun ottamatta sitä, että talvikenkäni imaisi puoli kiloa lunta sisuksiinsa, kastellen samalla koko sukkani likomäräksi. Tallille tultaessa Inari jalkautui Danan selästä, kiittäen tamma rennosta käyntilenkistä. Sanottuamme heipat – Inarilla oli jo kiire jonnekin serkun kummin kaiman minkä lie synttäreille - talutin Maten talliin ja kiinnitin sen karsinansa edustalle käytävälle. Tervehdin Mer’iä, joka talutti kaunista liinakkoa ruunaansa ulos, jonka jälkeen vedin ohuen loimen pois Maten selästä. Löysäsin naruja seinistä, ja kiinnitin lukot ruunan riimun poskilenkkeihin, jotta se ulottuisi upottamaan turpansa epäilemättä herkulliseen mössö ämpäriinsä. Matte hörisi innoissaan hakiessani nimenomaista ämpäriä rehuhuoneesta. Heitin sekaan vielä pari porkkanaa kiitokseksi ja annoin sen ruunalle, joka rupesi saman tien imuroimaan astian sisältöä. Rupesin harjailemaan ruunaa säännöllisin vedoin ja ajatukseni kiinnittyivät uuteen kengitykseen, joka pitäisi taas varata. Saatettuani harjauksen loppuun, heitin loimen takaisin hevosen selkään ja irrotin sen seinästä. Ruuna pääsi tarhaan ja minä lähtemään kotiin Maten rikkinäinen loimi kainalossani.

Rasse eteni reippaassa käynnissä uralla ja kuikuili aina välillä kentän keskellä liikuskelevaa ja estetolppia raahaavaa punatukkaista tallinomistajaa. Riri kokosi tolpista koostuvaa radanpätkää tohinalla, meidän muiden kävellessä välikäyntejä uraa pitkin. Edessäni käveli Veronica Donnan selässä ja takanani Julie Cassun kanssa. En tiennyt miten moni ykkös ryhmän tyypeistä oli aikaisemmin mennyt tunnille saamillaan ratsuilla, varmaan aika moni, mutta itselleni tämä oli ensimmäinen kerta Rassen selässä. Tai ylipäätään toinen kerta minkään lehtiksen tuntiratsun selässä. Oldenburg oli tietenkin rotuna tuttu, mutta oli se silti vähän erilainen verrattuna tuttuun ja turvalliseen Matteen. Oiva peli se silti oli, sen olin huomannut jo aikaisemmin ja mielipiteeni oli varmistunut viimeistään siinä vaiheessa, kun alkuverryttelyssä olimme menneet muutamia puomeja ja pikku kavaletteja, ja minun pyytäessä, Rasse oli nätisti lisännyt raviaan puomeilla. Havahduin ajatuksistani kuullessani Ririn äänen keskeltä. En ollut edes huomannut, että nainen oli saanut radan rakennus prosessinsa valmiiksi. Nyt hän kehotti meitä keräilemään ohjia ja siirtymään raviin.
“Otetaan vielä vähän siirtymisiä ennen, kun ruvetaan hyppäämään rataa. Elikkäs, tolla pellon puoleisella pitkällä sivulla laukkaa kevyessä istunnassa, korjailen tarvittaessa. Ellen ja Belle voi sieltä seuraavasta kulmasta alottaa”, nainen ohjeisti ja minä keräilin jo ohjia ja kutittelin laukka pohkeita Rassen kylkiin. Aurinko pilkisteli hyväntuulisen uteliaasti pilvien välistä ja minulla oli vahva fiilis, että tästä tunnista tulisi hyvä.

Yksi, kaksi, kolme, hyppy! Taputin nopeasti Rassea kaulalle hyvästä loikasta ja vaihdoin laukan. Ruuna vaihtoi sen pienen pompun kautta ja käänsin katseeni seuraavalle esteelle. Muutaman kymmenen sentin “pysty”, joka oli kyhätty latomalla paljon lunta kasaksi ja siihen päälle vielä vähän vettä, läheni laskiessani askelia. Rasse hyppäsi hyvällä tekniikalla ja loisti selvästi estekentillä, joten hypyissä oli helppo olla mukana.
“Hyvää”, kehuin Rassea saatuani ratani päätökseen hyvällä alastulolla.
“Hyvä Henkka ja Rasse! Voit vähentää tota nyppimista ennen estettä, mutta muuten meni hienosti. Sulla on tosi siisti esteistunta”, Riri antoi palautetta yhden okserin vierestä. Nyökkäsin. Rassen vauhti tuppasi kiihtymään aika reilusti esteiden välissä ja vauhtia oli välillä vähän vaikea kontrolloida ruunan kuumuessa.
“Seuraavaksi voi tulla sieltä vaikka Inari ja Dana!” Riri käski ja tummatukkainen siirsi hallakon tamman kulmasta ravin kautta keinuvaan laukkaan. Katselin pääty ympyrältä, kuinka parivaljakko ylitti esteen toisensa jälkeen.
“Hyvä Inari ja Dana! Vähän pitää sitä vielä kannustaa eteenpäin, mutta muuten hyvä. Next, Julle ja Milli!” punatukkainen kehui.
“Multa tippu jalkkari puolessa välissä”, Inari sadatteli saapuessaan ympyrälle.
“Ahaa, sekö se pieni horjahdus oli? Hyvinhän se silti meni”, kannustin. Inari vain hymähti ja vaipui omiin ajatuksiinsa. Välillä tytöistä oli kovin vaikea ottaa selkoa.

Loppuverkoissa Rasse venytti mukavasti eteen ja alas, ja minä taputin sitä tyytyväisenä kaulalle. Muutaman radan jälkeen olimme saaneet jo melko hyvän tatsin hyppäämiseen ja ehkä tunnin oppeja voisi soveltaa Matenkin kanssa? Käänsin ruunan voltille Ellenin ja Bellen perästä ja istuin hetkeksi harjoitusraviin. Rassella kun sattui olemaan harvinaisen mukava ravi istua. Alkutunnin pilven hattaroista ei näkynyt enää jälkeäkään ja aurinko lämmitti ihan mukavasti vaikka ympärillä oli edelleen korkeat hanget. Ajatukseni keskeytti Riri, joka ohjeisti meidät siirtymään käyntiin ja rupesi käymään ratsukko ratsukolta tunnin fiiliksiä läpi. Olin viimeisenä ja naisen saapuessa kohdallemme olin jo valmistellut vastauksen ianikuiseen “Mikä meni tänään hyvin” kysymykseen. Ririn kysyessä kysymyksensä vastasin:
“Musta meillä meni hyvin se vika rata. Rasse oli mukavasti jo mun avuilla ja siin oli vaan hyvä fiilis hypätessä.”
“No hyvä, että oli hyvä fiilis. Siltä se näyttikin. Korjauksena voisin antaa sellasen, että pidä kädet alempana ja älä jää puristamaan jalalla väleissä”, Riri kehui ja selitti.
“Sitte voisitte ohjata sieltä Iiris ja Fosse kärjessä kaartoon hevosenne. Ja poninne. Hienosti menitte kaikki tänään. Taputtakaa ratsujanne ihan kunnolla”, Riri ohjeisti ja me teimme työtä käskettyä. Ratsastuksenopettajien “Kiitos ja ratsailta”, mantran toistettuaan Riri avasi kentän portin ja ihmiset ratsuineen valuivat siitä nätissä possujonossa tallin puolelle, kun seuraavat tuntilaiset pääsivät kentälle.

Vedin Rasselta suitset päästä ja ripustin ne karsinan ovessa olevaan naulakkoon.
“Hienosti menit koko tunnin”, mumisin ja rapsuttelin ruunan ryntäitä: “Otettaisko se satula nyt pois ni pääset sen jälkeen harjailtavaks ja sit takasin tarhaan?” kyselin ja löysäsin samalla satulavyötä. Rassen korvat käväisivät nopeasti luimussa, kunnes hevonen huomasi kiristyksen olevan poissa ja rupesi taas nypläämään huulillaan karsinan pohjalta löytyneitä heinänkorsia. Siirsin satulan karsinan edustalle ja nappasin mustan kumisuan käteeni. Tallin toisesta päästä kuului puheen sorinaa ja naurun pyrskähdyksiä ja naurahdin itsekin kuullessani yhden kovempi äänisen puujalka vitsin. Rasse leputti tyytyväisenä toista takajalkaansa, minun vedellessä pölärillä sen selkää ja kylkiä. Pyyhkäisin toisella kädelläni silmille valuneita ruskeita hiuksia pois ja toisella heitin pölärin takaisin harjaboxiin. Otin Rassen ruudullisen toppaloimen ja heitin sen oldenburgin selkään. Ruuna säpsähti vähän yhtäkkistä peittoa selässään, mutta toipui siitä nopeasti. Pujotin vielä sinisen pehmustetun riimun mustankimon päähän ja avasin karsinan oven.
“Lähetäänkö nyt sinne tarhaan?” totesin ja ruuna asteli ulos karsinasta. Rassen taluttaminen oli omanlaisensa tyylilaji, ruunan tallustellessa eteenpäin ilman katsomista mihin kavionsa tuikkaa. Varpaani oli useamman kuin kerran törmäyskurssilla Rassen valtavien hokillisten kavioiden kanssa. Avatessani tarhan porttia, häseltävä ruuna onnistui jotenkin saamaan sähärin turpaansa. Rasse hyppäsi epämääräisen loikan taaksepäin ja jäi hölmönä tuijottamaan lankoja.
"Nii, siinä menee sähkö. Ei kannata työntää nenäänsä vääriin paikkoihin. Meeppä nyt snne tarhaan", ohjeistin ja pienen taivuttelun jälkeen ruuna olikin jo tarhassa. Irrtotin riimunvarren riimusta ja Rasse veti täydet 180 käännöksen ja lähti pukitellen tarhan liian pian lähenevää toista puolta.
"Hyvää päivän jatkoa vaan sullekin", naureskelin tallustaesani takaisin talliin.

Siru juoksi tukkaputkella suoraan Maten jalkoihin pyörimään. Oli todellinen onni, että ruuna oli niinkin lungi tyyppi ja, että koira ja hevonen olivat ihan parhaita kavereita.
"Äiti, sä tiedät, ettet voi vaan päästää koiraa tallilla tolleen juoksemaan", valitin. Äidin oli ollut pakko tuoda Siru tallille pitkästä aikaa, kun koira olisi muuten ollut monta tuntia yksin kotona, Lilin ollessa kaverillaan yökylässä, minun tallilla ja äidin tekemässä pitkää päivää eläinlääkärin vastaanotolla. Minä olin ollut Maten kanssa maastakäsin rennolla kävely lenkillä ja seuraavana tehtävänä olisi hevosen hoito ja varusteiden putsausta.
"Se on Matte. Eikä täällä näy nyt ketään muita hevosia", äiti vastasi. Vilkaisin merkitsevästi tarhoja, jossa useampi tuntsari  ja yksityinen möllötti tyytyväisenä päiväheiniään mutustaen. Nainen vain kohautti virnistäen olkiaan.
"Heippa, mä lähen töihin nyt!" äiti totesi ja kääntyi autolleen.
"Hei hei, ei tarvi kailottaa", mutisin vastaukseksi, kyykistyessäni Sirun tasolle. Suomenlapinkoira hyppi iloisena ympäriinsä ja Matte laski päänsä sen tasolle. Siru rupesi nuolemaan ruunan turpaa. Ilmeisesti siinä oli vielä jäljellä herkullisia mössö hippusia.
"Nonni höhlät. Tulkaas nyt", hoputin nelijalkaisia. Toivoin, todella että tallille sai tuoda koiria, eikä Riri pistäisi pahakseen hieman hönöä lapinkoiraa. Kyllä koira hyvin totteli, tosin silloin kun sille päälle sattui. Siru sai tepsutella vapaana talliin ja Maten raahasin sinne riimunnarusta. Käskin koiran Maten karsinaan odottamaan ja hoidin ruunan nopeasti käytävällä, jonka jälkeen vein sen takaisin tarhaan, josta hevosen alunperin hainkin.
"Tuuppa Sirpa-Leena. Mennään tekemään muihin susta hyvä vaikutelma", kutsuin koiraa lempinimellään. Avasin karsinan oven ja sieltä syöksyi ulos hevosten kuivikkeessa kierinyt purupallo.
"Paitsi harjataan sua sittenkin hetki eka", mumisin ja nappasin Maten pölyharjan käteeni. Onneksi Sirulle harjaaminen oli ihan arkipäivää ja narttu vain istua tömähti maahan ja jäi siihen puhdistettavaksi.

