1 osuma on löytynyt haulle 0

Zaidan päiväkirja

---

Paksuja, märkiä lumihiutaleita oli leijaillut taivaalta lähes tauotta viimeiset pari päivää ja koko Lehtovaara oli verhoutunut valkoiseen vaippaan. Ulkona oli jäätävän kylmä, mutta Zaidaa lämmittivät joululahjaksi saatu pörröinen viltti ja mummon kutomat villasukat. Jo hyvä tovi sitten mikrossa pyörinyt, mutta silti vielä koskematon kaakaokuppi oli tainnut jo jäähtyä, mutta onneksi juoma maistuisi yhtä hyvältä kylmänäkin. Joululoma oli sitten ihanaa aikaa, varsinkin, kun ajatus uudesta vuodesta ja uudesta, puhtaalta pöydältä lähtevästä alusta olivat lähellä. Lähes kaikki ongelmat olivat ratkenneet joulukuun aikana. Isä oli saatu käymään terapiassa äidin avustuksella ja lisäksi tämä aloittaisi tammikuussa uuden työn. Sitä, mikä työ olisi kyseessä, ei ollut vielä isälle itsellekään ihan varmaa, mutta Zaidaa kiinnosti vain se, että hänen isänsä löytäisi taas elämänilon. Sitä paitsi, ehkä se tapaisi jonkun naisen, joka olisi rikas, tai vielä parempaa — yhtä hulluna hevosiin kuin Zaida? Silloin hänellä olisi mahdollisuus ratsastustuntien aloittamiseen alusta tai ehkä jopa omaan hevoseen? Sellaista onnenpotkua Zaida ei osannut kohdalleen kuvitella, mutta haaveilu oli aina sallittua.

Sitä paitsi, yksi — tai oikeastaan kaksi onnen kantamoista oli jo tapahtunut ihan viime päivinä. Cia vaihtaisi koulua. Zaida ei oikein voinut uskoakaan sellaista todeksi, vaikka opettajan vaivaantuneet selitykset “Cian tarvitsemasta rauhallisemmasta oppimisympäristöstä” olivatkin kuulostaneet ihan järkeviltä. Kunhan hän vain ei törmäisi viholliseensa kaupungilla, olisi kaikki taas hyvin. Zaidan katse osui pöydällä lojuvaan, jo puoliksi syötyyn suklaalevyyn, josta hän omatunnolleen myönsi tarjonneensa hieman (lue: yhden palan) isällekin. Levy oli lahja Inkalta, äidin uuden miesystävän tyttäreltä. Harmillisesti Zaida ei ollut tajunnut ostaa vastalahjaa, mutta Inkaa se ei ollut paljoa hetkauttanut, sillä Seinäjoella vietetty yhteinen jouluaatto oli kuulemma ollut paras lahja pitkiin aikoihin. Zaidan syksyllä mustamaalaamat ennakkoluulot eivät olleet pitäneet ollenkaan paikkansa, sillä Inka oli hauska, ystävällinen ja ennen kaikkea — hän ratsasti! Zaida oli luvannut tulla katsomaan tytön vuokrahevosta Sinttiä mitä pikimmiten, ja kun Inka oli kuullut Lehtovaarasta ja Bellestä, oli hän luvannut tulla Kolariin viimeistään pääsiäislomalla. Zaidaa hymyilytti vieläkin. Vaikka hän oli aina toivonut pikkusiskoa tai -veljeä, ei isosisko ollut yhtään hullumpi. Kaiken lisäksi he olivat vielä suunnilleen saman pituisia, joten Zaida oli tietysti ottanut tehtäväkseen varastaa Inkan vaatteita, eikä tyttö ollut vieläkään huomannut hupparinsa puuttuvat. Tai sitten hän ei vain välittänyt.

