Cassandran päiväkirja

Istuin olohuoneessa kännykkääni selaillen, kun siihen kilahti Ririltä viesti. Hän ei yleensä lähetellyt minulle viestejä ja ensimmäinen ajatukseni oli tietysti, että onko Cassu tai Jinxy loukannut itsensä. Onneksi Riri kaipaili vain apulaisia ponituntilaisten ratsujen kuntoonlaitossa ja taluttamisessa, eikä minulla ollut mitään erityistä tekemistä. Penkkariasu ja karkit oli hankittu ensi torstaita varten, kouluhommat hoidettu... ja ainiin, Jinxyn loimet piti ottaa mukaan kuivumasta. Äiti todellakin arvosti sitä, miten kiikutin loimia kotiin pestäväksi ja kokoon kursittaviksi. En ollut varma miten ruunan pahan tavan saisi kitkettyä pois, mutta kunhan lukuloma alkaisi minulla olisi aikaa käydä tallilla myös päiväsaikaan.

Vedin uskolliset tennarit jalkaani haettuani ensin loimet pesuhuoneesta. Äiti ilmestyi eteiseen päätään pyöritellen, kun kiinnitin tummia, laineikkaita hiuksiani korkealle poninhännälle.
"Etkai sinä ole noin lähdössä?" hän kysyi katsoen minua päästä varpaisiin. Harmaat collegehousut, musta toppatakki ja sen alla tummansininen huppari - ihan perus vaatteet siis.
"Olen", vastasin hymyillen ilkikurisesti.

Nappasin tallikassini ja sylin täydeltä loimia, minkä jälkeen otin suunnaksi autoni. Pääsin livistämään etuovesta juuri ennen, kuin äiti ehti esittää toista vastalausetta. Käteni hapuillessa autonavaimia pelkäsin pudottavani kaiken lumeen, mutta jotenkin sain taiteiltua ovet auki ja tavarat takapenkille. Täytettyäni 18 vuotta olin viimein saanut ajokortin ja ostanut ensimmäisen oman autoni useamman vuoden kesätöistä saaduilla rahoilla ja sukulaisten avustuksilla. Paljon mopoautoa isompi kyseinen Peugeot 108 ei ollut, mutta neliovinen kuitenkin ja värikin natsasi makuuni juuri sopivasti. Kuinka moni pystyi muka sanomaan omistavansa luumun sävyisen auton?

Työnsin avaimet virtalukkoon ja laitoin vaihteen pakille. Peruutin pihasta hiekkatielle, jota aurat olivat höylänneet viime yönä taas äänekkäästi. Kovien pakkasten iskiessä Lehtovaaraan saisin varmasti kuskata nuorempia ympäriinsä, mitä en - ihan totta - pistänyt pahakseni. Oli kuitenkin tärkeää hankkia ystäviä ja ainakin jutella kaikille, ettei kukaan jäänyt tallilla yksin. Ihan vain muita moikkaamalla saattoi saada aikaiseksi hyvän mielen toiselle.

Radiossa soi The Weekndin Blinding Lights, jonka tahtiin naputtelin sormiani vasten rattia. "I said, ooh, I'm blinded by the lights"... yksi autoilun parhaista puolista oli ehdottomasti hyvän musiikin kuunteleminen. Biisi kuitenkin loppui ja jouduin kääntelemään kanavia, kunnes jäin kuuntelemaan Victor Cronen ja Tungevaag & Raabanin Take Me Away:tä, "Take me away, I am aiming for the star 'cause I can't stay".

Kaarsin Lehtiksen pihaan ja huomasin heti, että Veronican auto oli parkkipaikalla tavallisella paikallaan. Pysäköin sen viereen ja nappasin mukaani kaikki loimet, joiden kanssa lähdin suuntaamaan kohti tallia. Inari oli juuri tulossa ulos ovista nähdessään minut, joten hän jäi pitämään niitä auki.
"Kiitti tosi paljon!" puuskutin hymyillen loimivuoren takaa.
"Ei mitään!" hän naurahti jatkaessaan jälleen matkaansa. Inari kävi myös Lehtovaaran lukiota, mutta tosin vasta ensimmäistä luokkaa. Minä ja Vertsu sen sijaan olimme jo abeja, molemmilla hirveä stressi kirjoituksista.

Vein Jinxyn loimet nopeasti yksityishevosten varustehuoneeseen, minkä jälkeen lähdin metsästämään vapaaehtoisia taluttajia ponitunnille. Katsoin ilmoitustaululta, mitkä ponit tunnille olivat lähdössä ja suuntasin sen jälkeen tallitupaan. Siellä minua tervehtivät Adelie ja Iiris, jotka olisivat varmaan halukkaita lähtemään avuksi poneja taluttamaan. Omissa oloissaan istuskeli myös tummiin pukeutunut poika, jonka täytyi olla sen uuden yksärin omistaja Mer.

"Hei, olisitteko päässeet auttamaan tonne ponitunnille? Sinne tarviis mun lisäks vielä ainakin kaks apukättä", kysyin tytöiltä.
"Iiris oottaa kyytiä kotiin, mutta mä voin tulla", Adelie vastasi ja näin Iiriksen nyökkäävään.
"Joo. Otat varmaan mieluiten Ringon?" sanoin hymyillen, kun tyttö nousi nyökäten pöydästä ja laittoi mukinsa tiskikoneeseen. Hän oli tullut minulle tutuksi hoitaessaan Verttiä silloin, kun se oli vielä täällä.