Avasin tallituvan oven ja päästin itseni ja koirani sisään. Ovi narahti hieman ja meinasin kompastua kynnykseen, mutta muuten selvisin vammoitta.
"Oii, kuka tää tyyppi on? No hei söpöliini!" oli ensimmäinen mitä kuulin. Zaida oli ilmeisesti istunut sohvalla ja nyt ponkaissut lattian rajaan Sirulle jokeltamaan. Koira otti rapsutukset vastaan erittäin itse tyytyväisen näköisenä.
"Oho sori. Se on Siru. Meijän lapinkoira", selitin vähän nolona. Luulin, että tupa olisi ollut tyhjä.
"Huvittaisko sua putsata varusteita? Voit toimia Sirun lapsenvahtina samalla jos haluat. Hei, suu kiinni nyt, et rähise", jatkoin höpötystäni ja käskin metelöivää Sirua. Lappari veti aina itsensä ihan kierroksille, kun se tapasi uusia ihmisiä.
"Joo, tai siis joo. Kyl mä voin. Bellen ja Fossen kamat vois varmaan molemmat siistiä. Lilyn kamat mä putsasin just pari päivää sitte", Zaida vastasi Sirun lumoista. Minua nauratti. Kummasti kauhean moni ei voinut vastustaa Sirun pientä ja pörröistä lapinkoira olemusta.
"No käydäänkö hakee kamat? Siru sä voit odottaa täällä. Etkä kuvittelekkaan hyppääväs sinne tiskipöydälle", manasin koiraa. Zaidan ilmeestä päätellen tytön oli vaikea jättää koira tallitupaan, meidän lähtiessä hakemaan satulahuoneesta suitsia, satuloita, suojia ja muuta siistittävää. Tullessamme takaisin huomasin Ririn ja Rosan juttelemassa tallituvan oven edessä. Mieleeni iskostui heti sata kauhukuvaa, jossa Siru olisi tuhonnut koko tuvan ja Riri heittäisi minut hevosineni laajassa kaaressa pihalle, vaikka järkevä puoleni kyllä sanoi, että Ririllä itselläänkin oli koira ja kyseinen setteri oli useasti naisen matkassa mukana. Eikä punapää varmaan ihan heti ainakaan meitä pihalle heittäisi.
"Riri, toivottavasti et pahastu, mutta varo kun avaat sen oven", sanoin jälleen kerran vähän nolona. Riri katsoi minua kysyvästi ja veti sitten tallituvan oven auki. Sirun räkytys täytti tallin, sen syöksyessä jälleen tervehtimään uusia tyyppejä.
"Et taas alota", käskin, vaikkei siitä ollutkaan juuri mitään apua. Rosa sekä Riri kumartuivat molemmat tervehtimään hyppivää karvapalloa.
"Miksi mä pahastuisin?" Riri sössötti enemmän Sirulle kuin minulle. Oli huvittavaa nähdä arvovaltainen tallinomistaja kumartuneena jokeltamaan koiralle.

"Aiotteko osallistua Tie Tähtiin kisoihin?" Rosa kysyi hinkatessaan Fionan satulaa. Nainen oli lyöttäytynyt seuraamme kuullessaan varustetalkoistamme.
"Joo, mennään Fossen kanssa mediumiin", Zaida vastasi, "Joku kertoo nyt missä se yks Bellen suoja on", tyttö jatkoi kiroamisella. Olimme levittäytyneet tallitupaan sohvan ja muutaman tuolin leveydeltä ja joka paikassa oli suitsien osia ja jalustinhihnoja ynnä muuta tuiki tärkeää.
"Tääkö? Mut joo mennään Maten kanssa hardin kouluun, esteet ei oo ihan meijän juttu. Eikä Matte oikein nauti ihan järkyttävien korkeuksien hyppäämisestä. Vaikka järkyttävää se taitaakin olla vaa mulle", selitin. Zaida virnisti hieman punaisena ja nappasi suojan käteensä.
"Me mennään experttiin Fionan kanssa", nainen sanoi tyytyväisen näköisenä. Minulta taisi loksahtaa leuka aavistuksen alemmas. En tiennyt, että Fiona olisi niin osaava, saatika sitten Rosa. Zaidaa nauratti ilmeisesti minun ilmeeni.
"Onnea teille", toivotin ja jatkoin Maten kuolaimettomien hinkkausta. Olin vihdoin saanut hankittua kyseiset suitset hömpöttelyyn. Yksinkertaisessa otsapannassa oli tosin jo pienet hampaan jäljet itse syyllisen maatessa minun jalkojeni välissä. Ihan uudet nahka suitset kun sattuivat olemaan Sirun nenään niin kamalan hyvän tuoksuiset, että pitihän niitä nyt vähän maistella. Ovi kävi ja sisään astui Julie.
"Oho hei, täälähän on tavaraa ja porukkaa", oli tytön tervehdys.
"Jep", Zaida nyökytteli. "Liitytkö seuraan?"
"Kyllä mä ehkä voisin", Julie vastasi ja meni ilmeisesti hakemaan Reiskan kamoja.

Varuste putsauksen edetessä, Siru kiersi jokaisen taskut vähintään kolmesti, ja kun koira totesi ettei kellään ole mitään hyvää herkkua, se lösähti haukotellen tuolini alle.
"Eiks viikonloppuna oo se joku valmennus Hallavassa? Ketä täältä on lähössä?" mietin ääneen. Itse en ollut kyseiseen valmennukseen ilmoittautunut, johtuen siitä, että kisasimme Maten kanssa pelkällä koulupuolella.
"Joo on. Minä, Zaida ja Inari ollaan ainakin lähössä", Rosa kertoi.
"Tiiäettekö kuka valmentajana on?" kysyin seuraavan kysymykseni. Olin toki nähnyt ilmoitustaululla paperin, joka valmennuksesta kertoi, mutten ollut jaksanut lukea sitä ihan kokonaan huomatessani aiheeksi esteet.
"En, sitä ei kerrottu. Mutta jotain huhuja oon kuullu, että joku huippu se on", Zaida vastasi. Vaikkei tyttö sitä sanonut, näin kyllä, että hän oli selvästi innoissaan. Kisat toi aina kummasti jännitys momenttia kaikille tallilaisille.
"Me ollaan menossa Reiskan kanssa easyyn ja vähän jännittää mitä tästä oikein tulee", Julie kertoi hinkatessaan ilmeisesti hoidokkinsa turparemmiä.
"Mulla vähän sama. Viimeks ollaan Maten kanssa kisattu edellisellä tallilla harjotuskisoissa, että nii. Nyt mennään sitte heti näyttämään 'mallisuoritus' muille", vastasin ja virnistin. Minua todella hirvitti meidän kisa menestymisemme.

Saatuamme pikku hiljaa varuste siivouksemme valmiiksi, rupesi tuntilaisia tai muuten vaan tärkeän oloisia nuorempia valumaan enemmän tai vähemmän sisään, joten totesimme yksissä mielin vievämme kamat takaisin satulahuoneeseen. Muutama tyyppi ihasteli Sirua ja koira otti rapsutukset vastaan kierähtämällä antaumuksella selälleen. Vislasin lapparin mukaani ja meinasin törmätä päätä pahkaa Inariin, joka käveli yhtäkkiä kulman takaa. Maten suitset tippuivat maahan vaikka satulan sainkin juuri ja juuri pidettyä tasapainossa.
"Ups, sori", sanoin ties monennenko kerran tänään kiusaantuneena. Meinasin hieraista hiukseni pois otsalta, mutta viime hetkellä muistin pitäväni satulaa käsissäni.
"Ei mitään", Inari vastasi ja hymyili ojentaessaan suitsia käteeni.
"Kiitos", takeltelin ja jatkoin äkkiä matkaani. Inari oli kovin mukava ja silti minun piti olla mahdollisimman kömpelö hänen seurassaan. Heivasin satulan käsivarreltani roikkumasta telineeseensä ja suitset omaansa. Nappasin kaapistani muutaman pienen leivän palasen ja saapastelin ruunan tarhalle sanomaan sille vielä heipat. Hevonen katseli minua hetken, hörähti ja totesi, että kai minua nyt pitää morjestaa jos herkkuja kerta saa. Heitin Sirullekkin järsittävää maahan ja rapsuttelin hetken ruunan otsaa. Maten todettua minut epäkiinnostavaksi, se käänsi takamuksensa minua kohti ja tepasteli takaisin tarhan toiseen reunaan haistelemaan jotain ilmeisesti erittäin tärkeää. Hymähdin ja kutsuin taas koiran mukaani. Lapparille oli onneksi tuttua lenkkeillä pyörän vieressä, joten kotimatka sujui helposti.

“Prr, sooo Matte”, rauhoittelin ruunaa. Oldenburg oli vetänyt itsensä ihan kierroksille metsätien laukka pätkästä.
“Noin hyvää”, kehuin hevosta, kun se vihdoin hidasti ravin kautta käyntiin. Maten korvat pyörivät edelleen tötteröllä ympäriinsä, mutta se pärski silti tyytyväisenä. Aivot tyhjäävä maastolaukka taisi tehdä meille molemmille ihan hyvää sunnuntain TT-kisojen jälkeen. Eilisen olin viettänyt kevyen maastolenkin tiimoilta Deen, Nallen, Mer’in ja Dinon seurassa ja tänään oli ollut vuorossa part kaksi, palauttava maastohölkkä. Huomisen viettäisin Auburnin kouluvalkassa Inarin kanssa ja torstaina saisin tulevaisuudessa tallivapaan, sillä Julie oli kysynyt toista hoitsua Reiskan rinnalle ja olin tarjonnut Mattea. Julie oli tyytyväisenä suostunut ja nyt olin matkalla takaisin tallille näyttämään tytölle ruunan kamat ja muun oleellisen, jota hän tarvitsisi tulevaisuudessa. Mutkan takaa alkoi jo näkyä tallin läheisen järven kaistale ja loppu matkan vietimme rauhallisessa käynnissä löntystellen.  