Isä rymisteli keittiöstä kahvikuppi kädestään ja kaappasi Zaidan kainaloonsa, joka havahdutti tytön ajatuksistaan. Zaida yritti turhaan pyristellä pakoon, sillä isä puristi lastaan kaikin voimin sylissään.
“Päästä irti!” tyttö valitti, mutta ei voinut olla nauramatta — isä oli tehnyt niin jo Zaidan ollessa ihan pieni, eivätkä irti pyristelyn yritykset olleet onnistuneet silloin yhtään sen paremmin. Lopulta isä kuitenkin heltyi ja päästi Zaidan lysähtämään takaisin sohvatyynyjen väliin. Pehmeät tyynyt olivat nielaista Zaidan ja sekös vasta saikin kummankin nauraa rekottamaan kahta kauheammin. Zaida nauroi niin kovaa, että keuhkot olivat räjähtää, mutta lopulta hän sai haukattua hieman happea ja jäi tasaamaan hengitystään istuma-asennossa. Isä napsautti television päälle katsoakseen uutiset ja mainoksessa esiintynyt hevonen sai Zaidan muistamaan, mikä hänen oikea suunnitelmansa tälle päivälle oli ollut.
“Muistatko, että lupasit viedä mut tallille?” tyttö muistutti ja siemaisi kylmettynyttä kaakaotaan peittääkseen jännityksen siitä, olisiko vastaus myöntävä. Isä kääntyi katsomaan Zaidaa epäuskoisen näköisenä.
“No en kyllä muista”, tämä mutisi parransänkeään hivellen, “voitko sä muka tossa kunnossa edes tehä siellä mitään?”
Ai niin. Isän täysin aiheellinen kysymys sai Zaidan kääntämään katseensa huoneen toisella puolella seinää vasten nojaaviin kyynärsauvoihin. Hänen tuurinsa oli ollut sitä mieltä, että vaikka elämän todelliset ongelmat olivatkin ratkenneet, ei joulunakaan aikana voinut olla täysin huoleton. Marraskuussa Zaida oli onnistunut kaatumaan pyörällään jarrujen lipsuessa mustalla jäällä, ja eikös hänen nilkkansa ollutkin onnistunut jäämään jumiin pyörän alle täysin epäluonnollisessa asennossa, jolloin jalka oli murtunut ja vaatinut viiden viikon tauon ratsastuksesta. Mitä kidutusta se olikaan ollut! Hän oli hädin tuskin onnistunut suorittamaan hoitajan tehtäviään, vaikka Riri ja Ellen olivatkin olleet erittäin ymmärtäväisiä. Ainoa hyvä puoli tapahtuneessa oli alkeiskurssilaisten taluttamisesta luistaminen, mutta kaikesta muusta oli vain surullista jäädä pois. Lucia-kulkueen valumista pois tallipihalta kohti kaupunkia Zaida oli katsellut pala kurkussa, sillä hän oli osallistunut perinteeseen jokaisena aikaisempana vuotena. Onneksi kepeistä pääsisi eroon huomenna ja Zaida ehtisi ottaa osaa vuotuisiin seuramestaruuksiin, vaikka treenit olivatkin jääneet vähäisiksi. Siksi tytön täytyi surukseen myöntää, että haaveet palkintosijoista taitaisivat jäädä vain haaveeksi, varsinkin, kun kyseessä olivat muutenkin Zaidan ja Bellen ensimmäiset seuramestikset. Tänään oli kuitenkin mahdollisuus päästä tallille ensi kertaa pitkään aikaan, olihan Zaida lähtenyt jo perjantaina todistusten jaon jälkeen junalla kohti Seinäjokea joulun viettoon. Tämä tilaisuus ei jäisi käyttämättä!