Ehdin jo miettimään, että mistä nakitan nopeasti vielä toisen apulaisen taluttamaan, kun keksin pyytää Meriä. Mistäs sitä tietää, millainen tyyppi hän on, jos ei edes kysy tai yritä tutustua.
"Olisitko sä halunnut tulla auttamaan ponitunnille?" kysyin ja poika hätkähti. Toivoin, etten säikyttänyt häntä - ilmeestä päätellen en ainakaan pahasti.
"Joo, voin mä tulla", hän sanoi onnekseni. "Mun nimi on Mer", hän lisäsi, kun suuntasimme tallin puolelle Adelien perässä.
"Mä oon Cassandra, Itävallasta kotoisin. Et vissiin ollut suomalainen sinäkään?" kysyin tummatukkaiselta pojalta.
"Portugalista kotoisin. Prazer em conhecer*", hän vastasi hermostuneesti naurahtaen. Mer viihtyi varmaankin parhaiten yksin, mutta joutuisi nyt auttamaan pieniä ponityttöjä ja -poikia. (*hauska tutustua)

"Ota sinä vaikka Dana. Se on ainakin helppo tapaus", sanoin hänelle suunnaten sitten itse Sotilaan karsinalle. Sen edessä odotteli jo hieman vaahtosammutinta pidempi tyttö, joka seisoi äitinsä vierellä jännittyneenä.
"Ratsastatko sä tänään Sotilaalla?" kysyin ystävällisesti ja tyttö nyökkäsi. Otin hänet mukaani hakemaan harjoja ja kerroin samalla, miten kiltti hevonen ruuna oli. Näytin myös peukkuja Merille, joka ohjeisti parhaillaan innokasta pikkutyttöä.

Kun palasimme Sotilaan karsinalle huomasin myös Vertsun rantautuneen paikalle. Hän oli parissa vuodessa muodostunut hyväksi ystäväksi, jonka kanssa tapasimme myös koulussa. Hassua, miten Lehtikseen tullessani ajattelin, ettei hän kuitenkaan haluaisi olla kaverini. Ennakkoluuloni oli kuitenkin osoittautunut vääräksi, sillä minä ja Veronica vietimme nykyisin paljon aikaa yhdessä.
"Hei Vertsu. Autan tässä ponituntilaista", moikkasin ja tökkäsin hänelle harjan käteen. Blondi oli siirtynyt poneista hevosiin suunnilleen samaan aikaan, kuin minäkin ja hän edelleen kävi silloin tällöin rapsuttelemassa entistä hoidokkiaan.
"Heei! Tajusitko sen matikan?" hän kysyi viitaten eilisillan puheluun, jossa kertasimme matematiikkaa ylioppilaskoetta varten. Minä kun olin päättänyt kirjoittaa sen ruotsin sijasta.
"Mm", vastasin.

Ystävistä on kuitenkin myös muuta hyötyä, kuin matikan opiskelussa auttaminen. Minulle he ovat tukipilareita, jotka saavat aina hymyilemään, kuuntelevat miten sinulla menee kysyessään kuulumisia ja osaavat tilata pizzan kysymättä täytteitä. He ovat niitä ihmisiä, joihin voi luottaa, eivätkä välttämättä niitä, jotka on tuntenut pisimpään. Ystävät ovat niitä, jotka tulevat elämääsi ja todistavat pysyvänsä siinä. Vielä parempaa on, jos ystävien kanssa saa jakaa ihania hetkiä, kuten wanhat ja tulevat penkkarit.

Kuten vanha sanonta meille kertoo: ystävät ovat kuin tähtiä. Niitä ei aina näe, mutta ne ovat aina siinä.

Kulunut viikko oli pitänyt sisällään paljon valmistautumista ja odotusta niin Lehtovaaran lukion kakkosten, kuin meidän kolmostenkin osalta. Abien penkkariasut ja -karkit oli nyt hankittu, kun taas kakkoset olivat päässeet shoppailemaan hienoja mekkojaan - suurin osa tosin jo reilusti etuajassa. Muistelin, miten viime vuoden wanhat olivat olleet koko lukion kohokohta ja kuinka olin etsinyt vapaata aikaa kampaajalle ihan tosissani. Pukuni oli ollut tummansininen blingeillä varustetulla yläosalla, jotka laskeutuivat lopulta helmaan kadoten vähitellen.

Tänään katseet suunnattiin kuitenkin kohti tulevaa, tai minun tapauksessani oikeastaan tähtiin. Olin nimittäin valinnut asukseni astronautin haalarin NASAn logoilla varustettuna. Lukiolla minua odotellut Vertsu oli puolestaan pukeutunut Frozenin Elsaksi, mikä natsasi hänelle hyvin. Astronautin ja kuningattaren lisäksi tänään nähtiin myös muun muassa dinosaurus ja Darth Vader, sekä sekalainen sakki muita eläimiä, ammatteja ja asioita.

Liikuntasalissa pidetyn abiohjelman ja ruokailun jälkeen muut lukiolaiset kantoivat meidät rekkoihin, jotka lähtivät liikkeelle kohti kylän keskustaa. Ei sitä joka päivä pääse rekan lavalle seisomaan, joten me otettiin siitä kaikki ilo irti napsimalla kuvia, huutamalla ja heittämällä karkkia meitä katselemaan tulleille ihmisille. Joukossa seisoi kaikenikäisiä ihmisiä vauvasta vaariin ja minusta oli kivaa bongailla Vertsun kanssa joukosta tuttuja Lehtisläisiä.