Päästyämme tallinpihaan Julie jo odottelikin meitä. Moikkasin tyttöä ja hän vilkutti takaisin. Taputin Mattea kaulalle kiitokseksi ja olin laskeutumassa selästä, kun ruuna teki vähintäänkin kamikaze loikkaan verrattavan hypyn sivulle. Jalkani irtosi repäisten jalustimesta ja tömähdin kipeästi loskaiseen maahan.
“Oho, mitä hemmettiä Matte?” kysyin hieroen kypärän peittämää päätäni. Ei ruuna yleensä tuolla tavalla hyppele.
“Oi sori kauheesti! Ei ollu tarkotus pamauttaa auton ovea ihan noin lujaa”, Cassandra sanoi hädissään osuessaan kohdallemme, “Sattuko?”
“Ei juurikaan. Lähinnä varmaan ylpeyteen. Tää on toinen kerta päälle kuukauden sisään, kun tipun Matelta”, nauroin kiusaantuneena hieroen toista kättäni. Se taisi ottaa kyllä vähän osumaa, mutten sitä tietenkään kertoisi. Julie oli ystävällisesti ottanut Maten ohjista kiinni ilmalentoni jälkeen, ja seisoi nyt silminnähden vähän järkyttyneen näköisenä ruunan vierellä.
“Saattepahan ainaki kakkua seuraavan kerran, kun tuun tallille”, nauroin ja puistelin loskaa housuistani. Hyi yök, onneksi tämä sattui vasta maastolenkin jälkeen. Julieta ja Cassandraakin vähän nauratti kommenttini.

“Sä voit laittaa sen pois, jos haluut. Pääset vähän nyt jo tutustumaan Matteen”, sanoin vetäessäni hanskoja kädestäni.
“Enköhän mä joo vois”, Julie vastasi ja pujahti Maten karsinaan. Ruuna näytti lievästi hämmentyneeltä uudesta tyypistä, kun minä seisoin vieressä, mutta tyytyi nopeasti Julien hemmotteluun.
“Mä käyn heittämässä nää mun kamat kaappiin. Tuun kohta takasin”, selitin ja Julie nyökkäsi. Mitäköhän kaikkea minun pitäisi edes kertoa tytölle? Matella ei koskaan aikaisemmin ole ollut hoitajaa, eikä minun ole tarvinnut selvittää toimintatapojani kenellekään. Toisaalta tämä kyllä helpottaa omaa taakkaani, ainakin koulujuttujen osalta, ja oli ihan mukava, että edes kerran viikossa oli täysin tallivapaa. Anton, Santtu ja Ronikin olisivat varmaan tyytyväisempiä, kun kaikki aikani ei kuluisi ‘lannan hajuisessa tyttö hautomossa’ nätisti ilmaistuna. Ronilla kun sattui olemaan erittäin vilkas mielikuvitus nimien keksimisen suhteen. Anton oli ainoa uusista kavereistani, joka ymmärsi harrastukseni ja jollain tasolla jätkää ihan kiinnostikin tekemiseni. Siitähän riemu se ratkeaisikin, kun raahaisin Antonin tallille. Inarikin olisi varmaan kiitollinen tuodessani yhteisiä lukiokavereita Lehtiksen heppa pyhäkköön. Avasin tallikaappini oven ja heivasin sisään hanskat, kypärän ja saappaat, jotka vaihdoin kulahtaneisiin lenkkareihin.  

Marssiessani takaisin Maten karsinalle, huomasin Julien päässeen jo harjaus vaiheeseen, joten näin parhaaksi hakea vielä mössöt, jotka olin laittanut tekeytymään ennen maastoreissuani.
“Voit törkätä nää siihen sille nenän eteen. Varo sit, se on kova poika sotkemaan kaiken mahollisen”, varoittelin Julieta ojentaessani ämpäriä tytölle. Matte rupesi tyytyväisenä mussuttamaan hänen mieleensä herkullista välipalaansa ja minä viitoin Julien mukaani yksärien satulahuoneen puolelle. “Maten kamat on tossa kaapissa”, sanoin ja osoitin huoneen reunimmaista kaappia. Julie asetteli satulan paikoilleen, minun pestessäni kuolaimia. Selitin samalla kaiken mahdollisen maastoon otettavista suojista, satulahuovan vaihtoon ja Maten kanssa puuhailuun. Tyttö nyökkäili minkä ehti ja kertoi aikovansa torstaina luultavasti maastakäsitellä ruunaa kevyesti. Julie sai oikeastaan aika vapaat kädet puuhailuun, kunhan esteiden hyppäämisestä ilmoittaisi minulle. Punapää ilmoittautui vapaaehtoiseksi viemään Maten tarhaan, joten, minä lähdin tyytyväisenä tallitupaan kaakaolle. Antaa Julien tutustua ruunaan ihan rauhassa.  

Sunnuntain kisoissa olimme startanneet luokkamme neljänsinä. Matte oli verkassa tuntunut jännältä. Kyttäsi vähän kaikkea, ja oli muutenkin vaikea ratsastettava. Emme aikaisemmin olleet kisanneet missään ulkopuolisissa kisoissa, varsinkaan sellaisissa missä pitää matkustaa monen tunnin matka kotitallilta. Rata oli ollut ihan siedettävä ja pistin suorituksemme kankeuden molempien jännityksen piikkiin. Loppusijoitus oli ollut kymmenes sija 18 osallistujasta. Olin tyytyväinen siihen, kuinka Matte oli jännityksestä huolimatta suoriutunut ja ehkä me sitten nousisimme sijoissa, kun ensi osakilpailussa olisi kotikenttä etu, eikä tarvitsisi matkustaa mihinkään? Oli ollut myös hauska törmätä Alvaan. Äidin työkaverin pari vuotta minua vanhempi tyttö kilpaili meitä vastaan hallavalaisten tiimissä. Tiesin Alvan harrastavan ratsastusta, mutta millä todennäköisyydellä törmäisi kisoissa? Toisaalta olihan Tie Tähtiin kisat melko mittavat mittelöt kolmen osiksensa, sekä finaalinsa takia. Näine ajatuksieni siis avasin tallituvan oven ja astuin sisään.  

“Hei Henkka! Cassandra kerto sun lennostas. Koska me saadaan kakkua?” Inari kailotti sohvalta. Voi tsiisus. Näinkö nopeasti jutut liikkui?
“Enhän mä oo vielä päässy ees kotiin asti, joten miten mä oisin voinu leipoa?” kysyin muka kyllästyneenä.
“No emmä tiedä, jos sä vaikka säilyttäisit kakkua kaapissas?” Zaida vastasi Inarin puolesta. Minua nauratti, miksi ihmeessä tytöt sellaista kuvittelivat?
“Jälkijälki jälkipuinti. Miten meni toissa päiväset kisat?” Zaida kysyi ties, kuinka monetta kertaa. Vaikka jokainen olikin ollut kovin väsynyt siinä vaiheessa, kun päästiin vihdoin kotimatkalle, oli aina aikaa fiilisten jaolle. Inarilla ja minulla oli tosin ollut myös eilinen fysiikan tunti aikaa jutella, samoin kun olin Mer’in ja Deeannin kanssa maastossa.
“Zaida hyvä, kaikki tietää et sä sijoituit Fossen kanssa, ja kaikki on ilosia sun puolestas”, Inari tähdensi. Naurahdin Zaidan irvistykselle ja menin laittamaan itselleni kaakaota.
“Aiheesta poiketen, pitäiskö taas joku päivä yrittää hypätä Maten kanssa?” kysyin mietiskellen. Edellinen oma hyppykerta oli ollut maaliskuun leirillä, kun taas Maten viimeisintä hyppykertaa en edes muistanut.
“Mä en kyllä ehkä ite jaksais, esteet ei oo mun juttu, vaikka välillä ne onki ihan kivoja”, selitin. Halusin nyt keskittyä ihan kunnolla TT-kisoihin treenaamiseen.
“Jos kaipaat estekuskia, mä voisin olla vapaaehtonen?” Zaida kysyi melkein ujosti. Hassua miten helposti tallilla sai apua mihin tahansa asiaan, saatika miten nopeasti olin sulautunut porukkaan mukaan. Eihän meillä ollut Maten kanssa Lehtiksessä matkaa kuin, mitä, kolme kuukautta?
“Zaida stunttikuskiksi siis”, sanoin ja virnistin. Tyttö virnisti takaisin ja sain vihdoin kaakaoni valmiiksi.

Keskustelu jatkui ties mistä hyppypippaloista Lehtiksen osa kisaan ja sen jälkeiseen Hopiavuoren kisaan. Hallavassa kisattaisiin finaali ja siellä nyt olin käynyt sunnuntaina, mutta Hopiavuori tulisi olemaan meille ihan uusi aluevaltaus. Vähän jännitti jo senkin puolesta, miten Matte reagoisi seuraavan kisan hälinään. Oliko osallistuminen ollut ihan tuhoon tuomittua, kun tiesin, ettei Matte ollut kilpaillut juurikaan Saksan jälkeen? Yritin irrottautua mielikuvasta, jossa tekisimme samanlaisen kamikaze hypyn kuin tänään, ulos kouluaitojen sisältä ja tippuisin. Kiesus, missä välissä minusta oli tullut näin paha stressaaja? Kellon lähetessä kahdeksaa, ilmoitin, että minun pitäisi lähteä kotia kohti, ellen haluaisi pyöräillä sinne ihan sokko pimeässä. Sanoin siis Inarille, Zaidalle ja tupaan ilmestyneelle Mintulle heipat ja kävin vielä Maten tarhan kautta ruunaa lahjomassa.

7.4. klo. 22
Henkkaa selvästi jännitti, kun se asteli karsinaani. Hyvä hevonen kun olin, tuhahdin sen huolelle ja puhalsin sitä naamaan. Miksi nyt pitäisi edes stressata mistään? Henkka laittoi päähäni hienon nahkariimun, jonka sain yleensä päähäni vain erikoistilanteissa. Oliko nyt erikoistilanne? Viskasin päätäni ilmaan turhautuneena. “Joo, joo. Kohta mennään koppiin”, Henkka puhui rauhoittavalla äänellä. Ei se tosin paljoa rauhoittanut. Miksi ihmeessä me nyt autoon mentäisiin? Nythän oli mitä otollisin iltaheinä aika. Henri lähti taluttamaan minua, koppiin ja piti sille nyt vähän puhista. Tiedä, vaikka siellä olisi joku pieniä poneja syövä hirviö. Dana talutettiin viereeni ja tervehdin sitä hörisemällä. Tamma mulkaisi minua ja rupesi nyhtämään heinäverkkoa, joka oli laitettu eteemme. Minäkin aloin repimään siitä heinää vatsan täytteeksi, kun ei kerta karsinaan päässyt.

Me ajoimme kamalan kauan. Jossain välissä Henkka kavereineen tuli kävelyttämään meitä ympäriinsä jotain pientä metsätien pätkää, mutta muuten me vain ajoimme. Ulkona oli kovin pimeää. Tiesin sen, koska katselin ulos trailerin pienestä yläkkunasta. Henkan mukaan olin hieno, sillä minun kanssani oli helppo matkustaa. Tuhahdin Henkalle kiitokseni ja hän antoi minulle siitä hyvästä leipää. Olin silti vähän kateellinen Danalle, koska hän sai minua enemmän herkkuja Inarilta, vaikka tyttö rapsuttikin minuakin. Eihän rapsutuksia voinut syödä.  

8.4. klo. 10.15
Heräsin säpsähtäen, kun pysähdyimme jälleen kerran johonkin. Ilmaisin turhautumiseni taas terävällä hännänheilautuksella ja pään viskelyllä. Tämä matkailu alkoi jo tympimään. Henkka rauhoitteli taas, ja totesi meidän olevan perillä. Rekasta lähti ensimmäisenä ulos Max, jonka jälkeen Fosse, ja sitten minä. Korvat täyttyivät hirnuvista hevosista, ja hämmästelin minne, olimme tulleet. Henkka talutti minut ulos autosta ja minun piti heti ensimmäisenä ilmoittaa, että olin saapunut. Maxin mielestä lähimmäisessä tarhassa oli joku nätti tamma, mutta minua ei paljoa kiinnostanut. Enemmän minua ihmetytti mihin olimme tulleet. Viimeksi, kun ajoimme näin paljon, minä jäin pysyvästi Lehtovaaraan. Emme kai me taas olisi muuttamassa? Viihdyin oikein hyvin nykyisellä tallilla. Henkka kertoi meidän olevan vain valmennuksessa, mutta stressasin silti. Mitä jos Henkka vaikka jättäisi minut tänne?