Isän läpitunkeva, odottava katse sai Zaidan havahtumaan muisteluistaan ja tajuamaan, että hän oli unohtanut vastata kysymykseen.
“No… en mä oikein, mutta haluun nähä kavereita”, tyttö mutisi jättäen mainitsematta sen, että oli valehdellut Ellenille pääsevänsä eroon kepeistä jo tänään ja lupautuneensa kävelyttämään Lilyn pikaisesti selästä käsin. Ponikin sai viettää kevyempää joulua. Zaida ei ollut vielä viimeistellyt suunnitelmaansa siitä, miten hän tehtävänsä käytännössä toteuttaisi, mutta sitä ehtisi murehtia myöhemminkin. Zaida uskoi maininnan kavereiden tapaamisesta vetoavan isään, sillä tämä jaksoi aina muistuttaa ystävien tärkeydestä nuoruudessa.
“No, se on kyllä mukava ajatus”, isä järkeili, joka sai Zaidan sydämen hypähtämään innosta, “voisin käydä samalla vaikka kaupassa.” Isä oli jo nousemassa ylös puhuessaan ja tämä suunnisti selvästi kohti eteistä. Jes! Zaida ei jäänyt odottelemaan, lisäisikö isä vielä jotain, vaan hyppi hakemaan keppinsä ja nappasi sitten huoneestaan mukaan jo valmiiksi pakatun tallikassin. Tyttö oli luvannut itselleen vaikka kävelevänsä tallille, jos kyytiä ei heruisi, mutta nyt, kun isä oli suostunut, uskaltautui Zaida pakkaamaan mukaan vielä pari porkkanaa lisää poneille syötettäväksi, kun repun painosta ei tarvinnut enää huolehtia. Isä seisoi jo eteisessä takki päällään ja lähti jo tilaamaan hissiä, kun Zaida vielä kiskoi kengät jalkaansa.

Lumisade lakkasi viimein, kun isän uskollinen autonrämä kaarsi tallin pihaan. Parkkipaikkaa ei ollut monella autolla pilattu, mutta Zaidan silmiin pisti epätavallisen luumunvärinen auto. Ensimmäisenä Zaida ajatteli sen kuuluvan Jullelle, sopihan auton väri melko hyvin yksiin naisen hiuksien kanssa, mutta tunnistaessaan Hoon omistajan tutun auton hieman kauempaa, ei Zaidalle jäänyt minkäänlaista käsitystä siitä, kenelle ajokki kuului. Tuskin Ririllekään, hänellä ei ollut ylimääräistä rahaa tuhlattavaksi autoihin. Zaida ei kuitenkaan jaksanut pohtia asiaa sen enempää, vaan huikkasi isälleen kiitokset kyydistä ja kampesi itsensä ulos autosta. Kylmästä, pakkasen ja hyytävän tuulen puremasta ulkoilmasta oli ihana pujahtaa sisään lämpöiseen talliin, vaikkei ollutkaan kestänyt kauaa selviytyä lämmitetystä autosta pihan poikki tallirakennukselle. Zaidan onneksi ovi oli hieman raollaan, sillä hän oli useat kerrat joutunut soittamaan jonkun avaamaan oven sisältä päin, kun ei ollut saanut sitä kammettua auki yhdellä jalalla tasapainotellen.

“Zaida! Hyvää joulua!” Adelie ryntäsi miltei saman tien tallituvan ovesta kuultuaan Zaidan kolistelun tallikäytävällä. Zaida oli miltei kaatua selälleen tytön halauksen voimasta, mutta sai pidettyä itsensä pystyssä ja vastasi halaukseen nauraen.
“Hyvää joulua sullekin”, Zaida hymyili, mutta tunki sitten Adelien ohi tallitupaan. Hän paloi halusta kuulla kaiken siitä, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan. Ainakin talliin oli muuttanut liuta uusia yksityishevosia, eikä Zaida voinut olla toivomatta, että hänen unelmiensa ikioma poni olisi ollut niiden joukossa. Hän päätti kuitenkin yrittää olla kaveria uusien kasvojen kanssa, halusihan hän kaikkien viihtyvän Lehtiksessä.
“Zaida! Saat kertoa ihan kaiken siitä Inkasta!” Vertsu huusi kahvikuppinsa äärestä, jonka hän oli arvatenkin käynyt hakemassa Kallen Kulmasta matkalla tallille. Maxin hoitaja ei luottanut enää ollenkaan taukohuoneen uskolliseen kahvinkeittimeen, vaan haki nykyään kaikki juomisensa vanhasta kesätyöpaikastaan. Zaidasta tuntui muiden ympäröimänä niin kotoisalta, että hän unohti olleensa poissa tallilta lähes viikon.
“Mä kerron kaiken myöhemmin, mutta oikeestaan mä tulin kävelyttämään Lilyn”, Zaida totesi hieman nolona tietoisena siitä, että ainakaan Julle ei tulisi olemaan iloinen. Eikä hän ollut vielä itsekään kunnolla päättänyt, miten sen aikoisi tehdä.
“Mikä on sun suunnitelma siihen?” Cassandra naurahti sohvannurkasta puhelimensa takaa, “millon sä edes pääset noista kepeistä eroon?”
“Huomenna”, Zaida totesi, “mutta tänään aattelin vaan mennä ilman satulaa, joten jos joku haluaa tulla taluttamaan niin tervetuloa!” Tyttö ei itsekään voinut pidätellä nauruaan ajatuksesta joku tallikaverinsa Lilyn narun päässä Zaida kyydissä.
“Mutta Ellenille ei saa kertoa, koska se luulee että oon jo ratsastuskunnossa”, Zaida muistutti katsoen merkitsevästi erityisesti Iiristä, joka tunnettiin varsinaisena juorukellona. Koska olisi mukavampi jäädä keskustelemaan kaikesta jouluna tapahtuneesta vasta hoitajan tehtävien jälkeen, päätti Zaida mennä hoitamaan Lilyä saman tien saaden mukaansa taluttajaksi tai vähintäänkin henkiseksi tueksi lupautuneen Cassandran ja Adelien, joka joutuisi valitettavasti lähtemään pian kotiin.

