Tessan päiväkirja

Puuhastelua ihanan Poppiksen kanssa

Vähän jännittää
362 sanaa, 2. sivuhahmon näkökulmasta #TieTähtiin #Poppis

Tessa ei tasan ikinä pyytänyt mua mukaan minnekään, joten kun se eilen tuli kysymään mua apukädeksi tallille, en voinut olla vastaamatta myöntävästi. Musta tuntui, että hevoset oli ainoa asia jonka ylipäätään tiesin siitä. Ei me ikinä käyty yhdessä elokuvissa, mistään shoppailureissuista puhumattakaan, joita sai nähdä muiden tyttöjen snäppitarinoista harva se päivä. Me vaan juteltiin läksyistä ja koulusta. Jos keskustelu meinasi luiskahtaa yksityiselämän puolelle, Tessa vaihtoi sutjakkaasti toiseen aiheeseen. Emmä tiiä mitä se pelkäsi. Se tuntui ehkä jopa vähän pahalta. Mä luulin, että me oltais oltu ees sen verran hyviä frendejä, että se pystyisi kertomaan asioistaan.
Me oltiin niitä hissukoita takapulpetista, jotka tuskin uskalsivat avata suutaan muiden edessä. Tai ainakin mä olin. Tessalla ei tuntunut olevan minkäänlaisia ongelmia puheentuottamisen kanssa, mutta yleensä se ei kauheesti viittaillut. Ehkä se oli syy, miksi me ylipäätään päädyimme kaveeraamaan. Tessa vaan yks päivä istahti mua vastapäätä ruokavälkällä ja rupes juttelee.
Oltiin oikeastaan tosi erilaisia. Tessa oli se kliseinen heppatyttö ysärin ponikirjoista, kun taas mua taas eivät kiinnostaneet sellaset isot ja vähän pelottavat eläimet yhtään. Tykkäsin kuunnella musiikkia, ja soitin klarinettia harrastuksena. Satakuuskytviis senttimetriä, maantienruskeat suorat hiukset ja viemärivedenvihreet silmät. Tessa oli sentään söpö oransseine kikkuroineen.

“Tässä on Poppis, sitä ei tarvii pelätä. Vähän huomionkipeä mut kiltti kun pehmokarhu”, Tessa kertoo mulle hymyillen ja menee tottuneen näköisenä sen eläimen boksiin. En vastaa mitään, kattelen vaan turvallisen etäisyyden päästä. Mun kaveri toimii luontevasti ja epäröimättä hoitohevosensa seurassa. Se sanoo hakevansa jostain hoitojuttuja ja jättää mut kahdestaan, kasvokkain kuussataakilosen eläimen kanssa.

Poppis tapittaa mua mustilla silmillään. Arvioiko se saalistaan, vai missä vaiheessa se mut hotkasee?

Joku tyttö kulkee mun takaa ja kattoo vähän silmiään siristäen. En mä tänne tosiaan kuulu.

Aika valuu eteenpäin. Tungen kädet vaivautuneena taskuun. Poppis tuijottaa mua edelleen.

“Veera, viittitkö auttaa? Mun puhelin tippuu ihan just”, kajahtaa tuttu ääni ja oranssi hiuspehko pilkahtaa kulman takaa. Salaa helpottuneena kiirehdin apuun ja hiippailen sitten Tessan vanavedessä takaisin karsinalle. Jään kurkkimaan sen olan takaa.
Niillä on kuulemma tän viikon viikonloppuna jotkut kilpailut, joihin niiden pitää tänään valmistautua. Heppa pitää vissii kiillottaa ja tavarat pakata valmiiks. Tessa kopsuttelee sen kavioita pylly pystyssä.

Pöh.

Poppis tuhahtaa ja mä säpsähdän. Tessa näyttää vähän hymähtävän.
On siinäkin meillä talliapuri, tosiaan. Säikky kuin hiirenpoikanen.