Kentällä lämmitteli meidän lisäksi kolme tuntematonta ratsukkoa ja Veronica ja Max. Henkka istui jännittyneenä selässäni, mupeltaessani turhautuneena kuolaintani ja huiskiessani hännällä. Riri kentän laidalta sanoi, että Veronican ja Henkan pitäisi rauhoittua, mutta ei se paljoa auttanut. Kentän laidalla sijaitseva pieni koppikin oli jotenkin omituinen. Sieltä pilkotti jotain punaista, ja ehdottomasti epäilyttävää. Henkan mukaan siellä oli vain puomi, mutten aivan luottanut hänen arviointikykyynsä, olihan hän raahannut minut tännekin, minne lie hienosto paikkaan. Kaikki täällä oli kovin isoa ja hienoa. Kotona kaikki oli pienempää, kotoisampaa. Kentän toisesta päädystä lähti ulos Dana ja Inari, ja Zaida ja Fosse plus muita erinäisiä ratsukoita, jonkun naisen marssiessamme meidän luoksemme. Henkka taputti minua hajamielisesti kaulalle, luultavasti rauhoittaakseen vain itseään. Ei minua jännittänyt. Miksi olisikaan? Paitsi epäilin edelleen vahvasti sitä niin sanottua puomia, joka sojotti siitä kopista.

Se tuntematon nainen paljastui valmentajaksi, jonka tunnille olimme tulleet. Meidät pistettiin ihan kunnolla töihin, vaikka yritinkin vähän puhista sille puomille. Kentän katsomossa istui Riri ja Henkan äiti ja olisin mielelläni tervehtinyt heitäkin ja varoittanut tuntemattomasta vaarasta, mutta Henkka ei antanut. Siksi keskityinkin vain tekemään avotaivutukset ja keskiravit kunnolla, kun Henkka niitä pyysi. Oli muuten kumma juttu, että oltiin tänne asti tultu tekemään ihan samaa mitä kotonakin. Ihmiset olivat välillä vähän omituisia tyyppejä, mutten antanut sen häiritä. Lopuksi meidän piti mennä läpi joku rata ja tarjosin Henkkaa miellyttääkseni ihan oikeaa hienoa kouluhevosen ravia ja laukkaa. Henkka oli tyytyväinen eikä enää istunut kuin jääpalikka selässä, joten kun pääsimme kentältä, törkkäsin sitä hörähtäen käteen. Sain jälleen leipää ja minut laitettiin uudestaan siihen rekkaan. Henkan mukaan me lähdettiin kotiin ja olin siitä tyytyväinen. Kotimatka oli jälleen pitkä ja tylsä, mutta kun pääsimme Lehtovaaraan, olin jo varannut Henkalle parhaat kevätjuhla liikkeet tarhassa näytettäviksi.

“Ja nyt siirrät sen laukasta käyntiin. No niin, tulihan se sieltä, hyvä. Henkka ja Matte riittää”, Karon ääni ohjeisti. Olin poikkeuksellisesti ottanut ruunalleni kanget valkkaan, saadaksemme valvovan silmän alla treeniä niiden käytöstä. Matte oli koko alkutunnin ollut vähän epätasainen edestä, ja olin jo harkinnut hyppääväni alas ja pyytäväni maneesin laidalla roikkuvaa Deetä hakemaan tallista tavalliset nivelet. En tosin ollut toteuttanut ideaani, kun Karo oli tomerasti käskenyt vain ratsastaa. Toisaalta en olisi kyllä halunnut myöskään nolata itseäni ulkopuolisen ratsukon silmien alla, mutta turhautuessa päähän pälkähtää kaiken näköisiä ajatuksia. “Voitte antaa pitkät ohjat ja ratsastaa loppukäynnit. Kiitos valmennuksesta, teillä kaikilla näytti menevän ihan hyvin” Karo kiitti ja päästin ohjat löysänä roikkumaan. Matte pärskähti tyytyväisenä ja taputin sitä kaulalle. Ei se ihan koko valmennus ollut täys floppi.  

Matte käveli rauhalliseen tahtiin lumivallien reunustamaa polkua pitkin. Jossain lauloi lintu, ja ilma oli kaunis, mutta viileä. Valmennus oli alkutunnista mennyt aika lailla tuntuman hakemisessa, sillä Matella ei taas ole ollut kankia suussa varmaan puoleen vuoteen. Ei me ainakaan ne suussa kisattaisi kolmannessa osiksessa, saati sitten finaalissa. Valkan aloitus oltiin hinkattu käynti ravi siirtymisiä ja lopputunnista siirrytty laukan vaihtoihin käynnin kautta. Olimme myös päässeet kokeilemaan laukasta käyntiin siirtymisiä, joista ei kyllä meidän puolestamme ollut juurikaan kehuttavaa. Matte oli tapansa mukaan ollut ihan mukava ratsastaa, mutta suussa olleet kankikuolaimet olivat aiheuttaneet ihmettelyä, eikä valmennuksen suoritus ollut meidän parasta. Ruuna kuikuili jotain puiden takana, ja ihastelin hienoa maisemaa, joka aukeni tunturille. Päädyinpä ottamaan siitä kuvankin. Vaikka Lapissa oli tullut asuttua jo melkein viisi kuukautta, ei sen todellinen kauneus ollut tainnut vielä aueta minulle.

Matte kurlasi tyytyväisenä mössöjään, minun harjatessa sen jalkoja kovalla pölyharjalla. Vetäisiköhän ruuna ne samalla innolla, jos mashit olisi värjätty elintarvikevärillä, vaikka pinkiksi? Varmaan, sen verran ahne se on, ajattelin ja rapsutin hajamielisenä Maten kaulaa. Sain jalkaoperaationi valmiiksi, ja hetken mielijohteesta tartuin saksiin, ja rupesin siistimään ruunan häntää ja harjaa. Häntä lyheni melkein kymmenen senttiä, ja niskasiili sai kyytiä. Itse harjan pakottaisin äidin nyppimään vielä ennen kuin sunnuntain kisat koittaisivat. Matte oli aluksi taas vähän pihalla, mutta rauhoittui nopeasti, käskiessäni sitä olla höösäämättä. En toisaalta olisi ollut yllättynyt, jos olisin leikannut ruunan korvasta, vaikka palasen, kun se heilutteli päätään.
“Kuules Matte. Yritetäänkö nyt vähän parantaa ens kisoihin?” kysyin ja Matte heilettuli hyväksyvästi päätään.

Matte heilutteli päätään tympääntyneenä. Viime päivien maastoilut olivat jääneet vähän vähemmälle Tie Tähtiin kisoihin valmentautumisen ja treenamisen takia, ja hävetti myöntää, mutten tainnut olla hirveästi kuunnellut Maten mielipiteitä kentällä tai maneesissa tuuppaamisesta. Ruuna kaipasi vähintään sen kaksi kertaa viikossa maastolenkin, eikä se ollut toteutunut kuin kerran edellisen viikon aikana.
“Joo joo Muta. Mennään mennään”, mumisin kiristäessäni satulavyötä. Ruuna oli edelleen kiinni riimustaan, mutta niin pitkälle eteenpäin venyneenä kuin mahdollista. Riimu pääsi kaulalle roikkumaan, ja hackamoret löysivät tiensä päähän. Kulman takaa kuului yhtäkkiä hirveä kolahdus ja kiroamista. Uskaltauduin Matte kintereilläni katsastamaan mikä on ongelmana, ja kuinkas ollakaan, Donna seisoi iloisesti korvat höröllä pesarissa. Takana oli kolahduksen aiheuttanut ämpäri, joka oli ilmeisesti tuotu liian lähelle herkkä hipiäisen neidin takajalkaa. Edna oli juuri heittämässä satulaa tamman selkään.
“Ootteko maastoon menossa?” tyttö kysyi, ja kiristi vyötä. Donnan hampaat naksahtivat ilmassa, kun vastasin,
“Joo. Matte kaipaa viikottaista reissuaan.”
“Päästäänkö mukaan? En viittis ekalla kerralla lähtee ihan yksin. Ja Ririn mukaan kannattais tän neidin kanssa olla mielellään kaveri mukana”, Edna kysyi. Olin oikeastaan ajatellut yksinolon aivojen tyhjäystä, mutta ei seurassa mitään pahaakaan olisi. Vastasin siis myöntävästi ja talutin Maten pihalle. Parka oli seissyt ihan häntä koipien välissä Donnan edessä.
“Nössö mikä nössö.”

“Kuka on nössö? Kuulin tutun äänen selkäni takaa. Hitto vieköön, opettelisin puhumaan joskus hiljaa.
“Matte on nössö”, vastasin naama peruslukemilla. Inaria selvästi huvitti, kun hän kiristi Danan satulavyötä.
“Tuutteko maastoon?” kysymys lipsahti suustani. Mihin meni se ‘nautin yksinolostani’ juttu?
“Joo, eiköhän me voitais”, tyttö vastasi hymyillen. Tallin käytävältä kuului kopinaa, ja Edna ja Donna ilmeistyivät pihalle.
“Mennäänkö?” platinablondi kysyi hypätessään selkään. Inarin kasvoilla käväisi omituinen ilme, noustessani selkään.
“Mennään vaan,” vastasin hieman viiveellä, ja pian mukavasti jutusteleva joukkio lähti maastopolkua tallin takaa.

“Mites TT?” kysyin tytöiltä. Maastopolku vietti lievästi alaspäin ja kaarsi sitten oikealle. Olimme ottaneet jo ensimmäiset ravit, ja Matte tiesi, että pian saisi jo laukata.
“Mites ne. Oltiin kolmansia koulussa, ja esteillä toisia”, Inari vastasi neutraalisti, mutta kuulin silti hymynpoikasen hänen äänessään.
“Hah, oispa meilläki noin hyvä tuuri. Kahestoista sija, ja kaks huonompi mitä edellisessä osiksessa”, naurahdin, tosin hieman katkerasti. Ärsyttihän se, että treenit meni hukkaan, eikä tuloksia tule. En kyllä syyttänyt Mattea, se oli molemmilla kerroilla yrittänyt parhaansa, kuskinsa mokailusta huolimatta.
“Mistä tuurista sä nyt puhut? Ihan kuule taidolla vedetään”, Inari heitti virnistäen, “Okei vitsi vitsi. Emmä arvannu, et me oikeesti sijotuttais taas. Varsinkaan näin hyvin, ja kyllä tekin sieltä mutakuopastanne nousette.” Naurahdin. Mutakuopasta hyvinkin.
“No mitäs Edna?” Inari kysyi toiselta. Donna oli ollut ihmeen rauhallinen, mitä nyt säpsynyt vähän jotain kuusenoksaa.
“Eipä ihmeempiä. En osallistunut Tie Tähtiin, joten ollaan vaan tutustuttu nyt Donnan kanssa”, Edna vastasi. Hymähdin vastaukseksi. Mitä sihen edes kuuluisi vastata?
“Otetaanko pätkä laukkaa?” kysyin virnistäen. Mattea alkoi olla rasittava hidastella, eikä tytöt sanoneet mitään reipasta laukkaa vastaan.