Lily oli Zaidan onneksi jo haettu sisään tallivuorossa olleen työntekijän toimesta, eikä hienohelmainen poni ollut tietenkään tullut ajatelleeksi jotakin sellaista kuin lumisohjossa piehtaroiminen, joten tamman loimikin oli kuiva. Zaida passitti Adelien viemään loimen kuivaushuoneeseen ja tarttui itse ponin harjasankoon. Pääpiirteisesti puhdas poni ei tarvinnut kuin pikaisen pyyhkäisyn pölyharjalla ja jalkojen kuuraamisen puhtaaksi mudasta juuriharjalla. Lopuksi Cassandra sai siirtyä puhelimensa äärestä puhdistamaan Lilyn kaviot samalla kun Zaida alkoi jo sovitella suitsia ponin päähän. Ellenillä oli hyvä maku poninsa varusteiden suhteen, sen Zaida oli huomannut jo aloittaessaan ponin hoitajana. Siitäkin oli kulunut jo aikaa, vaikka tytöstä tuntui siltä, että suloinen kimo olisi laukannut hänen elämäänsä vasta eilen. Vaikka Lilyllä ja Zaidalla ei yhteistä matkaa ollut kuin alle vuosi, oli tyttö viettänyt marraskuussa kaksivuotispäiväänsä Fossen hoitajana, vaikkei poni hänen virallisiin hoitsuihinsa enää lukeutunutkaan. Ponin kanssa aiemmin syksyllä vietetty yhteinen vuokrausviikonloppu oli ollut ehkä paras heppakokemus hetkeen, sillä Fossen selässä Zaidasta tuntui aina kotoisalta. Kunpa hän olisi voinut osallistua seuramestiksiinkin pyöreällä russiruunalla herkkähipiäisen Bellen sijasta, vaikka tamma olikin Zaidalle ihan yhtä rakas. Hän oli nähtävästi unohtunut ajatuksiinsa taas hetkeksi, sillä Lily ilmoitti kärkevästi huomion puutteesta pureskelemalla kuolainta. Zaida hymähti sille ja taputti tamman siroa kaulaa. Adelie oli löytänyt Zaidan ohjeiden mukaisesti kuivaushuoneesta Lilyn fleeceloimen ja asetellut sen ponin selkään. He olivat nähtävästi valmiita lähtöön, sillä Cassandrakin oli suoriutunut tehtävästään laittaa tammalle suojat.
”Kuka haluu puntata mut kyytiin”, Zaida virnisti ja Adelie ilmoittautui vapaaehtoiseksi. Yleensä hevosten selkään ei noustu tallissa, mutta kyseessä oli tällä kertaa poikkeustapaus.
”Kolmosella”, Adelie ohjeisti ja yksi-kaksi-kolme Zaida oli ponnistanut uljaan satuponinsa selkään. Lily vaikutti hieman hämmästyneeltä ratsastajan painosta selässään jo tallissa, joten Zaida rauhoitteli sitä sivelemällä ponin kaulaa. Lilylle tarvitsi hädin tuskin antaa pohkeita kun tamma oli jo melkein pyrähtänyt raville, mutta Zaida vain nauroi ja mukautui ponin askeleisiin. Adelie huikkasi heipat ja sanoi lähtevänsä kotiin syömään, mutta tyttö olikin ainakin omien sanojensa mukaan tullut tallille jo aamuvarhaisella avustamaan aamutallissa. Nyt ulos oli jo taas laskeutunut pimeys, mutta se ei ollutkaan ihme pahimpana kaamosaikana.