Ajettuamme pari kierrosta keskustan kortteleiden ympäri suuntasimme takaisin lukiolle, missä meistä otettiin vielä lisää valokuvia. Myös paikallisen lehden toimittaja tuli haastattelemaan muutamia meistä juttuaan varten, joka julkaistaisiin myöhemmin. Vaikka päivä oli suhteellisen lauha, meille tuli silti kylmä ja suuntasimme yhdessä lämmittelemään. Jatkoilla kuitenkin tarvitsisi vielä varpaita, jotka Veronica oli onnistunut kylmettämään valkoisissa consseissaan ajelun aikana...

Helmikuinen päivä oli kirkkaimmillaan, kun me talvileiriläiset suuntasimme joukolla kohti pulkkamäkeä. Reilu kymmenen paria ulkohousuja kahisi toisiaan vasten, kun lämpimin pipoin ja rukkasin sonnustautuneet Lehtisläiset kävelivät pitkin lumista metsätietä vetäen perässään erilaisia mäenlaskuvälineitä. Annoin katseeni vaeltaa pitkin metsää, jonka lumen peittämät puut reunustivat kulkemaamme tietä. Jossakin rapisteli orava, joka pudotteli lunta puiden oksilta juostessaan niitä pitkin. Nauravaisen joukon kärjessä käveli tietysti itse pääjehu Riri, joka tamppasi lunta tasaiseksi tummanharmaa tupsupipo heiluen - tätä tietä ei oltu aurattu vielä tänään.

Vedin perässäni punaista pulkkaa, jossa istuva Zaida virnisteli aurinkoinen ilme kasvoillaan. Olin tarjoutunut vetämään hänet perille, mihin tummatukkainen tyttö oli suostunut mielihyvin. Eipä ainakaan tarvinnut viedä perille useampaa välinettä toisin kuin Mintun, jonka matkassa keikkui myös muutama liukuri. En ollut ihan vakuuttunut siitä, että joku laskisi niillä useammin, kuin kerran "parempia" menopelejä odotellessa, mutta ne oli silti otettu mukaan. Epäilin, että isommat patjat olisivat paljon suositumpia muutaman Stigan ohella.

Saavuimme mäelle hetken tarpomisen jälkeen ja suuntasimme kaikki katseemme ylös.

"Nyt joudut kävelemään", ilmoitin hymähtäen Zaidalle, joka nousi pulkasta. Puheensorina täytti rinteen, kun hilasimme kukin välineitä kohti huippua. Riri julistautui hiukset tuulessa hulmuten kukkulan kuninkaaksi, minkä jälkeen aloimme kehittelemään erilaisia tapoja laskea alas. Rosa ja Minttu olivat nopeimmat, eikä heillä kestänyt pitkään asettautua yhteen pulkista kahdestaan. Vilkaisin vieressäni seisovaa Veronicaa, joka oli pukeutunut beigeen toppatakkiin ja vaaleanpunaisiin ulkohousuihin. Hän nyökkäsi ja näytti tajunneen vihjeeni leikkimielisestä kilpailusta.

"Kyllä me voitetaan mennen tullen", sanoin itsevarmana, kun vedin takanani olleen pulkan rinteen reunalle. Muita laski jo yksin tai kaverin kanssa ohi erilaisilla välineillä, kun asettauduimme Vertsun kanssa istumaan pulkkaan peräkkäin. Rosa ja Minttu odottivat meitä valmiina kisaamaan mäen kuningattaruudesta, kun säädimme vielä jalkojen kanssa, jotka oli yllättävän vaikeaa mahduttaa samaan kyytiin.

"Game on", Vertsu nyökkäsi heille ja työnsimme yhteistuumin pulkkaa eteenpäin. Minun oli hankala nähdä eteeni blondin takaa, kun kiisimme alas kilpaileva kaksikko hieman meitä jäljessä. Juuri, kun olin pääsemässä vauhtin makuun se hidastui ja matelimme tasaisella maalla niin pitkälle, kuin siinä suinkin pääsi. Nostin alhaalla käteni ilmaan voiton merkiksi ja kuulin, miten Rosa mutisi "vihaisena" Mintulle, että otimme Vertsun kanssa varaslähdön.

Päädyimme lopulta ottamaan revanssin, joka päättyi niin tasaisena, että sovimme kaikkien olevan voittajia. Tylsin ratkaisu, mutta myös se reiluin. Vauhti ei kuitenkaan loppunut siihen, vaan päädyin laskemaan mäkeä samassa pulkassa muun muassa Nellin kanssa ja ottamaan kisan Stigoilla Julieta vastaan, joka ohjasi menopelinsä lopulta kirkkaaseen voittoon. Joku oli rakentanut rinteeseen myös hyppyrin, josta Iiris otti pulkalla hienon ilmalennon vaaleat kiharat liehuen. Tunsin itseni 18-vuotiaan aikuisen sijaan taas peruskoululaiseksi, enkä tainnut olla edes ainoa.

Kaikki höyläsivät mäkeä hymyssä suin ylös ja alas, kunnes Riri ilmoitti, että voitaisiin siirtyä laavulle kaakaota juomaan ja houkutteli meitä lähtemään pienillä "take away -ruuilla". Aika oli kulunut nopeasti, joten keräilimme kaikki mäenlaskuvälineet mukaamme ja lähdimme kävelemään, jotta ryhmä 1 ehtisi viideltä alkavalle puomitunnilleen. Vauhdilta ja vaarallisilta tilanteilta ei oltu vältytty, kun porukka laski muun muassa viiden pulkan junassa, joka päätyi lopulta kippaamaan kaikki lumeen rinteen puolivälissä. Jokaista tyyliä oli kuitenkin kokeiltava - mitä hullumpi, sen hauskempi.