Vaikka huhtikuussa olikin jo lämpöila ehtinyt kivuta melkein kymmenen asteen tuntumaan, nosti kylmä viima silti vedet silmiin. Vaikka Donna ja Matte olivatkin sentilleen saman korkuisia, emme uskaltaneet ottaa sitä riksiä, että tamma saisikin päähänsä potkaista takana tulevaa, joten Matte oli kärjessä. Ruuna oli tosiaan irrottelun tarpeessa, sillä se ei todellakaan vähään aikaan ollut mennyt näin lujaa. Dana parka joutui ihan tosiaan pistämään töppöstä toisen eteen, ettei jäisi jälkeen. Viimeisen suoran alkaessa, jouduin ottamaan ihan reippaasti kiinni ruunaani, jottei menisi läpi seuraavasta mutkasta. Hidasteltuamme vihdoin ratsumme käyntiin, vilkaisin takan tulevia ratsukoita. Dana käveli tyytyväisenä pitkin ohjin, mutta Donna oli edelleen vähän virittynyt ja reippaampi. Tammalla oli kunnon vaahdot suupielissä, joten Edna oli tainnut joutua hidastamaan ihan kunnolla, ettei joutuisi Danasta ohi.
“Laukka tekee hyvää”, Inari totesi ykskantaan, enkä voinut olla kuin samaa mieltä.

Matte käveli rennon reippaaseen tyylinsä pitkin uraa. Välillä se haisteli maneesin pohjaa, ja välillä katseli jotain maneesin ovella. Karo seisoi maneesin keskellä valmiina huomauttamaan mistä tahansa pikkuvirheestä, vaikka tällä hetkellä nainen kyllä vaikutti syventyneemmältä puhelimeensa. Rosa ja Fiona kävelivät vastakkaisella sivulla, ja tamma vaikutti olevan hyvässä työmoodissa. Minunkin ruunani oli, kuten tavallista. Matte kuljettaisi kenet tahansa perille, miten päin tahansa, niin kiltti se oli. Tosin tuntemattomilla se ei antanut yleensä ihan kaikkea itsestään. Olin nimittäin itsekin alkanut huomaamaan tietynlaista herkkyyttä, jota ruuna omisti. Hullua, että siitä tulisi kesäkuussa vuosi, kun oldenburg astui kuvioihin. Minut herätti ajatuksistani Karo, joka ohjeisti kunnon verryttely tehtävän.

Ulkopohje, pidäte, samalla sisäpohje kiinni, eikä saa nojata eteenpäin. Ohjeet kaikuivat päässäni suorittaessani pohkeenväistöä maneesin keskelle. Matte suoritti hienosti ja Karokin huomasi sen.
“Taputa Mattea Henkka. Se oli nätti väistö. Seuraavaksi tulkaa täältä toiselta pitkältä sivulta avoa puolet, jonka jälkeen suoristatte. Päädyssä teette ympyrän taivuttaen ulos, ja seuraavalla sivulla taas sama juttu. Teette tätä nyt pari kierrosta, ja sitte katotaan seuraava tehtävä.” Tein työtä käskettyä. Avoja emme olleetkaan treenanneet vähään aikaan, joten niissä oli alussa vähän petrattavaa.  

Laukka tehtävä oli täydellinen meidän ongelmallemme. Matte tuppasi laukassa lähteä kiirehtimään ja ennakoimaan apujani, joten tehtävä, jossa oli koko ajan puuhaa ruunalle, sopi paremmin kuin nenä päähän. Ensimmäisellä ympyrällä Matte ei tahtonut ymmärtää, että kyseessä oli vastalaukka, eikä myötälaukka tehtävä. Taisin kyllä itsekin käyttää vähän epäselviä apuja, mutta Karon ohjeistuksesta nousi se “väärä” laukkakin. Lävistäjä meni hyvin, sain valmentajan avustuksella korjattua omaa istuntaa pois siitä könötyksestä mihin helposti valun laukannoston jälkeen. Oikea kierros oli perinteisesti vähän hankalampi, ruuna kun tuppaa menemään helpommin siltä puolelta jumiin. Loppujen lopuksi selvisimme ihan kunnialla, ja lyhyiden välikäyntien aikana Karo selitti seuraavan tehtävän.

“Jatketaan taas työskentelyä lävistäjällä, eli keräilkääs ohjat käteen. Tuutte tuolta hoosta vasemmassa laukassa, ja vaidatte keskellä lävistäjää vastalaukan, eli oikean. Varmistatte, että hevoset on oikeasti kuulolla, ja niillä on hyvä askellus. Rosa kato taas, ettei Fiona lähde kiihdyttelemään, ja Henkka pitää huolen, ettei Matte yritä ennakoida. Selvät ja reilut avut”, Karo ohjeisti. Keräilin ohjat käteen ja hetken ravailun jälkeen nostin laukan.
“Henkka ja Matte voitte vaikka alottaa.” Nyökkäsin vastaukseksi, ja ohjasin ruunani ceen ohi lävistäjälle. Puolipidäte, ja laukanvaihdon avut.
“Jess”, sihahdin hampaideni välistä, kun ruuna vaihtoi kuin vaihtoikin laukan pienen pukin saattelemana. Karon kasvoilla oli huvittunut hymy, kun hän sanoi, “Pari askelta liian myöhään, mutta muuten hyvä. Nojaa vähän vähemmän eteenpäin ennen vaihtoa.”  

Karon kiittäessä ja sanoessa heipat, otin uralla viimeisiä laukkoja. Loppuraveissa Matte oli mukavan rento, eikä minun tarvinnut kuin hidastaa vähän kevennystä, ja ruuna siirtyikin jo tyytyväisesti pärskähtäen käyntiin. Rosa tarjoutui seuraksi maastoon loppukäynneille, joten ilman muuta suostuin. Mikäs siinä vähän vilpoisassa, mutta nätissä Lapin säässä käppäillessä? Nainen meni kärjessä ulos maneesista Fionan kanssa, meidän seuratessa perässä. Taputtelin Mattea kaulalle. Se oli tuntunut oikeastaan todella hyvältä, verrattuna aikaisempien viikkojen treeniin. Oli myös tehnyt hyvää päästä taas valvovan silmän alle ratsastamaan. Ei sillä, että laittaisin odotukset erityisen korkealle Hopiavuoren osakilpailun loppusijoituksista, mutta kai sitä nyt saisi edes toivoa parempaa sijaa kuin kymmenes?

Olinko jo maininnut, ettei aikaiset aamut olleet oikein minun juttuni? Äiti taisi olla samaa mieltä, kun hän silmät ristissä keitti kahvia, meidän kotoisassa omakotitalon keittiössä. Äidin oli ollut pakko viedä minut tallille, hänen mukaansa aivan totaalisen täydellisen liian aikaisin. Pyöräily olisi nimittäin ollut aivan mahdotonta sen kokoinen kassi mikä minulla oli, olalla.
“Äiti, meijän pitäis lähtee vartin päästä”, totesin. Itse olin ollut valmiina, jo kymmenen minuuttia, mutta äiti taas... oli vähän hidas. Kävin pesemässä hampaani vielä uudelleen, ihan vain huvin vuoksi, ennen kuin äiti vihdoin oli valmis. Matka saattoi siis alkaa.

“Muista pyytää jotakuta kuvaamaan! Ja pidä huolta Matesta ja ittestäs”, äiti toitotti samaa mantraa, mitä Hallavaan lähdössäkin. Nyökyttelin. Olin 16, miksen osaisi pitää itsestäni huolta? Ja sattumoisin ei tulisi mieleenkään heivata Matteakaan minnekään kuuseen. Saavuin tallille näköjään ensimmäisten joukossa. En nähnyt muita kuin Ririn ja Karon juttelemassa tuntsaripuolella, mutta pihalla olevista muutamasta autosta ja pyörästä päätellen täällä oli muitakin. Hiippailin Maten karsinalle, ruunaa tervehtien. Hevonen hörisi iloisena huomatessaan minut. Tosin se vaikutti jotenkin vähän unenpöpperöiseltä, josta en tosin yllättynyt ollenkaan. Taisin itsekin olla vähän tukka pörrössä liikkeellä. Aikaa oli vielä ihmeen runsaasti verrattuna, siihen paljonko kello oli, joten rupesin vääntämään lettejä ruunalleni. En ollut vain yksinkertaisesti jaksanut säätää niitä eilen, joten fiksu vaihtoehto oli ollut jättää ne täksi aamuksi? Vedin kevyen talliloimen pois Maten selästä ja käväisin hakemassa kaapistani sykeröihin sopivia kumilenkkejä. Matte tiesi mitä tarkoitti “Paikka nyt!” kun ruuna yritti häseltää tyypilliseen tapaansa. Aamuheinät hevoset saisivat vasta rekkaan, joten niitäkään ei tarvitsisi nyt odotella.

Letit onnistuivat kohtalaisesti, verrattuna siihen, että kello oli luvattoman vähän ja minä pikkuhiljaa silmät sirrissä. Jälkiväsymys oli pahin väsymys, vaikka heräämisestäkin oli vasta joku tunti. Jossain vaiheessa talliin alkoi valua muitakin lehtisläisiä, ja jokainen näytti jotenkin omalla tavallaan vähän räjähtäneeltä. En tainnut olla ainoa, jonka mieleen aikaiset aamut eivät olleet. Naureskelin omalle huumorintajulleni parin tunnin yöunilla, enkä voinut olla pikku hetkeä haaveilematta pehmeästä sängystä, johon voisi vaan uppoutua ja nukahtaa.
“Voitais nyt alkaa pakkaamaan heppoja tonne rekkoihin, niin päästään joskus lähtemäänkin”, kuului Ririn ääni jostain oven suunnalta. Täydellinen ajoitus. Sain juuri sopivasti viimeisen letin valmiiksi.

Siis tiedättekö mitä? Mä pääsen tänään tallille! Ja arvatkaa vielä mitä? Ai ette arvaa? No ei se mitää, mut mä pääsen ratsastamaan! Mutanenällä! Äiti tekee pitkää päivää töissä, ja se ei haluu, et mä vaan hengaan kotona, joten äiti laitto mut Henkan mukaan tallille. Siruki tulee mukaa. Henkan mielestä se oli tyhmä idea, mut mä sanoin, et se oli hyvä idea. Miettikää nyt ku rinnakkaisluokan Viola kuulee tästä! Se aina leuhkii et sen kaveri omistaa oman shetlanninponin, jolla se pääsee ratsastamaan. Mä kerroin tietenki sille, et mullapa (mun veljellä, mut siitä ei puhuta) on oma iso hevonen, mut se ei uskonu mua! Ja mä sanoin, et mun veli ratsastaa sillä tosi vaikeita koululuokkia, mut se ei uskonu sitäkää. Violan mielestä pojat ei voi harrastaa ratsastusta, mut Viola onki tyhmä. Jos mä nyt siis saisin kuvatodisteet Matesta. Mulla ois siitä omiaki kuvia, mut mun puhelin tippu lumihankeen, eikä se toimi enää. Ja äiti ei suostu ostaa mulle uutta, vaan se pitää korjauttaa. Äitiki on välillä vähän tyhmä, mutta ei tänään. Mut nyt kuulemma pitää lähtee tallille.