Maneesissa ei ensisilmäyksellä näyttänyt olevan ketään, mutta Zaida vihelsi kuitenkin varmuuden vuoksi ja eikös kulman takaa juuri ravannutkin hänelle täysin tuntematon ratsukko. Mukana kulkenut Cassandra arveli kyseessä olevan jokin uusista yksäriratsukoista, mutta nyt saattaisi yhtä hyvin olla meneillään jokin toisen tallin maneesivaraus josta Zaidalla ei ollut mitään hajua, mutta Cass vakuutteli nähneensä hevosen tallissa aiemmin tänään. Ratsastaja siirsi kauniin ratsunsa käyntiin, mutta epäröi hetken ja saapui lopulta hieman epävarmana tervehtimään tulijoita.
”Moi! Onko tää söpö poni sun?” ehkä Cassandraa hieman vanhempi poika tiedusteli ujosti, mutta Zaida oli sen verran häkeltynyt ystävällisestä vastaanotosta ettei saanut sanaa suustaan.
”Ei, mutta tää on sen hoitoponi”, Lilyn vieressä seisonut Cass pelasti Zaidan nolosta tilanteesta ja tyttö tyytyi nyökkäilemään innokkaasti mukana.
”Ai, no kiva tutustua”, poika hymähti, ”mun nimi on Mer ja tässä on Dino.”
”Mä oon Zaida ja tää poni on Lily”, Zaidakin uskaltautui sanomaan ja piilotti ilmeensä kumartumalla selvittelemään Lilyn karkeaa harjaa.
”Mä oon Cassandra”, Zaidan apulainenkin esittäytyi, ”mulla on myös oma hevonen, se valkopäinen.”
”Ai se on sun! Mä jo kattelinkin että vitsi miten magee!” Mer ihastui ja vaihtoi Cassandran kanssa pari sanaa liittyen hevosten sukuihin ja tulevaisuuden treenitavoitteisiin samalla kun Zaida jo ohjasi Lilyn uralle ohjat pitkinä. Ehkä vasta tutustunut kaksikko kohtaisi toisensa vielä kilpailuissa, olivathan heidän hevosensa suunnilleen saman kokoisia, vaikkei Zaida oikeasti ollut hevosluokista yhtään perillä. Ei kuitenkaan kestänyt kauaakaan kun Mer päätti välikäyntien kestäneen tarpeeksi kauan ja siirsi kuvankauniin liinakkonsa takaisin raviin. Sen askeleet olivat pumpulinpehmeät ja jos ei katsonut tarkasti, näytti aivan siltä kuin ruunan kaviot eivät olisi osuneet ollenkaan maahan. Lily sen sijaan käveli kerrankin rauhassa ja pärisytteli tyytyväisenä sieraimiaan. Ihme ettei poni ollut kerännyt pöllöenergiaa kevyemmästä ajanjaksosta, tai sitten se pirulainen vain säästeli temppujaan loppua varten. Cassandra tuli ratsukon vierelle kävelemään.
”Meillä onkin paljon kuulumisia vaihdettavana”, Zaida virnisti nauttien Lilyn keinuvista askelista. Tamma alkoi jo pikku hiljaa odotella, milloin tulisi aika ravata, mutta tänään mentäisiinkin vain käyntiä.
”Niinpä! Mä oon muuten saanut uuden auton, varmaan huomasit sen luumunvärisen…”