Nauru raikui, kun suuntasimme laavua kohti lumisina ja vähän märkinä, mutta ehdottomasti hyväntuulisina mäessä riehumisesta.

Taas oli se aika vuodesta, kun kaikkeen piti suhtautua varauksella - aprillipäivä. Kevät teki kovasti tuloaan, vaikka Suomen yli pyyhkäisseen lumisadealueen jäljiltä sitä ei uskoisikaan. Täällä sää saattoi vaihdella aurinkoisesta sankkaan pyryyn jopa minuuteissa päivästä riippuen, joten kännykkään lataamani Foreca lauloi päivittäin.

Olin vannonut siivoavani kevään kunniaksi kaappini, sekä Jinxyn ja Cassun varusteet, mutta hommat saisivat odottaa aurinkoiseen päivään, jolloin tavaroita voisi kuivattaa ulkona. Juuri nyt oli pilvistä ja tuuli melko napakasti, joten painelin sisään talliin puhelin kourassani. Minulla ei onneksi ollut allergioita, mutta toisia - kuten siskoani - etenkin siitepöly piinasi jo nyt. Ilmassa leijaili myös reilusti katupölyä ja lumen alta paljastuva hiekoitushiekka luisti tennareiden alla. Kaikissa lauluissa ja runoissa aina puhuttiin, miten kevään tuoksu oli ihana ja talven jälkeen tervetullut. Ironista kyllä, minulle kevään tuoksu merkitsi vähitellen paljastuvaa mätää ruohoa ja koirankakkoja, joiden ummehtunutta tuulahdusta en todellakaan kaivannut.

Kevät oli myös uuden aikaa, sillä luonto heräili hiljalleen horroksestaan. Minun kohdallani uudistuminen tarkoitti määräaikaista työpaikkaa Lehtovaaran keskustan Doma Papa -pizzeriassa, sekä myllerrystä ihmissuhderintamalla. Ex-poikaystäväni Eelis oli palannut kylään ja minä olin mitä omituisimmalla tavalla onnistunut hankkimaan itselleni... säädön? Minun ja Oskarin suhdetta oli hankala määritellä vielä tässä vaiheessa, joten aika saisi näyttää miten se etenisi. Kiusallisen ensikohtaamisen jälkeen olin törmännyt häneen uudelleen viime viikonloppuna bileissä, joiden päätteeksi päädyimme vaihtamaan puhelinnumeroita. Minusta kuitenkin tuntui, että meistä voisi tulla jotakin - tai sitten elelin ihastumisen pilvilinnoissa, joista putoaisin, kun Oskari kyllästyisi minuun. Yritin karistella ajatukset mielestäni, mutta Eeliksen jälkeen minun oli hankala luottaa tummatukkaiseen poikaan, joka vaikutti kyllä vilpittömältä ja luotettavalta. Väittäkää hulluksi tyttöystäväksi, mutta seuraava suunnitelmani oli selvittää Oskarin horoskooppimerkki ja testata, miten hyvin se sopi omaani. Kaikkea sitä ryhtyi tekemään, kun oli epävarma edellisen suhteen jäljiltä.

Kun kännykkääni kilahti viesti oletin sen olevan Oskarilta, mutta Riri se vain kyseli apua Cassun kanssa. "Hitto mikä tuholainen", ajattelin lukiessani lyhyen tekstiviestin, jossa punapää pyysi minua keksimään ruunalle jotain virikettä tarhaan, ettei se mussuttaisi jatkuvasti aitoja. Mieleeni juolahti heti aktivointipallo, jota olin testannut Cassulla vajaat kaksi vuotta sitten. En ollut ihan varma, missä se oli nyt, joten suuntasin tallin varastoihin. Niihin oli kertynyt aikojen saatossa kaikenlaista roinaa, jota peitti nyt paksu pölykerros. Täällä pallo ei ainakaan ollut, joten jouduin miettimään uudelleen. Hengailupaikkana tunnettu tallivintti oli potentiaalinen paikka pallolle, jota oli lainattu testauksen jälkeen muillekin hevosille.

Kiipesin ylös ja katselin ympärilleni hämärässä tilassa. Heinät kahisivat, kun taiteilin tieni niiden ylitse ruskeiden pahvilaatikoiden luokse, jotka oli asetettu lyhyen kaappirivin viereen. Laatikoiden päälle oli kirjoitettu mustalla tussilla niiden sisällöt, jotka vaihtelivat hiihtoratsastuskamoista aina Lucia-kruunuun. Oli hyvin mahdollista, ettei palloa ollut enää olemassakaan, mutta etsin sitä silti toiveikkaana. Sitä ei koskaan tiennyt, minne joku tavara päätyi tallilla, kun sen kerran hukkasi.

Tarkistettuani jokaisen paikan, jonka tiesin löytämättä punaista kumipalloa päätin luovuttaa ja mennä ulos katsomaan tilannetta tarhoilla. Siellä Hoo, Cassu ja Reiska seisoskelivat ohuet loimet päällään, jotka olivat kastuneet päältä edellisen lumisadekuuron seurauksena. Ne katselivat minua kiinnostuneina, kun pujahdin sähköpaimenen ali ja tutkin valkoisia aitoja, joihin Cassu oli Ririn mukaan upottanut hampaansa. Irlantilaisruuna lähti seuraamaan minua herkkujen toivossa, kun kuljin aidanviertä pitkin silmä kovana.