Äidin mielestä mun pitää pitää kypärää, ku mä oon hevosten kanssa tekemisissä. Mun mielestä ei, mut mua ei kuunneltu siinä asiassa. Henkka ei nimittäin suostunu lähtemään tai äiti päästämään autosta, ennen kun mä lupasin, et käytän kypärää. Mulle ostettiin ihan oma kypärä, sillon kun Matte tuli. Siinä on pinkkejä timantteja, ja se on tosi hieno, mutta oli tosi noloa kävellä tarhoille se päässä, koska kellään muulla ei ollu. Toisaalta, mä sain hakea Maten ihan ite, vaikka Henkka kyllä käveli vieressä koko ajan. Äidin mukaan Matte on maailman kultaisin hevonen, ja mä oon kyllä melko samaa mieltä. Se nimittäin hörisee ja on tosi kiltti, aina kun sen hakee, ja se rakastaa myös Sirua.
"Sä voit alottaa jo harjata sitä. Mä käyn hakemassa sen muut varusteet ja laitan mössöt valmiiks", Henkka tiedotti ja meni varustehuoneeseen. Mä jäin yksin harjailemaan Mattea ja mä tunsin itteni ihan oikeaksi hevosenomistajaksi. Oikeestihan Matte oli Henkan, mutta äiti sano, että jos mä haluan alkaa treenaamaan ratsastusta, mä saan mennä tunneille harjottelemaan, ja välillä käydä ratsastamassa Matella.

"Moi, kukas sä oot?" mä kuulin äänen mun takaa ja näin tummatukkasen tytön. Se oli vaan vähän mua pitempi ja näytti mukavalta.
"Mä oon Lili", vastasin ylpeänä, "Henkan sisko."
Tyttö näytti hetken jotenkin vaikealta ja vastasi sitten, "Okei, mä oon Zaida ja mä oon Henkan kaveri." Sen ääni käväisi falsetissa vikan sanan kohdalla, mutta hyväksyin sen tervehdyksen.
"Haluuksä auttaa mua hoitamaan Mutanenää?" kysyin Zaidalta.
"Se olis kivaa, mutta mun pitää laittaa mun hoitoponi kuntoon sen omistajalle," tyttö vastasi hymyillen.
"Okei, sä voit auttaa joskus toiste", vastasin ja hymyilin minäkin. Zaida sanoi heipat ja meni jonnekkin, jota en nähnyt, koska olin niin keskittynyt harjaamaan Maten jalassa olevaa mutatahraa. Henkka tuli pian takasin, ja selitti, että sen oli pitäny kaivaa sen TT-kisoissa käyttämät huovat pesuun. Mä sain harjauksen valmiiks, ja Henkka laitto satulan Maten selkään. Muuten mä oisin voinu kyllä tehä senki ite, mutta mä oon vähän lyhyt siihen hommaan. Suitset mä sain laittaa ihan ite. Mä olin harjotellu sitä aiksemmin, joten mä osasin sen ihan ite.
"No mennäänkö? Autan sut ulkona selkään", Henkka kysyi, ja mä nyökkäsin. Sain taluttaa Maten taas ite ulos.

Matte tuntu aina tosi korkeelta, sillon kun sen selkään meni. Henkka ja Siru seisoi maassa, ja musta tuntu, että mä lensin. Vaikka ei oltu päästy edes liikkeelle. Maneesista lähti samalla joku poika ison hevosen kanssa, jota Henkka oli moikannut. Mä en tiennyt tervehtikö se aina kaikkia ja tunsiko se ihan todellisuudessa kaikki täällä.
"Sä voit kävellä uralla nyt jonkun aikaa, ja mä sanon sit kun voit ottaa ravia, jos sä haluut", Henkka selitti ja mä nyökyttelin tuimana. Totta kai mä halusin ravatakin, jotta mä voisin kertoa Violalle, että mä oon taas ratsastanu meijän hienolla kilpahevosella. Mä oon menny Matella muutaman kerran aikasemminki, mutta äiti ei anna mun laukata vielä. Mun mielestä mä olisin ihan valmis, mutta Henkkaki sano, että Maten laukka voi olla aluks vaikee istua. Se myös ehdotti, että Ririltä voisi kysyä irtotuntia mulle jonkun helpomman ponin kanssa. Musta se oli hyvä idea.
"Muistathan sä miten kevennettiin? Jos muistat ni voit siirtyä raviin seuraavasta kulmasta. Äläkä potki sitä liikkeelle, se on herkkä", Henkka ohjeisti. En mä tietenkää olisi Mattea potkinut. Matte siirtyi raviin kiltisti, ja aluksi kevennys rytmi oli tosi vaikeeta löytää. Henkka sano, että mun pitäisi tehdä jotain siirtymisiä ja pysähdyksiä, mutta ei ne onnistuneet kovin hyvin. Mä olin silti tosi tyytyväinen ja Henkka otti hekotellen mulle mun videokuvatodisteet Violallekkin.

Henkka sano kun mä tulin alas selästä, että se hyppää vielä selkään, ja treenaa vähän aikaan Tie Tähtiin kisoihin. Siis tiettekste ne kisat, jossa on tosi paljon ratsukoita ja Henkka menee ihan tosi vaikeen radan?
"Lili, viittitkö laittaa tohon maneesin keskelle about yhen tötsän. Niitä on tuolla kulmassa", Henkka kysyi irrottamatta edes katsettaan urasta. Matte kulki tosi hienosti, sillon kun mun veli meni sillä. Mun mielestä niiden ois pitäny sijottua paljon paremmin ku seittemänsiks viime osarissa. Henkka sano kyllä, että muilla meni paremmin, ja niiden sija oli hyvä niille, koska Tie Tähtiin oli Maten ja Henkan eka yhteinen ulkopuolinen kisarupeama tai jotain sinne päin. Mä olin silti eri mieltä, ja sanoin, että mä tuun ja pistän fanikatsomon pystyyn finaaliin. Äiti sano, että harkitaan nyt vielä mennäänkö sinne Keski-Suomeen asti, mutta mä pysyn tiukkana.
"Lilii?" Henkka kysyi uudestaan, ja herätti mut mietteistäni.
"Joo tuon", vastasin ja hiippailin iloisesti hyppivän Sirun kanssa tötsien luokse. Kun mä laitoin sitä oranssia tötsää paikoilleen, maneesin ovelta kuului viheltelyä, ja sitte se aukes. Henkka oli opettanu, että pitää viheltää sillon kun tulee maneesiin, ettei hepat säikähdä, jos ovi vaan avataan yhtäkkiä. Sisään asteli hassun näköinen pystyharjainen poni, joka oli kyllä tosi söpö, ja.. Inari? Inari oli joskus käyny meijän ovella hakemassa jotain, joten mä tunnistin sen, mutta emmä tienny, että se ratsastais.

"Moi Henkka! Treenaattekste TT?" Inari kysyi ja talutti sen ponin maneesin keskelle.
"Joo tietenki. Lili pääs vähän ravailemaan, mut yritän nyt itekki viel säätää jotain rataa", Henkka vastasi hymyillen.
"Kuka on Lili?" Inari kysyi vähän hassun kuuloisesti, "Eiku oliks se sun sisko?"
"Jep", Henkka vastasi virnistäen ja osoittaen minua. Ei se koskaan kotona tolleen virnistellyt? Sirun mielestä oli kauhean kiva, että se näki uusia ihmisiä, mutta mä en päästäny sitä, koska tiesin, ettei kaikki ponit välttämättä tykkää koirista.
"Ai kato moi. Mä oon Inari", Inari tervehti, kun huomasi minutkin.
"Mä tiedän", vastasin iloisesti hymyillen. Inari katsoi mua toinen kulma kysyvästi kohollaan ja siirtyi sitten katsomaan Henkan ja Maten menoa. Mua rupes hymyilyttämään, kun mä ehkä älysin jotain. Mä olin nimittäin hyvä huomaamaan asioita.

"Haluutko tulla huomenna mun kanssa hankkimaan toiset ohjat? Ja ehkä me tarvitaan jotain muutakin Matelle", Henkka kysyi, "Kun se finaalikin on tulossa, niin kai nyt pitää näyttää hyvältä." Mä olin vahvasti edelleen sitä mieltä, että äidinkin pitäisi tulla kattomaan finaalia.
"Joo, voin mä tulla", vastasin, mutten tietenkään näyttänyt, että mä olin innoissani. Eihän nyt sellasta pidä ikinä kertoa veljille? Olis aika siistiä, jos mäkin pääsisin joskus kisaamaan Tie Tähtiin kisoihin. Me voitettais varmasti kaikki, koska Matte oli ihan paras. Paitsi meijän pitäis kyllä harjotella tosi paljon. Ja Henkka on valittanu, että ratojen opettelu on kamalaa. Mä kyllä muistaisin sellasetkin, ja jos en muistaisi, mä kirjottaisin sen mun käteen. Huomenna mä näyttäisin Violalle mun ratsastusvideon, ja sit mä näyttäisin sille Henkan kisaradan, koska pojatkin voi harrastaa ratsastusta.

Matte oli verryttelyssä reipas, joskin vähän säpsy. Kisojen edetessä olin saanut enemmän selkoa ruunan kisa käyttäytymisestä, ja nyt oli helpompi ennustaa Maten reaktiota. Hallavan maneesi oli onneksi tuttu ensimmäisestä osiksesta, joten lämmittely sujui vähän paremmin. Muita lehtisläisiä ei verryttelyssä ollut, ja tunsin itseni hieman orvoksi sompaillessani puoliveristen seassa. Oli siellä joku hieno musta suomenhevonenkin, mutta se ei paljoa helpottanut. Matte oli toki hienon näköinen ja ihan laadukas kouluhevonen, mutta silti tuntui, ettei ratsastus oikein sujunut. Katsomossa istuva Jenni tutkaili meitä tuima ilme kasvoillaan ja yritin keskittyä, mutta katseeni harhautui Maten otsapantaan.

Ruunan englantilaissuitset oli kiillotettu viimeistä senttiä myöten ja kisoja varten ostettu vihreillä blingeillä varustettu otsapanta pääsi jälleen käyttöön. Suitsiin vaihdetussa turparemmissä oli valkoinen takaosa, ja niskahihna oli muotoiltu. Kaviot olivat kokeneet puhdistuksen ja rasvauksen, vaikkei kummastakaan tainnut olla enää mitään jäljellä matkustuksen ja maneesinpohjan takia. Maten karva kiilsi hienosti, sillä olin sen eilen suihkutellut ja pessyt kavioista turpakarvoihin asti. Häntä liehusi vapaana, ja mustassa harjassa oli tiukaksi kieritellyt sykeröt, jotka olivat Jennin käsialaa. Intermediairea kisanneen valmentajan käsistä syntyi paljon hienompia lettejä, kuin minun. Satulahuopa oli hieno valkoinen, jossa oli reunat koristeltu koristenauhalla, ja satula oli hinkattu suitsien tavoin kerrankin puhtaaksi.

Oma asuni oli sama, kuin kaikissa aikaisemmissakin osakilpailuissa. Kypärä oli tuttu ja turvallinen musta potta, joka oli ostettu joskus harrastukseni alkuaikoina, kun ei Matestakaan ollut ollut mitään tietoa. Kisapaita oli inhottavan tiukka valkoinen pienillä napeilla ja kisatakin oli isä lähettänyt Turusta asti. Mustassa vaatteessa oli säälittävän kokoiset taskut ja kultaisen väriset napit. Millä lie syyttäjän rahoilla maksettu. Housut olivat äidin puolesta ostetut perinteisen valkoiset kokopaikoilla. Saappaat olin puhdistanut samalla kertaa satulan ja suitsien kanssa. Mustat kengät kiilsivät puhtauttaan ja kantapäissä oli pallopäiset hopean väriset kannukset. Hanskat olivat päätyneet jotenkin jonkun takin taskussa pesukoneeseen ja näin ollen hieman käpristyneet ja pienet. Ratsutarvikekauppa taisi siis kutsua, sillä hanskat olivat inhottavat käsissä, ja ne tuntuivat hajoavan kirjaimellisesti käsiin.