"Ei täällä näy mitään jälkiä...", sanoin Cassulle, jota käännyin rapsuttamaan kaulasta kierroksen päätteeksi. Olin hetken hyvin hämmentynyt ja meinasin soittaa Rirille, kunnes tajusin, että tänään oli aprillipäivä.

"Aprillia? En mä löydä näistä aidoista mutustelun jälkiä" näpyttelin viestin takkini taskusta kaivetulla kännykällä, johon kilahti pian vastaus. Nainen lähetti minulle irvistävän hymynaaman tekstipätkän kera, "Aprillia, syö silliä, juo kuravettä päälle!"

Kisa-aamu valkeni epävakaana, enkä pystynyt sanomaan sataisiko taivaalta seuraavaksi vettä vai alkaisiko aurinko pilkottaa pilvien välistä. Hevoset oli lastattu rekkaan aikaisin aamulla silmät ristissä ja Veronica oli tallin pihassa marmattanut aikaisesta herätyksestä, mutta sitä se aina oli kilpailuihin lähtiessä.

Olin nukahtanut rekassa, jossa matkustivat minun lisäkseni Vertsu, Deeann, Mer, Julie ja Tessa nopeasti. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, missä kohtaa menimme, kun blondi ystäväni herätteli minut kesken unien. Olin herättyäni hieman äreällä päällä, mutta virkistyin sitten, kun pelikortit kaivettiin esiin. Perinteisen paskahousun ja ristiseiskan jälkeen ehdotin uutta peliä, josta voittoja kahmineet Julie ja Tessa kiinnostuivat.

"Sen nimi on 52", aloitin ilkikurinen virne kasvoillani. "Tarvitaan yksi vapaaehtoinen toimimaan korttien nostajana", jatkoin ja nyökkäsin, kun Tessa ilmaisi halukkuutensa tehtävään.

"Tätä pelataan näin", sanoin ja leväytin kortit pöydälle. Sen pidemmälle en kehdannut niitä heittää, ettei yksikään kortti häviäisi. "Korttien nostaja kerää ne", julistin, vaikka päädyin lopulta auttamaan punapäätä hommassa. Jopa Mer kiinnostui tempustani ja naurahti, että se oli hyvä muiden vitsaillessa samalla. Kukaan ei onneksi pahoittanut mieltään ja kortinpeluu jatkui normaaliin tapaan, vaikka saisinkin varmaan tuntea "koston" nahoissani vielä jonain päivänä.

Matka taittui mukavasti, kun siirryimme Vertsun kanssa selostamaan muille Tie Tähtiin -kisojen kulkua. Vanhoina tekijöinä kerroimme muille omia kokemuksiamme ja tuloksia viime vuoden luokista, joissa me olimme molemmat pärjänneet hyvin.
"Vertsu oli mediumin taitotasorankingissa toisena ja minä kuudentena", muistelin ja blondi vieressäni nyökkäsi. Etenkin Deeann tuntui kuuntelevan tarinoitamme tarkkaavaisena, kun taas Mer keskittyi selaamaan puhelintaan. Tunsin, miten jännitys hiipi hiljalleen vatsaani ja odotin jo päivän ratoja, joilla minä ja Cassu pääsisimme antamaan parastamme. Perinteitä kunnioittaen olin lähtenyt jälleen mukaan kisaan irlantilaisruunan kanssa ja jättänyt sporttisen Jinxyn Lehtovaaraan. Uppouduin hetkeksi ajatuksiini, kun muistelin ensimmäistä sijoitustamme ja sitä, miten Merru letitti Cassun valtavaa harjaa siistimmäksi. Sitä kaikkea oli seurannut esteluokan voitto, josta saamani sinivalkoinen ruusuke komeili edelleen kaapissani.

"Mutta hei, tänä vuonna me vedetään paremmin kuin muut tallit", vieressäni istunut Vertsu ilmoitti kaikille ja palasin taas tähän hetkeen. Tunnelma alkoi muuttua jännittyneeksi, mutta odottavaksi ja innostuneeksi. Meillä oli vielä matkaa jäljellä, mutta tässä seurassa se tuntui lyhyemmältä ja lisäksi pääsin tutustumaan muihin paremmin.



Hyvin se menee, ihan turhaan hermoilet. Näillä sanoilla psyykkasin itseäni Tie Tähtiin -kilpailuja varten, joihin oltiin lähdetty kisaamaan Cassun kanssa jo kolmatta kertaa. Ruuna seisoskeli paikallaan tyytyväisenä valkoinen satulahuopa ja puhtaat varusteet yllään katsellen ympärilleen korvat tötteröllään, kun odotimme omaa vuoroamme mennä radalle. Olin päätynyt arvotuilla lähtölistoilla helpon B:n alkupäähän, mikä ei toisaalta haitannut minua. Onneksi ei sentään tarvinnut ratsastaa radalle ensimmäisenä valtavan yleisön eteen, joka näytti isommalta, kuin ennen. En tiedä menikö vaikutelma jättimäisestä yleisöstä jännityksen piikkiin, mutta nämä olivat joka tapauksessa isot kilpailut ja koululuokissa menisi pitkälle iltapäivään. Jostakin läheltä nenääni leijaili grillimakkaran haju, jota myytiin kojuissa, joihin oli tähän aikaan varmaan jo jonoa. Suuntaisin itsekin syömään oman suoritukseni jälkeen, sillä esteluokat päästäisiin aloittamaan vasta kolmen jälkeen, jos aikataulussa pysyttäisiin. Olin syönyt vähän huonon aamupalan autossa ja tarvitsisin energiaa vielä toiseen koitokseen myöhemmin tänään.

Vertsu käveli luokseni valkoisiin ratsastushousuihin sonnustautuneena ja suuntasi katseensa meistä kouluaitojen sisäpuolelle, joiden sisällä ratsukko suoritti parhaillaan kolmikaarista kiemurauraa.
"Mediumissa on vaan 10 lähtijää sun lisäks. Näyttäkää Cassun kanssa niille, että osaatte tän homman", blondi ystäväni kannusti hymyillen. Nyökkäsin hengittäen syvään ensin sisään ja sitten ulos jännitystä lievittääkseni - minun ja Cassun vuoro olisi suorittavan ratsukon jälkeen. Ruuna tuntui virkeältä, mikä saattoi johtua uudesta paikasta tai verryttelystä, jossa olin saanut sen hyvin liikkeelle - ehkä molemmista. Toivoin, että se oli hyvä merkki ja Cassu olisi radalla parhaimmillaan. Tunsin helpon B:n ohjelman täysin ja olin ratsastanut sen läpi kotikentän lisäksi useita kertoja myös kilpailuissa, mutta pieni ajatus mahdollisesta unohduksesta kolkutteli silti pääkopassani. En saisi antaa sille sijaa tai muuten radasta ei tulisi yhtään mitään.

"Te pystytte siihen. Jään tähän kattomaan teidän menoa", Vertsu sanoi nyökäten, kun edellinen ratsukko poistui radalta. Hän kaivoi taskustaan kännykkänsä, sillä olin pyytänyt blondia kuvaamaan radan myöhempää analysointia varten - hyvää tekemistä paluumatkalle, joka venyisi todennäköisesti iltaan tai yöhön. Kokemuksesta tiesin, että porukka tarvitsisi vielä toisen ruuan vielä esteluokkien jälkeen.
"Toivotaan. Kiitti hei", vastasin keräillessäni ohjia käsiini. Jännitys kupli edelleen vatsassani, mutta painoin pohkeet Cassun kylkiin kevyesti luottavaisin mielin. Kyllä tämä tästä ja pitäisimme ennen kaikkea hauskaa, kävi miten kävi.

Kaikkea sitä päätyi tekemään varsinkin ennen sunnuntain tulevia kisoja.
"Onks tukka hyvin, näkyyks kello?" kysyin virnistäen Oskarilta, joka istui kuskin paikalla vieressäni.
"Kelloa sulla ei oo, mutta tukka on ainakin hyvin", hän vastasi ja muodosti kasvoilleen kysymyksen, "mennäänkö?" Nyökkäsin ja suoristin vielä lyhyttä mekkoani, jonka olin uhkarohkeana vetänyt päälleni kylmästä ulkoilmasta huolimatta.

Oskari oli lähettänyt minulle aikaisemmin tänään snapchatissa viestin, että hän oli lähdössä illalla kavereidensa kanssa ulos ja pyytänyt minua mukaansa. Olin tietysti vastannut myöntävästi ja suostunut tulemaan, jotta voisin tutustua häneen paremmin. Hänen kavereistaan en tiennyt, mutta tummatukkaisen pojan mukaan he olivat hauskaa seuraa, eikä minun tarvitsisi turhaan hermoilla.

"Minne me tarkalleen ottaen mennään?" kysyin, kun nousimme yhdessä Oskarin mustasta autosta.
"Tuonne", hän vastasi ja osoitti punatiilistä rivitaloasuntoa, josta kuului musiikin matala pauhe. Kävelin hänen vieressään ovelle, jonka tuli aukaisemaan ilmeisesti yksi Oskarin kavereista.

"Oskuu! Ja sulla on mukana Cassandra? Tervetuloa vaan", hän tervehti ja viittoi meitä sisälle. "Mun nimi on Kai", blondi poika jatkoi, kun katselimme pienessä eteisessä ympärillemme. Hän katosi takaisin olohuoneeseen ja vilkaisin vielä Oskaria, joka hymyili minulle rohkaisevasti. Suuntasimme yhteistuumin kohti olohuonetta kapean käytävän läpi, jonka seinät oli maalattu beigeiksi. Tilassa istuskeli kymmenkunta nuorta, joista yhden tunnistin heti. Eelis.

"Mitä toi tekee täällä?" kuiskasin Oskarille viittoen päälläni kohti ex-poikaystävääni. Hän ei ollut huomannut minua vielä, joten vetäydyin takaisin nurkan taakse.
"Häh, ai Eelis? En mä tiedä, sanoin Kaille, ettei se kutsu sitä tänne, kun sä oot tulossa", tummatukkainen poika vastasi. "Voin käydä jututtamassa Kaita", hän jatkoi ja nyökkäsin.

Oskari katosi keittiöön ja jäin odottamaan häntä eteisen edustalle. Aika kului tuskaisen hitaasi ja toivoin, ettei Eelis päättäisi käydä vessassa tai tulla minun ohitseni. Silloin olohuoneesta käveli mustahiuksinen lappuripsi, jonka tunnistin Instagramista Laasasen Iidaksi. Yritin olla kiinnittämättä häneen huomiota, mutta kun hän pysähtyi kohdalleni minun oli pakko avata suutani ja kysyä, mitä hän halusi.

"En mitään. Sä oot Eeliksen exä, etkös?" Iida kysyi ivallisella äänensävyllä. Hänen mustat hiuksensa olivat pitkät ja laskeutuivat suorina alas pitkin olkapäitä, jotka olivat suunnilleen samalla tasolla kuin omani. Iidalla oli yllään punainen kotelomekko, joka oli huomattavasti avonaisempi, kuin mikään omistani.
"Niin. Ja sä oot Eeliksen uusi tyttöystävä, vai?" vastasin silmiäni pyöräyttäen. Edessäni seisovalla tytöllä oli kasvoillaan kilo meikkiä ja pitkät tekoripset, joita hän räpsytteli minua tuijottaen.
"Hei beibi, mikä sulla kest-", olohuoneesta paikalle kammennut Eelis sanoi, mutta huomasi sitten minut.