Kentältä kuului kuulutus, jonka mukaan meidän pitäisi valua sinne päin ja huomasin vasta nyt taas Alvan, joka tarkkaili maneesin tapahtumia. Nainen oli sen verran keskittyneen näköinen, että ohjasin vain Maten hänen ohitseen kohti kenttää. Katsomossa näkyi Lehtiksestä mediumin ratsastajia, jotka kaikki näyttivät vierekkäin peukkuja. Jennikin oli vaihtanut paikkaa, ja keskittyi tällä hetkellä Ririn kanssa keskusteluun. Matte katseli korvat terhakasti hörössä kentän tapahtumia, ja taputin sitä rauhoittavasti kaulalle. Kohta tämä koko juttu olisi ohi.

Arvatkaa vaan olinko saada sydärin, kun kuulin tutun äänen takaatani. Olin juuri laittamassa Mattea kuntoon epämääräistä koulutreeniä varten, kun selkäni takaa kuului äidin tervehdys. En muistaakseni ollut sopinut hänen tulostaan tallille? Kääntyessäni ympäri huomasin Jennin seisomassa hänen vieressään ja hämmennyin entisestään.
“Yllätys”, äiti sanoi virnistellen.
“Hääh?” kysyin tyhmänä. Jenniä ja äitiä nauratti, ja entinen valmentajani rapsutti Mattea otsalta tervehdykseksi.
“Jenni tuli kattomaan teijän edistystä”, äiti selitti, “ja finaalia sunnuntaina.”
“Turustako asti? Ja nytkö te lähette Hallavaan mukaan?” kysyin kysymyksiä kysymyksen perään molempien naisten nyökytellessä. Olin suunnitellut melko rentoa koulutreeniä, mutta näköjään suunnitelmani romuttui, kun Jenni ja äiti hoputtivat minua maneesiin.
”Näytäppä ensin muistatko sä mitään mun valmennuksista”, Jenni sanoi ja keskittyi seuraamaan ratsastustani maneesin keskeltä. Tuolla ilmeellä varustettuna, tunnista ei tulisi luultavasti mitään muuta kuin hullua rääkkäystä.

Olin melkein unohtanut miltä tuntui olla taas Jennin valvovan silmän alla. Naisen opetustyyli oli oikeastaan melko samanlainen kuin Karolla, mutta kuitenkin vähän erilainen jollain tavalla. Brunette seisoi maneesin keskellä ja tarkastellen pienintäkin apua silmä kovana. Matte oli luojan kiitos hyvällä tuulella, ja suoritti tehtävät melkein ilman ongelmia.
“Onko loukkaavaa, jos kysyn voinko tulla hetkeksi selkään?” Jenni kysyi naiselle ominaiseen tapaansa kiertelemättä.
“Joo on okei”, vastasin ja myhäilin salaa. Olin oikeastaan odottanut tätä. Jenni tykkäsi valtavasti Matesta, ja siitä oli todellakin hyötyä, että äidin kaveri oli kovan tason ratsastaja sekä valmentaja. Hyppäsin alas selästä ja annoin kypäräni naiselle.

Oli hullua nähdä kuinka hienosti Matte toimi hyvän ratsastajan alla. Vaikka olinkin niin sanotusti ratsastuskoulu tasolla melko hyvä tasoinen, Jennin kaltaiseen kilparatsastajaan verrattuna olin aloittelija. Matte kulki nätisti ja voimakkain askelin valmentajan ratsastettavana, enkä voinut olla upottautumatta maailmaan, jossa osaisin itsekin ratsastaa. Maneesin ovi kolahti ja aukesi. Dee asteli Nalle perässään kaartoon ja meinasi ilmeisesti kompastua jalkoihinsa huomatessaan Matella ratsastavan naisen.
“Meinasitko treenata Tie Tähtiin?” kysyin mahdollisimman neutraalisti, vaikka minua huvittikin tytön reaktio.
“Jenni Kuusisto? Eikun siis öö, joo. Joo meinattiin kyllä”, Dee vastasi ja virnistin vastaukseksi. Ei sitä ihan joka päivä tainnut nähdä yksiä Suomen huippuvalmentajista Lehtovaaran kokoisessa pikkukylässä. “Henkka tuutko takasin selkään?”

“Lähen Inarin kanssa maastoilemaan muutamaks tunniks, joten mua ei kannata kaipailla”, selostin lähinnä itselleni keräillessäni tallikamoja ja heppanameja reppuuni.
“Hihii, meeksä jonkun tytön kanssa ulos?” Lili naljaili huoneeni ovensuusta vihertävän harmaat silmät loistaen. Ilmeisesti Lilillä oli tänään vähän rasittava päivä.
“Inari on mun luokka- sekä tallikaveri. Tallilla kun ei juurikaan muita poikia ole, niin joudun tai pääsen, miten sen nyt ottaa, Inarin kanssa. Mennään maastoon, koska sattumoisin omistan hevosen, kuten hyvin tiedät, joka pitää liikuttaa, enkä ulos sanan siinä merkityksessä mitä tarkotat”, kerroin tylsistyneenä. Tosin mietin tiesikö tyttö tosissaan minua paremmin Inarista. Lili vain virnisti hampaat vilkkuen ja hiippaili sitten takaisin omaan huoneeseensa. Luultavasti tekemään jotain tärkeitä kymmenenvuotiaan juttuja. Nappasin sinisen hupparini sängynpäädystä ja kiskoin sitä niskaani huidellessani ulos huoneeni oviaukosta. Vedin lenkkarit jalkaan ja otin pyöräilykypärän hyllyltä. “Heippa, lähen nyt tallille!” huusin omakotitalon läpi ja sanoin heipat myös Sirulle, joka pyöri jaloissani. Kävelin pihalle ja irrotin pyöräni telineestä.

Laskettelin pyörällä tallimäkeä alas heinäkuun auringon polttaessa huppariin verhottua selkääni. Poikkeuksellisesti näilläkin leveysasteilla oli lämpötila lähellä hellettä ja ilmakin oli loistava. Kolariin oli ensi viikolle luvattu melkein kymmentä astetta vähemmän, joten nyt pitäisi nauttia ihan huolella. Huppari hiosti ja päälläni olevat harmaat verkkarit liimautuivat ihoon kiinni pyöräillessäni eteenpäin. Talli näkyi jo, ja enää yksi mutka niin olin pihalla.  Jätin vihreän maastopyöräni tallin seinää vasten ja lukitessani sitä Inari ilmestyi taakseni.
“Tervehdys Henkka! Mitäs jos mentäis ilman satulaa? Siis sinne maastoon. Eikö me tää päivä oltukin sovittu?” tyttö kysyi iloisesti höpöttäen. Vaikka Inarin ruskeat hiukset olivatkin viime aikoina tiuhaan tahtiin vilahdelleetkin mielessäni, hämmennyin silti aina nähdessäni hänet. Ruskeat silmät tapittivat minua odottaen vastausta.
“Joo, mm, mennään vaan. Sitten ei ainakaan tarvi vaihtaa inhottavia ratsastushousuja jalkaan. Ja joo, kyllä me tää päivä taidettiin sopia”, nauroin hieman hämmentyneenä ja hieraisin niskaani.

Löntystimme Inarin kanssa sisään viileään tallirakennukseen jutellen lähinnä lähestyvästä lukion kakkosen alusta. Inari halusi moikata Matteakin ennen maastoa, joten kävin hakemassa suitset ja harjapakin karsinan eteen ja lähdimme hakemaan ratsujamme riimut kourassa. “Mä en kestä, kun toi Muta on niin hieno”, Inari hymyili, kun ruuna ravasi korkein askelein luoksemme. Hymähdin tytölle ja otin vastaan ruunan tervetulohörinät.
“Terve poju. Mitäs kuuluu?” sössötin hevoselle pujottaessani sille riimua päähän. Se hörisi uudestaan ja annoin sille jonkun taskussa nahistuneen porkkanan palan tai kaksi. Tunsin veren kohisevan poskissani, kun huomasin Inarin virnistelemässä ruunan oikealla puolella. Vähin sanoin siirryimme hakemaan Danaa toisesta tarhasta ja sen kautta takaisin talliin.
“10 minuuttia, sit nähään pihalla”, Inari painotti ja meni menojaan pääoven vieressä sijaitsevalle Danan karsinalle. Talutin ruunani karsinaansa ja otin sinisen riimun pois.
“Nyt vedetään vaan nopee harjaus, koska kohta oot kuitenki taas ihan hiessä ja pölyssä”, mumisin Matelle, joka vain lotkautti korvaansa minua päin.  

“Kerro mulle miten ihmeessä sä pystyit könyämään ittes vajaa 150 senttisen ponin selkään?” kysyin, kun Inari odotti jo meidän saapuessa pihalle Danan selässä.
“En pääsekkään. Siksi fuskasin ja käytin hoitopuomia apuna”, tyttö nauroi.
“Hah, niimpä tietenkin”, vastasin pyöräyttäen silmiäni. Kävelin itsekin puomin luokse ja ohjasin Maten sen viereen.
“Älä kuvittelekaan liikkuvasi siitä”, manasin ruunaa, joka vain heilautti päätään hätistellessään kärpäsiä. Kiipesin ähkien puomin päälle ja siitä, joten kuten könysin ruunan selkään. Miten Inari oli päässyt edes ylipäätään selkään asti?
“Jaa sitten lähdetään! Ai moi Riri”, Inari huikkasi hoitoponinsa takaa ilmestyvälle punatukkaiselle naiselle.
“Moi Inari. Hei Henkka. Melkosen hyvä sää maastoilulle, jos sinne aiotte?” Riri kysyi ja hymyili. Jo pelkästään tallinomistajan mukava ulkomuoto sai olon tervetulleeksi.
“Jep, sinnehän me”, Inari vastasi aidon kestohymyn loistaessa kasvoillaan.
“Onnea matkaan. Toivottavasti saadaan kakkua, kun tuutte”, nainen vitsaili nauraen ja lähti työntämään hevosen lannan täyttämiä kottareita kohti lantalaa. Me käänsimme ratsumme kohti järvelle johtavaa metsätietä ja patistimme ne käyntiin. Inari ja Dana ottivat johdon, jotteivat he jäisi paljoa jälkeen pitkäjalkaisesta oldenburgista.

“Mitäs sulla on repussas?” kysyin Inarilta huomatessani lehtikuvioisen bägin roikkumassa tytön muuten pinkkiin T-paitaan verhoutuneessa selässä.
“Hahaa, arvasin, että kysyisit”, Inari virnisti ja kääntyi puoliksi minuun päin,
“Karkkia, juomapullo, puhelin, ensiapu mikä lie pakkaus, jonka äiti pakotti ottamaan mukaan ja hepoille nameja a.k.a. omenoita.  Jos vaikka joku päättäis karata”, tyttö nauroi.
“Jaa-a”, sanoin muka mietteliäästi, “ihan hyödyllistä ehkä.” Jatkoimme matkaa hetken hiljaisuudessa, jonka rikkoi ensimmäisenä Inari kysyessään ravia. Vastasin myöntävästi ja siirsin Maten kevyesti reippaampaan askellajiin. Maastossa se oli usein aika virtaisa ja jouduinkin välillä vähän hidastelemaan ja ottamaan kaulaan kiedotusta riimunnarusta tukea, jotta pysyisin selässä eikä mentäisi Inarista ja Danasta ohi.  