"No heei, löysit sitten tälläsen kumiankan", tervehdin sarkastisesti Iidaan viitaten. Silloin myös Oskari palasi paikalle ja oli aikeissa avata suunsa, mutta käännyin hetkellisesti ympäri ja viestitin sanattomasti, ettei ollut tarvetta.
"Sulla on selvästi huono maku, Cassandra", Eelis vastasi ja sylki nimeni suustaan.
"Siksi tykkäsin sinusta", napautin ja käännyin ympäri kohti Oskaria. "Lähdetään."

Olimme lähdössä Kain luota, joka harmitteli vielä eteisessä tapahtunutta.
"Etkö säkään Osku jää?" hän aneli vilkuillen olohuoneeseen.
"Joku toinen kerta. Me mennään Cassin kanssa nyt, pitää heittää hänet kotiin", Oskari vastasi avatessaan ulko-oven. Astuimme ulos kylmään iltaan, jossa lumihiutaleita tuprutti taivaalta sakeana verhona.

"Saanko kysyä, miks te muuten erositte? Oskari kysyi varovasti, kun kävelimme pihatietä kohti hänen autoaan.
"No... sanotaanko, että mun ritari rautahaarniskassa olikin valehtelija alumiinifoliossa."

Tie Tähtiin -kisojen ensimmäinen osakilpailu oli nyt takana ja sain palata Lehtovaaraan tyytyväisenä sinivalkoisen ruusukkeen kanssa. Cassu oli ollut kouluradalla juuri sopivan virkeä ja kuuliainen, eikä se meidän radasta kuvattu video näyttänyt yhtään hassummalta. Esteillä me saatiin puhdas rata, mutta jäätiin nopeudessa sporttisempien hevosten ja ponien taakse. Seitsemäs kolmestatoista osallistujasta ei ollut loppujen lopuksi niin huono tulos varsinkin, kun helposta B:stä napsahti voitto.

Olin näyttänyt videot radoista vanhemmilleni ja varmistanut samalla, että isäni Christian oli tulossa kuuluttajaksi seuraaviin osakilpailuihin, jotka järjestettäisiin täällä Lehtovaarassa. Lempeä-ääninen ja vitsikäs poliisi-isä ottaisi jälleen vastaan pestin, joka hänelle oli uskottu aikaisemminkin.

Äiti oli kysynyt, että kai minä "sillä toisellakin" vielä ratsastan, viitaten Jinxyyn. Ruuna oli kieltämättä jäänyt treenaamisen ja kaiken muun elämän myötä vähemmälle huomiolle, mutta tietysti minä silläkin menin. Äiti oli kuitenkin alkanut vihjailemaan, ettei meidän perheen rahatilanne ollut paras mahdollinen ja Jinxy olisi ensimmäinen, joka lähtisi ongelmien ilmaantuessa. Osittain myös siksi olin alkanut käydä töissä ja ryhtynyt varmistamaan, ettei se menisi mihinkään. Yksi vaihtoehto olisi tietysti hankkia ruunalle vuokraaja, mutta sitä miettisin myöhemmin.

Noustessani Peugeotistani tallin pihassa huomasin uuden tytön, jonka platinablondit hiukset oli koottu nutturaksi päälaelle. Hän esittäytyi ja kertoi olevansa Donna-tamman uusi hoitaja, jolla oli ollut kieltämättä huono tuuri hoitajien kanssa näiden parin vuoden aikana. Suostuin esittelemään hänelle Lehtiksen tiluksia ja pääsin samalla tutustumaan itseäni vuotta vanhempaan tyttöön, joka ei vaikuttanut yhtään huonommalta seuralta. Kenties lähtisimme joskus yhdessä maastoon?

Tiemme erkanivat, kun suuntasin yksäripuolelle hakemaan Jinxyn riimua naruineen. Ruuna vietti aikaansa pihalla, missä huhtikuun epävakaa sää tarjosi tänään napakkaa tuulta. Se nosti isomerkkisen päänsä ylös, kun lähestyin tarhaa, minne pujahdin sähköpaimenen ali. Jinxyllä oli päällään musta sadeloimi vihreillä yksityiskohdilla, joka muistutti jo enemmän harmaata mutaisen maan takia.

"Sä oot ihan mahdoton", sanoin, kun avasin tarhan portin ja johdatin tummanruunikon hevosen ulos. En ollut koskaan ollut suurien merkkien paras ystävä, mutta Jinxyssä oli jotakin erilaista ja se veti minua puoleensa. Olin ajatuksissani ja pitelin ruunan narusta löysästi kiinni, koska luotin siihen ja niin me aina kuljimme. Kova tuulenpuuska kuitenkin rämisytti tallin kattopeltejä, mikä sai Jinxyn hyppäämään vähintään metrin oikealle niin, että otteeni siitä irtosi.

"Ei hitto! Jinxy", huudahdin, kun ruuna ravasi tyytyväisenä kauemmas minusta. Tuuli oli sen ikuinen vihollinen, vaikka muuten hevonen oli hyvätapainen ja kiltti kuin mikä. Lähdin kävelemään Jinxyn perästä, kun se teki kunniakierrostaan tallin pihassa parkkipaikkojen edustalla.

"Heei, soo", lempeä ääni sanoi ja näin vaaleahiuksisen tytön astuvan ruunan luo sähkönsinisen autonsa luota. Hän nappasi Jinxyn narusta kiinni ja talutti pirteällä tuulella olevan hevosen luokseni myötätuntoisesti hymyillen.

"Kiitos. Jinxy säikähti tuulta", selittelin nolona tytölle pidellen ruunasta nyt kunnolla kiinni.
"Mä näin koko tilanteen. Sulla on hieno hevonen", hän sanoi silittäen Jinxyn tummanruskeaa kaulaa. "Mun nimi on Lydia, käyn maanantaisin täällä tunneilla."
"Cassandra. Kiitos vielä avusta", sanoin hymähtäen ja talutin Jinxyn sisälle talliin. En tiennyt johtuiko sydämeni takominen siitä, että säikähdin vai mistä, mutta kun sain ruunan karsinaansa kyseenalaistin seksuaalisuuttani ensimmäisen kerran. Lydian tummanruskeat silmät olivat saaneet minussa aikaan saman vaikutuksen, kuin Jinxy, joka nyt katseli minua uteliaana. "Minä olen hetero ja tykkään Oskarista", tolkutin itselleni, kun otin ruunalta loimen pois. Sillä hetkellä Oskari tuntui kuitenkin kaukaiselta, enkä saanut ajatuksiani irti Lydiasta.

Harjattuani Jinxyn huolellisesti heitin sen selkään satulan, jonka alla komeili uusi Varustevaunusta ostettu Dream Dressage -kouluhuopa. Ehtisin ratsastaa ruunalla maneesissa hetken ennen päivän tunteja, eikä meidän tarvitsisi lähteä ulos tuuleen urheilemaan. Laitoin Jinxylle tällä kertaa myös martingaalin, mitä käytin yleensä vain esteillä. Tänään minulla oli kuitenkin epävarma olo, sillä en ottanut omista ajatuksistani tolkkua ja olin juuri nolannut itseni toistamiseen. Suitsiminen sujui ongelmitta ja painoin päähäni kypärän, joka oli lojunut karsinan edustalla varustamisen ajan. Vedin hanskat käteen ja nappasin Jinxyn ohjista kiinni, minkä jälkeen lähdimme kävelemään kohti maneesia. Ruunan hokit kopisivat kivilattiaa vasten tasaisessa rytmissä tuoden minut hetkeksi pois pääni sisältä, missä pyörremyrsky myllersi parhaillaan tuhoja tehden.

Talutin Jinxyn kaartoon tyhjässä maneesissa ja nousin satulaan tummansiniseltä jakkaralta kiristettyäni ensin satulavyön. Ohjasin sen kaviouran sisäpuolelle alkukäyntejä varten, missä ruuna käveli kaulaansa venyttäen. Tuuli ujelsi ulkona, joten en uskaltanut selailla puhelintani, vaan istuin satulassa Jinxyn mustaa harjaa katsellen. Olin siistinyt sen jälleen ratsuharjan mittaan, mitä kelpasi taas esitellä.

Tunsin, miten kännykkä värisi taskussani, kun keräilin hiljalleen ohjia. Painoin pohkeet kevyesti ruunan kylkiin ja se lähti ravaamaan tavallista reippaampaan tahtiin, mikä saattoi johtua säästä tai omasta fiiliksestäni. Se oli rauhaton ihan kuten hevoseni nyt, joka oli muuttunut kiltistä itsestään sähäkäksi Ferrariksi. Ohjasin Jinxyn pääty-ympyrälle, missä taivuttelin sitä sisään ja ulos yrittäen saada tahdin normaaliksi. Sekoilin kuitenkin kevennyksessä ja ympyrä pieneni joka kierroksella. Minun teki mieli luovuttaa, joten siirsin ruunan käyntiin ja huokasin syvään. Silloin Edna ja Donna ilmestyivät maneesiin, joten loihdin kasvoilleni jonkinlaisen hymyn. En ollut varma miten paljon he olivat meidän menosta nähneet, mutta kun Edna kehui meitä tiesin, etten ansainnut kuulla hänen kauniita sanojaan.

Hyppäsin alas Jinxyn satulasta pettyneenä, hämmentyneenä ja ärsyyntyneenä noin vartin ratsastettuani. Poistuimme maneesista samalla ovenavauksella Ednan ja Donnan kanssa, joilla näytti sujuvan hyvin yhdessä. En tajunnut, miksi ruuna oli ollut tänään niin huono ja jouduin valehtelemaan platinablondille, että se oli tuntunut oikein kivalta. Kirosin Jinxyn äänettömästi suohon matkalla sen karsinalle ja toivoin, ettei kukaan kysyisi miksi tulimme jo nyt takaisin.
"Tyhmä kaakki", mutisin purkaessani varusteita sen päältä. Tiesin, ettei vihaa ja pettymystä pitänyt purkaa hevoseen, mutten välittänyt siitä, vaan latasin kaikki tunteeni ruunaan. Harjasin sen pikaisesti läpi käyden samalla sotaa pääni sisällä, minkä Jinxy todennäköisesti myös aisti. Se yritti lohduttaa minua tökkäämällä kevyesti turvallaan, mutta minä työnsin sen pois ja jätin karsinaan "miettimään tekosiaan".

Vietyäni ruunan tavarat omille paikoilleen suuntasin suorinta tietä autooni, missä laitoin radion täysille ja kaarsin pois pihasta sekalaisen tunnemyllerryksen saattelemana.