Kello läheni kahta, kun saavuimme Lehtovaaran alueen ainoan järven rantaan.
“Kukas haluaa uimaan?” kysyin virnistäen. Matte pärskähti ja oli jo ihan valmis syöksymään veteen. Pitäisi varmaan ottaa paita pois, jos ruuna pääsisi veteen. Se kun kasteli kaikki ja kaiken, enkä halunnut olla ihan läpimärässä puserossa.
“Minä ainakin!” Inari hihkui ja liukui alas Danan selästä. Tyttö otti reppunsa pois selästään ja pienen harkinta hetken päästä myös t-paitansa. Kengät ja sukat lensivät kaaressa nuotiopaikan penkeille ja sitten Inari olikin takaisin vuoniksensa selässä.
“Meinaaksä mennä ratsastushousut jalassa uimaan?” kysyin hämmentyneenä. Jo valmiiksi inhottavalta tuntuvat ratsastushousut tuntuisivat märkänä varmaan painajaiselta.
“Missä housuissa mä sitten menisin, jos en näissä? Sitä paitsi nää on urheilutrikoot eikä ridahousut”, Inari sanoi ja virnisti ilkikurisesti. Punastuin pisamat helottaen omalle tyhmyydelleni ja peittääkseni nolostumiseni mutisin, “Kuka hullu lähtee liukkaissa trikoissa ilman satulaa maastoon?” Revin itsekin lenkkarini sukkineen pois jaloista ilman poistumista Maten selästä. Ruuna oli niin korkea, etten jaksanut vielä laskeutua sieltä pois. Enää huppari ja t-paita ja Muta kahlasi pärskien veteen.

“Onks sun hevoses rikki, vai miks se räiskyttää tauotta vettä?” Inari kysyi ja nauroi katketakseen. Dana lähinnä tölläsi Maten kummallista käytöstä. Mitä nyt välillä sekin vähän kauhaisi vettä.
'“Noup, se on vaan vähän sekopäinen, kun se pääsee veteen”, nauroin mukana. Oli ollut ihan fiksu päätös ottaa ylimääräiset kamat pois päältä, sillä Matte oli taas räiskytellyt vettä vähintään puolen neliökilometrin alueelle.
“Nonnis Matte. Nyt me uidaan”, sanoin ja patistin hevosta syvemmälle veteen. Oldenburg totteli mielellään ja pian kaviot irtosivatkin jo pohjasta. Oli lehtisläisten onni, että lähin järvi oli kuin suunniteltu hevosten uitolle. Pohja oli hyvää hiekkaa ja syveni tasaisesti. Löysäsin ruunalle pidempää ohjaa ja annoin sen uida sen verran kuin halusi, ennen kuin kääntyi takaisin rantaa päin. Päästin ohjat kokonaan irti ja laskeuduin selälleni hevosen selkään. Märkä karva tuntui oudolta paljasta selkää vasten, mutta muuten olo oli oikein mukava. Suljin silmäni ja nautin lämpimästä auringosta. Kypärä hiosti varmaan karmeaa rajaa otsaan, mutten oikeastaan välittänyt. Annoin Maten kurluttaa makeaa järvivettä niin paljon, kun sielu sietää. Vaistosin katseen ihollani ennen kuin kuulin Inarin nauravan äänen,
“Henri hyvä. Paljon sä nukuit viime yönä? Ettet vaan nukahda siihen.” Hymyilin, mutten vastannut. Nousin hetken päästä varovasti ylös ja varjostin kädellä silmiäni.
“Oisko nyt karkkien aika?”

Vedestä päästyämme kiinnitimme hevosten kauloille sidotuilla riimunnaruilla molemmat puuhun ja otimme ohjat irti, etteivät kumpikaan sotkeutuisi niihin. Hallakko tamma jäi nuokkumaan puoliunessa pienen koivun varjoon, kun taas ruunikko mupelsi samaisen puun lehtiä. Löntystin pienellä rannalla olevalle nuotiopaikalle ja älysin samalla, että minulla oli edelleen ratsastuskypärä päässä.
“Ai kauhee mulla on nälkä. Ois pitäny ottaa jotain kunnon eväitä mukaan”, vaikersin, kun muistin, että meillä oli mukana vain karkkia ja nahistuneita omenoita.
“No jos vedetään sitte tyhjää energiaa karkeista. Ja mä luulen, ettei ne kaikki omenat oo ihan kuolleita, joten voit varmaan jonkun kaivaa sieltäkin”, Inari hymyili ja ojensi reppuaan. Otin kolmesta omenasta parhaimman näköisen ja haukkasin siitä palan. Kun kysyin halusiko Inari omenan, hän vain sanoi, että oli syönyt kotona juuri ennen tallille lähtöä. Olisi varmaan itsekin kannattanut.  

“Onks karkit jo laskenu sen verran, että pystyy laukkaamaan?” Inari virnuili pitkän suoran pätkän avautuessa edessämme.
“Mitä luulet?” kysyin haastavasti kulmiani kohottaen ja siirryin ravin kautta pehmeään laukkaan. “Toi oli varaslähtö!” Inari huudahti ja Dana ampaisi laukkaan. Matte ei tietenkään pannut pahakseen pientä kilpailua, niin kuin en minäkään ja se vastasi samalla mitalla kiristämällä tahtia. Kymmenen senttiä pienemmän vuonohevosen hyväksi oli kyllä pakko sanoa, että se pysyi melko hyvin vauhdissa mukana, vaikkei oldenburg nyt mennytkään ihan lujinta laukkaansa. Nelistimme hyvän matkaa eteenpäin tuulen viistäessä kasvojamme, ja vihdoin hevosten hidastaessa kaikki neljä puuskuttivat. Auringon lämmöllä taisi olla jotain arpaa siihen.
“Laukkaaminen on parasta”, Inari totesi painottaen viimeistä sanaa. En voinut olla eri mieltä ja virnistin vain vastaukseksi. Saavuimme pienelle metsä polun pätkälle, kun viereisestä pusikosta kuului kovaa kahinaa. Matte sekä Dana jähmettyivät korvat hörössä tuijottamaan samaista varvikkoa ja yhtäkkiä sieltä syöksähti iso koirasmetso.

Dana säikähti puskasta syöksyvää lintua ja kääntyi äkisti 180 astetta väärään suuntaan. Metso häipyi jonnekin yhtä nopeasti kuin ilmestyikin ja Inari, joka oli kääntänyt itsensä minuun päin, joka ratsasti takana, kiepsahti kuperkeikalla alas Danan selästä. Kuului vaimeaa kiroilua ja kops ääni. Tamma näytti hämmentyneeltä, kun paino oli yhtäkkiä kadonnut sen päältä. Matte ei minun onnekseni ollut säikähtänyt Danan lailla. Tiputtauduin itsekin selästä ja nappasin Danan ohjista kiinni. Onneksi kumpikaan hevosista ei ollut karkailevaa sorttia ja tulivat hyvin toimeen.
“Ooksä viel ihan hengissä?” kysyin epävarmana.
“Joo, enköhän mä oo. Olin näköjään unohtanu laittaa kypärän remmin kiinni ja se pyörähti pois päästä ja osu tohon kiveen. Onneks se tosin suojas pahimmalta osumalta”, Inari sanoi hieman tokkuraisen näköisenä. Tytön kyynärpäästä ja toisesta kämmenestä valui hieman verta, mutta päällisin puolin hän näytti olevan kunnossa.  

“Ooksä varma, ettet saanu aivotärähdystä tai mitään muutakaan?” varmistin vielä uudestaan.
“Joo oon kunnossa”, tyttö sanoi ja yritti nousta ylös.
“Odota, odota, mä autan”, mutisin ja sidoin molemmat hevoset hätäisesti viereiseen koivuun. Matte tarkasteli tilannetta vielä hetken korvat höröllään Danan taas ryhtyessä heti imuroimaan heiniä reheviltä mättäiltä. Inari ojensi kätensä, jotta voisin nostaa hänet pystyyn. Vedin kevyesti tytön seisomaan ja löysin itseni hieman liian läheltä Inaria. Ups, mites tässä nyt näin kävi?
“Sun pitäis varmaan juoda jotain, ettei sua ala pyörryttämään”, sanoin käheästi. Kun Inarin silmät olivat edelleen kiinnittyneet kasvoihini, pyyhkäisin epävarmasti letistä karanneen hiussuortuvan tytön korvan taakse. Se taisi riittää Inarille, sillä hän kietoi varovasti kätensä niskani taakse ja painoi huulensa huulilleni. Suljin vaistomaisesti silmäni ja vedin tyttöä lähemmäs itseäni. Tästä hetkestä olin tavallaan haaveillut viikkoja, mutten siltikään osannut odottaa sitä ollenkaan. Eikä se sinänsä mikään hohdokas hetki ollutkaan. Molemmat olivat yltä päältä hiestä tai järven vedestä märkiä, toisella oli ratsastuskypärä päässään ja takana odotti kaksi hevosta syömässä heinää maasta. Irtautuessamme toisistamme ainoa mitä sain suustani, oli, “Ooksä ihan sata varma, ettet saanu aivotärähdystä?” Inaria vain nauratti.

Jankattuani vielä Inarilta oliko hän varmasti kunnossa, punttasin tytön Danan selkään ja kipusin itsekin viereisen kannon päältä oman ruunani selkään. Jatkoimme kiusallisen hiljaisuuden vallitessa vähän aikaa tallille päin, kunnes molemmat aloittivat samaan aikaan keskustelun tutusta ja turvallisesta lukiosta. Vähitellen molemmat vähän rentoutuivat ja keskustelu tuntui normaalimmalta, vaikka tapahtunut pyörikin edelleen päässäni. Merkitsikö se mitään vai oliko Inari tosiaan vain tärähtänyt? Saapuessamme tallin pihaan, liu’uimme molemmat alas ratsujemme selästä ja talutimme hevoset sisään rakennukseen. Sanoimme epäviralliset heipat ja katosimme molemmat omille puolillemme tallia. Vedin Matelta suitset päästä ja rupesin harjaamaan ruunaa kumisualla. Uiton jälkeen se ei enää onneksi ollut hionnut juurikaan, joten pesaria ei juuri tarvittu.

Hiippailin Danan karsinalle saatuani Maten hoidettua ja takaisin tarhaansa. Kurkkasin tamman karsinaan vain huomatakseni, ettei Inaria tai Danaa näkynyt.
“Meitäkö etsit?” kuului ruskeatukkaisen ääni pesarista.
“Ai sielläkö te oottekkin”, vastasin hymyillen ja kävelin pesariin. Vuonohevonen oli riimunnaruilla molemmilta puolilta kiinni ja leputti toista takajalkaansa, kun Inari valutteli sen selkään vettä. “Meinasin vaan tulla sanomaan, että äiti käski tulla syömään. Joten moikka, mun pitäis varmaa lähtee”, sanoin, mutta jäin silti kiusallisesti seisomaan paikoilleni. Ojensin käteni Danaa kohti rapsuttaakseni sitä korvan takaa ja auoin jo suutani kysyäkseni aikaisemmasta, kun Inari nappasi kädestäni kiinni, antoi minulle nopean suukon poskelle ja sanoi, “Mennään jossain vaiheessa uudestaankin maastoilemaan. Mulla oli ainakin hauskaa.” Hymyilin tyhmänä ja nyökkäsin. Inari vilkuili nopeasti ympärilleen ja virnisti kuin salaliittolainen. Tallilla kun tuntui seinilläkin olevan korvat.

Kotimatkan taitoin pyörällä hymyn yltäessä edelleen korvasta korvaan. Kävellessäni kotiovesta sisään päästin suomenlapinkoiramme pihalle juoksemaan ja vedin kenkiä pois jalasta. Säpsähdin, kun siskoni syöksyi yhtäkkiä eteiseen.
“Hahaa, mä tiesin!” Lili kiljui ja juoksi pihalle Sirun kanssa vilkaistua kerran naamallani olevaa ilmettä.